Ajelulla Chiantin viinikylissä

Colle Val d`Elsa on siinä mielin mainio paikka tukikohdaksi, että siitä on helppo lähteä mihin suuntaan tahansa, niin aina löytyy mielenkiintoista nähtävää.

Nyt tänä harmaisena aamuna päätettiin ajella Chiantin viinikylät läpi ja ehkä pysähdellä mukavan näköisissä paikoissa.

Ajan säästämiseksi hurautettiin Firenzeen johtavaa moottoritietä ensin melkein kaupunkiin asti, eli San Casciano in Val di Pesaan. Tällä pätkällä ei ( muistaakseni ) tarvinnut tietulleja maksaa.

Siitä jatkettiin mutkaisia teitä pitkin Strada in Chiantiin. Kierrettiin kylän keskusaukio ja todettiin, että kylä voisi olla mikä tahansa italialaiskylä, ja jatkettiin Greve in Chiantiin.

Täällä nyt jo näki, että ollaan viininviljelysseudulla. Viinitiloja oli kahtapuolta tietä ja Wine tastingiakin olisi ollut saatavilla ihan kiitettävästi. Sade kuitenkin ropisi tuulilasiin siinä määrin, että päätettiin siirtyä seuraavaan kylään, eli Radda in Chiantiin.

Maisemat olivat kauniin kumpuilevia, muttei ihan niin silmiä hiveleviä, kuin Orcian laaksossa.

Vaikka kylien välissä oli pääosin poutaista ja aurinkokin pilkahteli, niin Raddassa taas satoi.

Eli jatkettiin viimeiseen reitillämme olevaan kylään, eli Castellinaan. Ja, ei voi olla totta… Taas kylien välissä ei satanut pisaraakaan, mutta heti kun saavuttiin itse kylään, niin alkoi vesisade. Ja niinpä ei jalkauduttu taaskaan itse kylän raitille.

Äkkiseltään auton sisältä katsoen, tuo Castellina näytti viehättävimmän näköiseltä näistä kylistä ja ehkä vastasi eniten etukäteismielikuvaa Chiantista.

Palattiin takaisin Colleen, missä aurinko paistoi täysiä kylän keskusaukiolle ja se oli viinilasin paikka.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Toscanan Manhattan

Kun Collesta Volterraan johtavalta tieltä poikkesi oikealle niin ei tarvinnut kauan ajaa, kun San Gimignano näkyi kaukaisuudessa vasemmalla. Miksihän en pysäyttänyt autoani tuohon paikkaan parin kuvan ajaksi. Kun koko muu Elsan laakso oli pilvisen harmauden peitossa, tuonne kukkulan päällä sijaitsevalle “ Toscanan Manhattanille “ paistoi aurinko ja kaupunki näytti suorastaan kultaiselta auringon valossa. Ehkäpä ajattelin, että saadaan kuvia sitten lähempänä.

Mutta ei saatu. Tie kiemurteli kukkuloiden rinteillä ja San Gimignanosta ei näkynyt enää vilaustakaan.

Ennen kaupunkia on parkkialue P1, mutta ajeltiin ohi, toiveissa saada paikka jostain lähempää keskustaa. Mutta kuten arvata saattaa, parkkialueet P2 ja P3 olivat täynnä tässä turistien suosimassa kylässä. Eipä auttanut, kuin palata P1;seen ja lähteä kapuamaan ylämäkeen.

Matka oli alle kilometrin, mutta kyllä se hien sai pintaan kun aurinkokin porotti täydeltä terältä.

Kylä on turistien suosiossa etupäässä siksi, että täältä löytyy ilmeisesti ainoana kylänä Toscanassa nuo korkeat tornit, joista tulee pilvenpiirtäjät mieleen. Rikkaat suvut ovat aikoinaan rakentaneet palatsiensa yhteyteen tornin, mihin tarpeen vaatiessa paeta vainolaista. Ja kai se on osoitus myös vauraudesta. Mitä korkeampi ja hienompi, sitä rikkaampaa porukka talossa asuu.

Niitä on ollut myös muissa kylissä alueella, mutta kuten majoittajamme poika Lorenzo meitä valisti, ne ovat maanjäristyksissä tuhoutuneet.

Tässä kylässä on säästytty tuhoilta ja nyt nämä hienot rakennelmat vetävät tuhansia turisteja joka päivä ihmettelemään tätä ainutlaatuista kylää. Ja tietysti jättävät sievoisen summan paikallisen elinkeinoelämän hyväksi.

Mitäs tässä enempiä löpisemään, kuvat kertokoon loput. Vierailun arvoinen paikka.

Ps. Näpsäisin sitten poistullessa kuvan paikalta, missä se olisi paitänyt ottaa jo menomatkalla.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Toscanan auringon alla: Siena

Säätietojen mukaan oli tulossa päivä aurinkoinen, joten heti aamusta ajattelin paikata aukon sivistyksessä, mikä oli syntynyt pari päivää sitten, kun oltiin jouduttu ajamaan Sienan ohi vesisateessa.

Jostain kumman syystä navi ajatti ensin väärään suuntaan pari kilometriä ja käski tehdä uukkarin. Kostona tälle en enää uskonut mokoman ohjeisiin vaan ajoin omalla näppituntumalla pikkuteitä pitkin kohti Sienaa, vaikka navi yritti opastaa moottoritielle.

Ja nyt kyllä kannatti pitää päänsä. Maisemat oli hienoja matkan varrella, kun taas motarilla tullessamme saimme ihailla etupäässä vehreitä pusikkoja.

Monteriggionessa oli peräti hieno linna kukkulan päällä, mistä koitin saada kuvan vauhdissa, samalla kun koitin pitää Punton mutkaisella tiellä.

Lady oli jäänyt aamusta kohentamaan make uppia iltapäiväistä San Gimignanon retkeä varten ja olin siis yksin liikkeellä.

Huomasin kadun varressa parkkipaikan, kun kaupungin muuri oli jo näköpiirissä. Roskalaatikoiden vieressä oli Punton mentävä aukko, mihin asettelin varovasti mustaa oriani. Kun sain auton paikalleen, siihen tuli vielä eteeni pätkäauto nimeltä Smart, ja näytti siltä että peruuttaa väkisin keulaani. Niimpä otin pakkia sen verran, että roskapöntöt takanani kolisi ja menin sitten tutkimaan vaurioita. Tyytyväisen oloinen Smarttikuski näytti peukkua ja katosi liikkeeseen kadun toiselle puolelle. Onneksi mitään naarmuja ei takapuskurissa näkynyt. Tahtoo käydä kukkaron päälle, jos saa vuokra-autoon pientäkään osumaa.

Tienvarressa olevan kyltin mukaan tähän saa pysäköidä ilman maksua, joten lähdin tallustamaan kohti kaupungin muuria. Seuraavan pysäköintitilan edessä oli kyltti, että pysäköinti sallittu 30 min, ja parkin kohdalla samanmoinen kyltti kuin paikalla mihin Punton jätin. Tulipa nyt mieleen, että varmasti sama 30 minsaa on tuollakin rajana, mihin auton jätin. Ihmettelinkin jo aiemmin, etteikö ole mitään rajoitusta parkkiajalle  niin lähellä kaupungin keskustaa.

No varmaa on, etten aio moisen pikkuasian pilata kenties ainoaksi jäävää Sienan visiittiä, vaan tässä mennään nyt pikku riskillä. Jos tulee sakko, niin tulee. Tuskin se niin iso on että konkurssi tulee. Sitäpaitti nämä kadun vierustaala olevat autot on sen näköisiä, että ovat olleet tässä jo pidempään.

Kaupunginmuuri oli vissiin joku paikallinen kehäkolmonen, koskapa vanhakaupunki ei vielä tästä alkanutkaan, vaan vasta muutaman sadan metrin päästä.

Kapea katu lähti johdattamaan paikasta, missä oli jonkinlainen autojen ja bussien kääntöpiste. Kadun varrella oli luonnollisesti monenlaisia kauppoja, tavernoita yms.

Sitä mukaa, kuin turistien määrä lisääntyi, tiesin määränpääni lähestyvän. Eli, olin menossa katsomaan sitä aukiota, missä nämä maailmankuulut hevoslaukkakilpailut, eli paliot järjestetään.

Eräästä kadunkulmasta vietti portaat alavasemmalle ja portaitten alapäässä pilkotti aukeantapainen. Sieltähän se Piazza del Campo viimein löytyi. Olin kävellyt varmasti kolme kilometriä autolta.

Aukiolla oli satoja turisteja, joista osa istui kallimmanpuoleisissa ravintoloissa ja osa vain makaili aukiolla. Piazza tosiaan sijaitsee montussa muuhun kaupunkiin nähden, ja muistelinkin, että paikalla on muinoin sijainnut amfiteatteri, eli Sienan colosseum.

Erästä naista oli alkanut reissaaminen ottaan siinä määrin voimille, että makasi aukion laidalla selällään, jalat kaverinsa sylissä. Paikalla oli kaksi poliisiautoa ja siihen tuli vielä ambulansseja kaksin kappalein, vaikka tilanne ei kyllä vakavalta näyttänyt. Mutta ehkä rouvaa oli siepannut pumpusta. Ostin gelaton, filmailin aikani joka suuntaan ja siirryin Duomon aukiolle.

Jeesus mahtaisi olla pahalla päällä jos näkisi, mikä markkinameininki Duomon aukiolla on meneillään. Krääsäkojuja oli tosiaan pilvin pimein ja Siena-aiheiset matkamuistot tekivät kauppaansa. Otin muutaman kuvan ja lähdin paluumatkalle. Taitaa olla nyt tämän reissun tähän asti lämpimin päivä tulossa.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , | 2 kommenttia

Colle di Val d`Elsa

Nyt täytyy pikkasen vetää sanoja takaisin. Kun lähtee ajelemaan Montepulcianosta kohti Pienzaa, on tie ihan hyväkuntoista, tällä vuosituhannella päällystettyä. Pienzan jälkeen piti kaasujalkaa keventää radikaalisti. Maisemat täällä ovat ihan silmiähivelevän kauniita. Piti oikein pysähtyä kuvaamaan eräälle kukkulalle, mistä näköalat ympäristöön olivat kymmeniä kilometrejä. Huomattiin nyt olevamme keskellä matkailumainosta.

Vastahakoisesti istahdettiin takaisin autoon ja lähdettiin lipumaan kohti Sienaa. Aamupalatarpeissa oli pientä vajetta, joten käännyttiin kohti Montalcinoa, kun mainos tienvarressa kertoi Coop-marketin löytyvän tuolta suunnalta.

Markettia ei löytynyt, mutta turha lenkki palkittiin hienoilla maisemilla Orcian laaksoon.

Sienassa oli tarkoitus poiketa, mutta eiköhän vain alkanut satamaan juuri ennen kaupunkia. Ajettiin toki kaupungin läpi, mutta ei yhtään vapaata parkkipaikkaa osunut silmään. Parkkitaloista olisi varmaan tilaa löytynyt, muttei innostanut lähteä vesisateeseen tarpomaan. Sen verran saatiin näkymää pisaraisen tuulilasin läpi, että tosi massiiviselta paikka näytti pienempien kylien rinnalla. Varmasti visiitin arvoinen paikka, mutta taitaa nyt ainakin tällä reissulla jäädä väliin, kiitos ilmojen haltijan.

Colleen saavuttiin hyvissä ajoin, ja täältä löytyi myös Coop-market. Olin varannut huoneiston Airbnb-sivuston kautta ja asunnon omistajalta saanut ohjeen kylän “alapuolella”sijaitsevasta parkkipaikasta.

Omistaja viestitti olevansa vielä kokouksessa Firenzessä, mutta englantia taitava poikansa tulee meidät noutamaan parkkialueelta.

Siinä odotellessamme todettiin, että kyllä olisi Hämeen laaturemontille töitä näissä katoissa. Ei ihme, että Bondin Jamesiakin meinasi pelottaa, kun hän vastaavanlaisia tiilikattoja pitkin joutui juoksemaan Sienassa, muistaakseni Quantum of Solace-elokuvassa.

Peltikaton asennukseen tarvittaisiin varmasti kaupungin lupa ja sitä tuskin heruisi. Haluavat pitää nämä kylät ulkoilmamuseoina ja samanlaisina kuin ne on olleet viimeiset 500 vuotta.

Lorenzo saapui kolmerattaisella lavamopedillaan ja pettymykseksemme ilmoitti, ettei voi ottaa meitä, saatikka matkatavaroita kyytiinsä, vaan matka asunnolle tapahtuu apostolinkyydillä. Hänellä nähkääs ei ole lupaa ajella kylän vanhassa osassa. Matkatavarat voisi kuitenkin jättää autolle. Hänen äidillään on lisenssit kunnossa ja hän voi noutaa kamat, kun saapuu Firenzestä, noin yhdeksän aikaan illalla.

Otettiin kuitenkin kantoon sen mitä kohtuudella sai ja kiivettiin Loren perässä kukkulalle. Todella vanhan rakennuksen toisesta kerroksesta löytyikin oikein perinteikäs suuri huoneisto, joka oli Loren kertomuksen mukaan kuuulunut suvulle vuosisatoja.

Talo on kuulemma 1500-luvulta ja on sitä rempattu usein. Kerran on kuulemma maanjäristys tuhonnut tämän kylän ja kaatanut kaikki tornit, mitkä naapurikylässä San Gimignanossa ovat vielä pystyssä.

Sähköt on ja kaikki nykyajan mukavuudet keskuslämmitystä myöten, eli on tätä remontteerattu vielä sotien jälkeenkin.

Ilmanvaihto ei ollut paras mahdollinen ja hajusta tuli mieleen Versaillesin palatsi ja Hofburgin linna. Väliseinätkin ovat lähes metrin paksuiset ja paalutettu katto korkealla. Vanhojen arvokalusteiden ja astiastojen takia tuli tunne, että tulemme asumaan museossa seuraavat neljä vuorokautta.

Lore sanoi, että tulee mutsinsa kanssa visiitille illalla, niin haetaan se matkalaukku samalla. Sanoin, että taidan hakea sen nyt samantien. Tulevat kuulemma siitä huolimatta. Laura-äiti haluaa nähdä meidät. No, ei mikään ihmekään. En kyllä itse tällaista arvoasuntoa luovuttaisi millekkään bileporukalle. Etenkään, kun mitään vakuutta ei edes vaadittu.

Pyörähdettiin pikku kyläkierros ja käytiin syömässä läheisessä trattoriassa kalliinpuoleiset pastat. Laura ja Lore saapuivat asunnon ulko-ovelle samanaikaisesti kanssamme.

Laura hiukan tenttasi meitä italiaksi ja Lore tulkkasi. Saimme ilmeisesti vakuutettua heidät, että tulemme kohtelemaan tätä arvoasuntoa asiaankuuluvan kunnioittavasti ja että olemme liikkeellä hyvissä aikeissa. Laura aikoi vielä heittää meidät lauantaina autollemme, ja tietysti samalla tarkastaa asunnon.

Tässä on tosiaan takallinen olohuone, ruokailutila, kaksi keittiötä, kaksi suurta makuuhuonetta, kaksi kylppäriä ja yksi pienempi huone, minne voi vetäytyä vaikka lueskelemaan. Kattoterassi mistä on hyvät näköalat kaupunkiin löytyy myös.

Koko tämä lysti maksaa vain 62,50 vuorokaudelta, eli halpaa kuin saippua.

Kämppä löytyy Airbnb-sivustolta nimellä: Antico Appartemento Immerso Nella Storia

https://www.airbnb.fi/rooms/18344594?location=Colle%20di%20Val%20d%27Elsa%2C%20SI&s=jL91FS8F

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Toscanan auringon alla: Cortona

Cortonaan tosiaan suunnattiin iltapäivästä ja laitoin navigaattorin viemään meidät Lago Trasimeron kautta, jos saataisiin ajella sitten järvenrantamaisemissa.

Ei ole tosiaan Berlusconi, eikä muutkaan Italian pääministerit uhranneet liiraakaan valtion vähistä varoista teiden ylläpitoon. Nämä Toscanan pikkutiet on kyllä huonoimpia, missä olen ajellut. Jopa Kreikan tiet ovat paremmassa kunnossa. Eu-rahoilla kai noita teitä nykyään kunnostetaan, mutta ehkäpä ne rahat on menneet parempiin taskuihin. Turisteja täällä liikkuu siinämäärin, että luulisi rahoja riittävän tienpitoon.

Kun Cortona jo siinsi horisontissa, kehoitin seuralaistani tarkkailemaan tienvierustoita, jos vaikka Villa Bramasole sattuisi sijaitsemaan tämän tien varrella. Saman näköisiä villoja oli kyllä pilvin pimein, muttei Bramasolen kylttiä sattunut silmiimme.

Kaupunki on luonnollisesti korkean kukkulan päällä ja sinne johtavan jyrkän tien varressa oli autoja parkattuna peräjälkeen siinä määrin, että epäiltiin saadaanko autolle paikkaa ollenkaan. Kerrankin tuuria: noin 50 metriä siitä, mistä vanha kaupunki alkaa, löytyi tyhjä paikka lippuautomaatin vierestä. Vierestä löytyi myös näköalatasanne, mistä sai hyviä kuvia laaksoon.

Pieni, historiallinen keskusta oli pian kävelty läpi ja pysähdyimme vielä Piazza Republicalle virvokkeille. Aukio muistuttaa palatseineen kovasti Montepulcianon Piazza Grandea ja esiintyy myös epäilemättä Toscanan auringon alla-elokuvassa.

Kun tulimme takaisin näköalatasanteelle, näkyi hienosti sadealue alhaalla laaksossa, joka silminnähden liikkui meitä kohden.

Heti, kun pääsimme kukkulalta alas, alkoi sataa kaatamalla, mitä jatkuikin sitten Montepulcianoon saakka. Teiden varsille ei oltu kaivettu ojia, niin kaikki pelloillekin satanut vesi ohjautui suoraan tielle. Paikoitellen  tie muistutti enemmän jokea, mutta niin vain puskettiin vastavirtaan. Monteen noustessa tuntui jo kuin koskessa ajaisi, mutta sitkeästi Punto meidät perille saattoi. Tulipahan koettua hieman extremeä.

Enotecassa piipahdettiin reissun päätteeksi ja ihmeteltiin taas mitä kaikkea viidellä eurolla saakaan.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Toscanan auringon alla: Montepulciano

Tuo nimi lupaa vähän liikaa, ainakin nyt alkumatkasta. Auringosta ei näkynyt vilahdustakaan, kun jätimme Orvieton taaksemme. Sumu vaihtui pikkuhiljaa sateeksi kun ajelimme huonokuntoisia teitä kohti Orcian laaksoa.

Täälläpäin on ilmeisesti joku Camino, eli pyhiinvaellusreitti, koskapa ikäihmisiä rinkkoineen ja kävelysauvoineen tuli vastaan tämän tästäkin. Meikäläisen nivelillä ei tuohon enää pystyisi, muttei ole niin kovasti halujakaan.

Valle d`Orciassa alkoi näkyä näitä Toscanan maisemista tuttuja viinitiloja, joihin johtavat kujat ovat  sypressein reunustetut. Näin keväällä maisema on totaalisen vihreä, eikä vielä osittain keltainen, kuten matkailumainoksissa yleensä. Hienoilta nuo sypressikujat silti näyttivät.

Montepulciano on myös korkealle kukkulalle aikoinaan rakennettu kuulu viinikaupunki. Nyt ei tarvinnut lähteä sompailemaan centro  storicoon, kun olin varannut majoituksen kaupunginmuurin ulkopuolelta La Corte Medicea-enotecan yläkerrasta. Alakerrassa onkin sitten viinibaari ja ristorante, ettei matkalaista nälkä eikä jano pääse vaivaamaan.

Huone näytti renesanssin aikana tehdyltä ja ikkunasta avautui näkymä alas laaksoon. Varmasti maailman pienin jääkaappi oli huoneeseen asennettu. Kaappiin mahtui ainoastaa yksi puolen litran vesipullo, eikä sitten muuta. No, eipä niitä punaviinejä jääkaapissa pidetäkään.

Päiväunien jälkeen käytiin alakerran enotecassa viinilasillisella, ja kiivettiin muurin sisään historialliseen keskustaan. Löydettiin kuin löydettiinkin kylän ainoa alkuillasta auki oleva pizzeria ja ruoka huuhdottiin alas Toscanalaisen punaviinin saattelemana.

Kyllähän niitä ruokapaikkoja joka kulmalla täällä riittää, mutta avautuvat vasta kahdeksan aikoihin. Vielä ei ole saatu sisäistä kelloa siirrettyä välimerelliseen rytmiin sopivaksi.

Palatessa poikettiin vielä enotecaan ja ostettiin tuhti eloonjäämispaketti paikallista juustoa, salamia ja luonnollisesti Montepulcianon viiniä, romanttisia illanviettoja varten.

Aamusta lähdin tapani mukaan hieman jaloittelemaan ja kiipesin takaisin historialliseen keskustaan. Nyt jo aurinkokin näyttäytyi ja tuli mukava lomafiilis. Kaupat ja viinibaarit availivat oviaan ja muutamia turisteja oli kävelemässä samaan suuntaan kanssani.

Kadut tosiaan ovat kovin mäkisiä tässä kylässä ja sivukadut lähinnä kapeita portaikkoja.

Aikani harhailtuani löysin itseni Piazza Grandelta ja istahdin kirkon seinustalle ihailemaan noita vanhoja rakennuksia. Tuli mieleen, etteikö tämä ole sama aukio, missä se polakkipoika heitteli lippua tehdäkseen vaikutuksen italialaistytön vanhempiin, elokuvassa: Toscanan auringon alla. Lipun heittely päättyi huonosti, mutta lopputulos oli odotettu. Ihan satavarma en asiasta ole, mutta muistikuva on, että juuri tämä aukio olisi kyseessä. Pitänee tarkistaa.

Ei oltu sovittu mitään iltapäivälle, niin tuli mieleen, että jospa tehtäisiin visiitti Cortonaan, missä tätä samaista filmiä on kuvattu enemmänkin. Etenkin, kun sinne näyttäisi olevan alle tunnin automatka.


Edit: Kyllähän se tämä Piazza Grande tuossa elokuvassa esiintyy.

Tallennettu kategorioihin Italia, Uncategorized | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Pozzo di San Patrizio, Orvieto

Aamulla lähdin hieman jaloittelemaan ja tutkiskelemaan paikkoja, mihin on tultu. Ikiaikaiset talot ja muurit sekoittivat kyllä mapsin toiminnan aika tehokkaasti ja piti vähän arvailemalla kulkea ja ottaa auringosta suuntia. Paikalliset olivat liikkeellä toppavaatteissaan, mutta meikäpoika pisteli menemään shortseissa ja lyhythihaisella paidalla.

Eräällä aukiolla yritin hakea suuntaa, mihin päin tulisi lähteä, että päätyy Duomolle. Sininen pallo pomppi puhelimen ruudulla laidasta laitaan, vaikka itse seisoin ihan paikoillani. Pistin taskuun koko masiinan ja päätin toimia vaiston varassa.

Löytyihän se kirkko näinkin ja aukiolla oli jo muitakin turisteja allekirjoittaneen lisäksi. Myös mustia nuoria miehiä seisoskeli kadunkulmissa lippis kädessään. Eivät yrittäneet myydä “Niken” lenkkareita tai “Michael Korsin” laukkuja, vaan kerjäsivät ihan suoraan.

Duomohan oli suuri ja komea, niinkuin ne aina ovat ja niiden kuuluukin olla täällä saapasmaassa. Lähistöllä oli myös näköalapaikka josta oli hienot näkymät laaksoon ja ympäristöön.

Jatkoin matkaa kohti Funiculare-asemaa, minkä läheltä pitäisi löytyä yksi tämän kaupungin nähtävyyksistä, pyhän Patrikin kaivo, eli Pozzo di San Patrizio. Funiculare-aseman vieressä oli portti, mistä pääsee kaupunginpuistoon ja poikkesin sinne samalla. Puisto ei mitään järisyttäviä kasvitieteellisiä nähtävyyksiä tarjonnut, mutta sitäkin paremmat näkymät laaksoon ja alakaupunkiin. Myös Patrizion kaivon maanpäällisen osan sain  paikallistettua täältä.

Kaivolle johti vehreä alaspäin viettävä kuja ja kun olin kaivon portilla sain lukea seinästä, että 5:n euron hintainen tiketti olisi pitänyt lunastaa kujan yläpäästä, kadun varrelta. No, pikku lenkki takaisin ja lippu lukulaitteeseen.

Kävelin portaita muutaman kymmenen metriä alaspäin, mutta näkymät eivät juurikaan siitä muuttuneet. Kaivo oli järkyttävän syvä ja olisi raskas homma tuolta pohjalta tulla takaisin maanpinnalle. Kaivo on alunperin rakennettu vedensaannin turvaamiseksi piiritystilanteissa. Myöhemmin sitä on käytetty syntien sovituspaikkana ja tässä yhteydessä tuo Irlannin suojeluspyhimys on liitetty kaivon nimeen. Ei ole tullutkaan ennen kaivossa käytyä näillä turistireissuilla.

Kaivon pihalla neljä keski-ikäistä naista esitti toiveen, että ottaisin heistä yhteiskuvan matkamuistoksi. Olivat tulleet Australiasta asti tutustumaan historiallisiin huviloihin Toscanan ja Umbrian alueella. Kerroin tulleeni edellispäivänä lentäen Roomaan ja vuokranneeni auton. Yksi rouvista ihmetteli, miksen tullut junalla noin lyhyttä matkaa Suomesta… No, jaa.

Puhelimesta oli virta lähes lopussa, kun astelin ulos elintarvikeliikkeestä huomiset aamupalatarpeet kainalossa. Ruutu oli niin himmeä, että karttanäkymästa oli vaikea saada selkoa edes plus kolmoset silmillä. Sain kuin sainkin paikallistettua Piazza Clementinin ja samalla luuri ilmoitti että: Goodbye! Onneksi ehdin nähdä, mihin päin lähteä kävelemään. Muuten olisi ollut ehkä kämppä hakusessa. Nuo keskiaikaiset kujat on kaikki niin samannäköisiä.

Kämpille päästyäni alkoikin satamaan ja ropinaa kesti alkuiltaan saakka. Googlesta tutkimme ruokapaikkoja ja valitsimme Altesto-nimisen ravintolan neljän minuutin kävelymatkan päästä.

Matkan varrella poikkesimme kehuttuun Blue Cafe-pubiin, missä kitaraa näppäilevä baarimikko kysyi: “What can I do for You ?” No, soita nyt vaikka Stairway to heaven aluksi.

Kaverihan soitti koko biisin alusta loppuun ja minä lauloin pätkiä mukana, kun sanoja muistui mieleen. Miekkonen malttoi luopua kitarastaan sen verran, että sai meille oluet taiottua ja minä vuorostani näppäilin tuota samaista tsibaletta. Kaveri toi jakkaran samaan pöytään ja alkoi soittaa Kansasin Dust in the Windiä ja tenttasi meiltä, että mikä biisi? Kyllähän tuo nyt tiedettiin, joten hän siirtyi seuraavaan, joka kuullosti myös tutulta, muttei nimi tullut mieleen. Tätä olisi kai jatkunut pitkäänkin, mutta ( onneksi ) baariin tuli muitakin asiakkaita ja musikantti lähti heitä palvelemaan.

Ulkona satoi jälleen, kun etenimme seinänvieruksia pitkin paikallisten suosimaan Altesto-ravintolaan. Tämän paikan olimme valinneet paikallisuutensa lisäksi sen takia, että googlen mukaan se avautuisi kuudelta ja muut paikat vähän myöhemmin. Sisälle päästyämme vastaan tuli baarimikko, joka kovasti valitellen sanoi paikan aukeavan vasta seitsemältä. Harmissamme ulkoistumme takaisin sateiselle Piazza de Popololle. Aukiolla oli monta muutakin ruokapaikkaa, jotka tiedusteltaessa avautuisivat myös seitsemän kieppeillä. Yksi viinibaari oli sentään auki ja jäimme sinne sadetta pitämään ja odottelemaan seiskaa.

Valkoviiniä tulikin sitten kunnon lasilliset ja kolme kupillista naposteltavaa. Tuumattiinkin, että jos vielä toisetkin lasilliset otetaan, on maha ( ja pää ) niin täynnä, että saa hoiperrella kohti yöpaikkaa.

Altestoon kuitenkin mentiin ja ei sieltä oikein mitään oikeaa ruokaa saanut, vaan erilaisilla täytteillä olevia voileipiä. Eipä ollut enää niin hirveä nälkäkään, niin kyllä ne nyt asiansa ajoivat tällä kertaa.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Autoilua Italiassa: Orvieto

Kun muistaa helmikuisen katastrofaalisen autonvuokraustapahtuman Teneriffalla, niin osaa kyllä arvostaa sujuvaa ja asiallista palvelua. Sellaista saatiin nyt Rome-Fiumicinon Hertz-vuokraamosta. Kaikkine käänteineen ja naarmujen papereihin merkkaamisineen auto saatiin alle puolessa tunnissa. Ainoa miinus, ettei haluamaamme Fiat 500:sta ollut tarjolla, vaan jouduttiin tyytymään Fiat Puntoon. Tuo “viissatanen” olisi kyllä ollut ehdoton Toscanan kukkulateillä ja viinitarhojen keskellä. Pari kertaa on tuo pikkuviiatti ollut alla ennemmin, niin ei niin kirpaissut, kun kaasuttelimme Puntolla liikenteen virrassa kohti kaikkien kaupunkien äitiä.

Esikaupunkialueella ohjasin Punton Roomaa kiertävälle kehätielle. Google Mapsin navigaattori oli nyt varsinaisesti testissä ekaa kertaa. Aiemmin olen ajellut vain karttaversion varassa, mutta nyt kun mobiilidata ei kukkaroa kevennä, niin voi huoletta antaa navin opastaa. Ja hyvin kyllä tuntui toimivan: ihmettelin, kun kehätie muuttui kartalla jossain vaiheessa punaiseksi, ja tuli vielä printti +20 min. Onkohan tietyötä edessä? Täsmälleen paikassa missä tienväri muuttui, seisoi neljä kaistaa Fiiatteja, Lancioita, Alfa Romeoita ja oli siinä muutama saksalainen merkkikin. Eli tämä navi osasi ennakoida ruuhkatkin… Millähän tekniikalla sekin onnistuu??

Flaminia, Tiburina ja Aurelia-nimiset tiet vilahtivat kylteissä. Nämähän ovat juuri niitä antiikinaikaisia teitä, joista on tullut sanonta: “Kaikki tiet vievät Roomaan”. Aureliaa olen muistaakseni joskus ajellutkin jossain Rivieran suunnalla. Via Appia lähtee jostain Barin tienoilta ja tulee Roomaan etelän suunnalta. Antiikin aikana Rooman sotajoukot monesti marssivat keisarinsa johdolla kaupunkiin voitokkailta sotaretkiltään juuri Via Appiaa pitkin. Ristiinnaulitsivat kulkiessaan sotavankejaan tienvarteen ja niitä saattoi olla kymmenien kilometrien pituisissa riveissä.

Apostoli Pietari myös pötki Via Appiaa pitkin pakoon kristittyjen vainoja ja tarinan mukaan jo ylösnoussut Jeesus tuli tiellä vastaan kysyen: “Quo vadis…minne menet?” Tuolla paikalla Via Appia Anticalla on Quo Vadis- niminen kirkko nykyään. Jeesus palautti Pietarin takaisin Roomaan ja huonostihan siinä Petterille kävi: Joutui kohtaamaan opettajansa kohtalon Cianicolo eli Janiculum-kukkulalla. Pietarin hauta on luonnollisesti Pietarinkirkon alla sijaitsevassa kryptassa.

Pyhää Pietaria muuten pidettiin vankina Capitoliumilla sijaitsevassa tyrmässä, jossa pääsee nykyään tavan turistitkin vierailemaan ja siellä myös kannattaa ehdottomasti käydä. Muistaakseni sinne ei edes ole pääsymaksua. Tyrmässä on viettänyt elämästään kuusi vuotta toinenkin kuuluisa vanki, eli gallialaispäällikkö Vercingetorix, jota on pidetty esikuvana sarjakuvahahmo Asterixille. Miespoloinen joutui tosiaan virumaan sellissä kuusi vuotta, ennenkuin Julius Caesar palasi sotaretkiltään ja hirtätti Vercingetorixin triumfinsa kunniaksi.

Madelllen mentiin seuraavat 20 km Rooman työmatkaliikenteessä. Kun viimein päästiin kääntymään A1:selle kohti Firenzeä, alkoi matka taas taittua, ja rajoitusten lupaama 110 oli lasissa. Kukkuloita ja kukkulakaupunkeja oli pitkin matkaa kahta puolta tietä. Välillä oli siltoja ja kyltit ilmoittivat, että ylitettiin Tevere-niminen joki, eli Tiberin latvat kiemurtelivat tällä suunnalla. Maineikas joki ei ollut suurensuuri enää täällä Lazion ja Umbrian rajaseuduilla.

Täälläkö joku onneton naisihminen pisti pari kääröä veneeseen ja pukkasi virran vietäväksi kolme tuhatta vuotta sitten, säästyäkseen aviottomien lasten synnyttämisen aiheuttamalta häpeältä. Vene törmäsi rantatöyrääseen parikymmentä kilometria ennen rannikkoa ja kaislikossa iltapalaa lymynneen naarassuden äidinvaistot heräsivät, eikä se raskinnutkaan syödä noita puolustuskyvyttömiä pikkupalleroita, vaan alkoi ruokkia nälkäisiä kaksosia maidollaan. Aikuisiksi vartuttuaan Romulus ja Remus-nimiset veljekset perustivat paikalle kaupungin.

Orvieto-nimiseen kuuluisaan viinikaupunkiin navigattori nyt johdatti pidemmän kaavan mukaan. Olin katsonut kotona vaivattomimman reitin kukkulakaupungissa sijaiítsevaan majapaikkaamme ja navi ei kyllä tätä reittiä nyt noudattanut, vaan vei meidät ylös kukkulalle vastakkaiselta puolelta ja läpi koko muinaisen keskustan. Hermona vilkuilin katujen laitoja, näkyykä ZTL- kylttejä. Zone Trafico Limitato tarkoittaakin sitten sitä, että autoilu alueella on muilta kielletty, kuin kaupungin asukkailta, ja muutaman satasen sakkolappu pamahtaa sitten kuukausien päästä omaan postilaatikkoon niille, jotka tätä kieltoa rikkoo. Tuollainen “postikortti” ei varmastikaan lämmittäisi mieltä yhtä paljon, kuin hyvän ystävän lähettämä valoa ja aurinkoa tihkuva tervehdys Italian perukoilta.

Olin kyllä jo aiemmin kysynyt asiasta sujuvalla italiankielellä vuokraemännältämme, joka vakuutti, ettei kaupungissa ole kameravalvontaa. Aaseille rakennetut kadut olivat niin kapeita, että melkein jo peilit raapivat talojen seiniä molemmin puolin, kun koitin navigaattorin ohjeita noudattaa. Risteyksissä piti vexlata minuuttitolkulla, että sai Punton kääntymään haluttuun suuntaan naarmuttamatta. Aaseilla tarkoitan sitä sorkkaeläintä, enkä ratin takana hikoilevaa turistia.

Viimein olimme sovitussa kohtaamispaikassa Piazza Clementiinillä ja laitoin vuokraemännällemme whatsappia, että olemme saapuneet. Kohta meitä lähestyi takavasemmalta harmaantunut italialaismummo, joka esitteli itsensä. Muistelin toistakymmenvuoden takaista talvea, jolloin vietin illan viikossa italian peruskurssi ykkösellä ja tulihan se sieltä, että : ”sono Tapio, piacere!”

Muikkeli hyppäsi takapenkille ja navigoi meidät kapeita kujia pitkin toiselle Piazzettalle, missä hänellä oli oikein talli mustalle orillemme varattuna. Jo matkan aikana kävi selväksi, että stasera siamo parla solo italiano, eli yhteinen kielemme on vain ja ainoastaan italia. Nou hätä… juuri tällaisia tilanteita vartenhan minä siellä italiankursseilla iltojani vietin, vaikka olisin voinut  senkin ajan käyttää vaikka mihin mukavaan.

Kun sain peruutettua Punton piskuiseen talliin ja nousin ähisten ratista ja aloin lappaa matkatavaroita peräkontista, rouva ilmoitti että: “ultimo piano!” Em. kurssin ansiosta tiesin, ettei tuolla lauseella ollut mitään tekemistä musiikin kanssa, vaan se oli vapaasti suomennettuna kutakuinkin: viimeinen kerros. Nythän ei kuitenkaan olla missään Burj Khalifassa, niin ei tässä antiikkisessa talossa voi neljää kerrosta enempää olla. Kuitenkin kapeissa portaissa muutama pakaasi otti vanhoihin polviin, muttei kunnon päälle, eipä tietenkään…

Rouva esitteli meille asunnon italiaksi ja me sujuvasti kuunneltiin… Majoitus oli maksettu jo ennakkoon, mutta italialaiseen tapaan kaupunki perii vielä “turistiveron”, mikä tulee vielä maksaa paikan päällä. 2,20 per lätty per päivä, eli pikaisesti laskettuna 8,80.

Muistelin, että mikä sen exappiukon velivainaan nimi olikaan? Ottohan se taisi olla…”Otto,ottanta?” ;kysyin muijalta lompakkoa kaivellen. Si, vastasi hän ja laskimme kolikot hänen kouraansa. Sain sen verran selvää  hänen puheenpolpatuksestaan, että ilmeisesti hän halusi tietää, mihin aikaan olimme aikoneet ylihuomenna lähteä? Mörisin jotain että “mezzogiorno”, mikä kelpasi vastaukseksi ja rouva pudotti avainnipun käteeni. Huikkasi buonanottet ja katosi omaan asuntoonsa rappukäytävän toiselle puolelle.

En huomannut kysyä, onko vesijohtovesi juomakelpoista, vai tuleeko se esim. Tiberistä. Täällä on kyllä vehreää, kuin Suomessa juhannuksena, että vettä luulisi löytyvän muualtakin, kuin äidin silmistä. Jos nyt vettä pitää tällä reissulla välttämättä juoda, niin pullovettä sitten. Kraanaveteen voi kaiketi aamukahvit keittää. Jos tuo vesi aiheuttaisi maksavaurioita tai muita vähemmänmieluisia matkamuistoja, niin kai tuo muikkelismaikkelis olisi siitä meitä mitä kohteliaimmin informoinut. Tai mistä tiedän, vaikka informoikin. Ei siinä puhetulvassa montaa tutunkuuloista sanaa ollut, eikä Italian peruskurssi ykkösellä vielä käsitelty vesihuoltoon liittyvää termistöä.

Olimme jo ennen kukkulalle nousua varustautuneet italialaiseen tapaan pizzalla ja pullollisella hyvää umbrialaista punaviiniä, joiden parissa aloimme viettää toukokuista perjantai-iltaa armon vuonna 2018.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Autonvuokraushäslinki Teneriffalla

Ja ajelua Teiden kansallispuistossa.

Cicar on autovuokraamo Teneriffalla, mistä olen eniten lukenut  kehuja. Puulaakilla on toimistot sekä lentokentällä, että etelärannalla Los Cristianoksen satamassa. Olin jo tarkistanut, että himoitsemamme pikkufiiatti olisi saatavilla kolmenkympin vuorokausivuokralla, sisältäen kaikki tarvittavat vakuutukset nollaomavastuulla, mutta itse vuokraus oli vielä tekemättä.

Tarkkailin saaren säätietoja muutaman päivän ja kun Foreca näytti perjantaille sadepäivää lähes sadan prosentin varmuudella, niin ryhdyin keskiviikkoiltana autonvuokrauspuuhiin.

Eli Cicarin sivut auki, ja päivämäärät perjantaista maanantaihin. Niinhän siinä kävi, että tuon kovasti kehutun firman valikoimista ei enää löytynyt minkäänlaista kiesiä alle näin lyhyellä varoitusajalla. Olihan tässä majoituksemme lähellä muutama vuokraamo, mutta ihan outoja ja lisäksi kalliimpia. Sitä vakuutusten kanssa vääntämistä ei nyt jaksaisi.

Piti kääntyä vanhan tutun Autoeuropen puoleen. Sehän ei varsinaisesti ole autovuokraamo, vaan välittäjä, joka toimii vuokraamojen ja vuokraajien välissä. Eräänlainen autoalan Airbnb siis.

No, sieltäpä valikoitui Noexcess-niminen vuokraaja, jonka logo muistutti jonkin verran Interrentin logoa. Aviksen ja Herzin hinnat olivat pilvissä, Goldcar ja Firefly olivat automaattisesti poissuljettuja vanhojen huonojen kokemusten pohjalta ja tällä Noexcessillä oli nyt halvin hinta mihin kuului vakuutukset nollaomavastuulla, sisältäen myös katon, renkaat ja tuulilasin, jotka yleensä eivät täyskaskoonkaan sisälly. Auton voi myös noutaa ja palauttaa tankki täytenä, niin ei mene mitään tankkausmaksuja. Lisäksi firma oli saanut 5/5 pistettä, niin kai tuolta auton uskaltaa ottaa, vaikkei firma ennestään tuttu olekaan.

Eli, painoin enteriä ja Autoeuropen voucher ilmestyi sähköpostiini.

Perjantaiaamu olikin pilvinen ja vettä ripotteli, kun hyppäsin tuttuuun 343-bussiin ja matkustelin puolen tunnin verran Teneriffan Sur-lentokentälle. Olin pistänyt autonhakuajaksi 11.00 ja nyt jo torhistelin täällä puoli kymmenen aikaan. Autoeuropen voucherista tarkistin, että avainten noutopaikka oli todellakin Interrentin tiskiltä. Ilmankos oli niin samanlaiset logot Interrentillä Noexcessin kanssa. Kopissa ei näkynyt ketään, joten päätin virkistää itseäni Cafe con Lecchellä läheisessä kahvilassa.

Kello 10.10 menin uudelleen autovuokraamoiden tiskille ja nythän siellä oli Interrentille oikein jono. Jonossa oli toistakymmentä ennen minua ja se lyheni äärimmäisen hitaasti. Rupesin jo kellottamaan aikaa, paljonko yhdessä vuokraustapahtumassa menee, niin 17 minuuttia. Laskeskelin, että tällä vauhdilla menee kaksi tuntia, ennenkuin mahdollisesti olen autonratissa.

Minkähän takia kaikki tiedot pitää aina kysellä uudelleen tuossa tiskillä, vaikka ne on jo autoa varatessa netin kautta annettu. Jos minä perustaisin autovuokraamon, järkkäisin hommat siihen malliin, että asiakas saisi avaimet minuutissa. Vaikka hinta olisi vähän kilpailijoita kovempi, uskoisin että asiakkaita riittäisi, kun kaikki turha vääntäminen olisi pois.

Viereisellä Goldcarin tiskillä pari jamppaa oli autoa hakemassa ja seurasin, miten kavereilla alkoi ensin korvat punoittaa ja pikku hiljaa puna levisi kasvoihin. Tiesin kyllä kokemuksesta, mitä siellä oli menossa. Kavereille alkoi pikku hiljaa valjeta, ettei autoa saakkaan alle kympin päivähintaan, vaan kaikkine kuluineen se tulisi maksamaan jopa 40-50 euroa vuorokausi. Goldcarilla kun ainakin Malagassa tuli jo muutaman kympin lisämaksu siitä, että auton saa kentältä, eikä tarvi mennä bussilla mihinkään hevonkuuseen. Lieneekö täällä sama homma. Ja jos ovat ottaneet vielä tankki tyhjänä palautuksen, mikä on autoa varatessa halvin vaihtoehto, niin tankillisesta saakin tässä tiskillä maksaa hyvinkin toistasataa euroa. Myös vakuutusten omavastuun poistot yms. maksaa maltaita. Lisäksi ainakin Firefly veloittaa jotain ihme toimistomaksuja ja avaintenluovutuskuluja mielivaltaisesti. Siksi olenkin pistänyt nämä pari firmaa omalta kohdaltani boikottiin.

Niinpä niin… Goldcarin lasin takaa nainen kuulu pojille kertovan, että joutuu veloittamaan jommankumman luottokortilta 2100 euroa vakuusmaksua, elleivät osta heiltä omavastuun poistovakuutusta (joka on tietysti kallis). Jonkinlainen sopimus syntyy ja nuorukaiset lähtevät paperit kourassaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan noutamaan pirssin alleen.

Eipä näytä juuri paremmin menevän Interrentin tiskilläkään. Yksi toisensa jälkeen kiivaan väittelyn päätteeksi autonvuokraajat lähtevät kiukusta pihisten kohti auton noutoaluetta. Toisaalta aika hauskaa seurata, miten tyytyväisen oloiset, naureskelevat lomalaiset muuttuvat autonvuokraustiskillä raivon partaalle muutamassa minuutissa. Siltikin, vaikka olen kohta itsekin kokemassa saman kohtalon.

Edelläni on enää saksalaisnainen neljän lapsen kanssa, nuori mies rullalaudan kanssa ja kolme ranskalaismiestä Ryanairin voucherin kanssa. Pikku hiljaa ranskalaismiehillekkin valkenee, että vaikka lennot Beauvaisista Teneriffalle on saatukin Ryanairilta parillakympillä, niin samaan hintaan ei auto viikoksi irtoa. Hymy kavereiden kasvoilta katoaa ja yhden luottokorttia höylätään.

Nuori mies rullalautoineen astuu leijonan kitaan ja sama toistuu. Pikku hiljaa puheen volyymi kovenee ja ranskalaiseksi se tämäkin nuori mies paljastuu. Kaveri tunkee jo päätään lasissa olevasta pikku aukosta sisään ja kädet heiluvat kuin Moulin Rougen siivet Pariisin Pigallella. Saatapeetä tulee nyt ranskaksi oikein huolella, kun tämä autonvuokrauksen maantapa paljastuu nuorukaiselle kaikessa ihanuudessaan.

Yhtäkkiä miekkonen häviää takavasemmalle ja rullalauta jää seisomaan tiskiä vasten. Saksalaisnainen yrittää luukulle, mutta virkailija palauttaa hänet takaisin jonoon. Pian nuorukainen saapuu setelitukko kädessään, ja pattitilanne selviää. Kun virkailija näprää viimeisiä papereitaan, niin Frontside Ollie selittää saksan fräuleinille, ettei hänen debit/credit-korttinsa kelvannut vakuudeksi vakuutuksen omavastuuseen, vaan piti hakea automaatilta käteistä. Kysyin saksanrouvalta, onko hänen kortissaan debitominaisuus, joka voi hankaloittaa hänenkin vuokraustapahtumaansa. Rouva alkaa penkoa kassejaan, penkoo, penkoo ja penkoo eikä löydä etsimäänsä. Kauhistunein ilmein rouva kertoo lompakkonsa hävinneen. Aijai, mikä takaisku…

Ystävällisesti rouva viittoo minua menemään tiskille, mistä Ranskan lahja rullalautailumaailmalle on juuri häipynyt, kiukusta puhisten, kuinkas muuten. Vinkkaan vielä naiselle, että etsii Lost & Found tiskin ja siirryn luukulle.

No, kaikki tiedothan minun pitää taas antaa, jotka on tullut jo annettua varausvaiheessa. Virkailija ilmoittaa minulle, että joutuu varaamaan luottokortiltani 1400 euroa vakuusmaksua, ellen osta häneltä omavastuunpoistovakuutusta. Ilmoitan, että heillä on aika hauska firman nimi Noexcess netissä, eli suomeksi kutakuinkin ei omavastuuta. Näytän toistamiseen puhelimestani Autoeuropen voucheria, missä kerrotaan omavastuuni olevan auton vaurioitumistapauksessa tai jos auto varastetaan, pyöreät nolla euroa. Voucherista selviää, että kuitenkin pidättävät kortiltani 300 euroa vakuutta, jos en vaikkapa muista tankata autoa palauttaessani sen. No, nyt muija myöntää, että joo kolmesataa pitää saada, tai jos maksan 28 euroa, niin sit ei. Niin kauan muikkeli jankkaa tuosta 28 eurosta, että kyllästyn ja otan tuon, niin saapahan eukko palkkansa tästäkin vuokrauksesta.

Uskon nimittäin vahvasti, että itse autonvuokrauksesta ei näille tipusille palkkaa heru, vaan hillot tulee tilille vakuutusten myynnistä. Sen verran innokkaasti noita lisävakuutuksia kauppaavat. Yleensä, kun en ole suostunut ottamaan mitään, on kohtelu muuttunut enemmän ja vähemmän jäätäväksi ja mielettömiä uhkakuvia on maalailtu, mitä kaikkea kauheaa tulee tapahtumaan heti kun polkaisen kiesin liikkeelle.

Siirryn pihalle ja etsiskelen Interrentin kopin, mistä avaimet on määrä saada ja auton paikannus hoituu. Sama ruuhka täällä. Ryanairin kolmoset ovat tiskillä ja ovella tupakoiva nainen viittelöi minua ottamaan jonotusnumeron oven pielestä. Pienen iäisyyden jälkeen kolmikko saa avaimet ja jono nytkähtää eteenpäin. Edessäni oleva harmaapäinen herra Yhdistyneistä kuningaskunnista pääsee tiskille ja tiskin takana oleva pyylevä nainen palauttaa hänet ovelle ottamaan jonotusnumeroa. Kaveri meinaa hiiltyä, että miksei tuosta numerosta voinut aiemmin huomauttaa, hän on seissyt jonossa jo puoli tuntia. Palaa kuitenkin ovelle ja repäisee vihaisena automaatista numerolapun.

Vinkkaan miekkoselle, että vaihdetaan lappusia niin päästään elämässä eteenpäin. Hyvin kiitollisena mies siirtyy tiskille, jolloin pyylevä nainen ilmoittaa ettei hän voi ottaa vastaan, pitää mennä viereiselle tiskille, missä ei ole kuin yksi asiakas, jonka luottokorttia höylätään vähän väliä. Tiskillä lukee Fast track ja on tuo heppu jo 10 minuuttia seissyt siinä tiskillä ja tili on kohta kasvojen ilmeestä päätelle höylätty miinukselle.

Minä vuorostani menen pyylevän naisen luo papereineni. Mitään kyselemättä täti passittaa minut “fast trackille” englantilaismiehen seuraan. Tilanne on jo niin tragikoominen, ettei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Englantilaisherrakin tuumaa, ettei ole ennen näin vaikeaa ja hidasta autonvuokraustapahtumaa ollut. Minäkin muistelen viime talvista autonhakureissua Miamissa, missä sai hypätä itse valitsemaansa autoon ja lähteä menemään.

Juuri kun brittiherra pääsee tiskille, pyyhältää joku espanjalaismies sisään ja pyylevä täti antaa avaimet samantien. Kysyn heti tädiltä, miksen minä saa avaimia samaan tapaan. Tädin maamiehellä oli kuulema jo paperit tehty etukäteen. Näytän omiani ja kysyn etteikö mun paperit sitten kelpaa. “No olisit heti sanonut, että laput on tehty”, nainen tokaisee ja alkaa kaivaa laatikosta avaimia.

Minä olen täällä asiakas ja ensimmäistä kertaa niin mistä minun pitäisi tietää, miten täällä toimitaan? “Minähän kysyin, onko paperit tehty”; täti virkkaa. Voi jumalauta… muija ei kysynyt multa yhtään mitään, passitti vaan fast trackille. En ala inttämään, tokaisen vaan että “ give me the keys, give me the keys”, ja kun avaimet saan, painelen pihalle ja tuhahdan jonottajille: “Very bad service”.

Kaksi tuntia siitä kun asetuin lähtöhallissa jonon jatkoksi, istun viimein Fiat 500:n puikoissa ja teen tarkastusta, pelaako kaikki, onko tankki täynnä yms. Nappaan vielä mittaristosta kuvan, tarkistan auton päältä ja sisältä ja kaasuttelen kohti Playa de las Americasta.

Etelää kohti kaahatessani tuli mieleen, että löytyiköhän se saksalaisnaisen lompakko. Nainen tuli vielä vastaan siinä lähtöhallissa, ennenkuin poistuin pihalle ja tuijotti aika pitkään ohikävellessään. Nyt tuli mieleen, että epäilikö minun vieneen hänen rahansa, kun hänen takanaan jonossa seisoin. No tietysti tuossa tilanteessa sitä käy kaikki vaihtoehdot läpi, mitä on voinut sattua. Toivottavasti lompakko kuitenkin löytyi. Elämä neljän pienen lapsen kanssa lentoasemalla muuttuu harvinaisen ankeaksi, jos ei ole sentin killinkiäkään rahaa. Olisi pitänyt pysähtyä kysymään kuulumisia ja tarjota vaikka pientä starttilainaa, että pääsevät edes bussilla majapaikkaan. Olen vakuuttunut, että nainen olisi kyllä lainan takaisin maksanut, kun pääsee tilanteen herraksi. No, eipä tuossa tohinassa tullut mieleen.

Noukin oman ystävättäreni majapaikastamme, ja matka jatkui kohti Teiden kansallispuistoa sateen rummuttaessa tuulilasiin. Mitä ylemmäksi tie vei, sitä sakeammaksi ilma muuttui, lisäksi vielä sumu. Tai pilvessä sitä kai oltiin. Kerroin toiveikkaana seuralaiselleni, että jos hyvä tuuri käy, niin kohta ollaan pilvien yläpuolella ja paistaa aurinko.

Ei käynyt. Kalderan reunamilla vesisade muuttui rännäksi ja auton mittari näytti yhtä astetta. Näkyvyyttä oli alle 50 metriä ja vieruskaveri kertoi jännittävänsä joka solullaan, kun ei edes jyrkänteiden reunoilla nää, kuinka pitkä pudotus siitä olisi. Ehkäpä on parempi ettei näekkään. Rauhoittelin, että meillä on kuitenkin kymmenien vuosien kokemus räntäsateessa ajamisesta, vaikkakaan ei ehkä kesärenkailla. Mietippä niitä, joille tämä on aivan uusi tilanne.

Kalderan pohjalle päästyämme näkyvyys hiukan parani ja tiekin kulki tasaisella, joten no panic. Nyt aavemaisen sumun keskellä saattoi hyvin ymmärtää, miksi tätä aluetta on käytetty monissa elokuvissa kulissina, kuten Star Wars tai Apinoiden planeetta. Mustia jähmettyneitä laavapatsaita ilmestyi sumun keskeltä molemmin puolin tietä ja näkymä olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta.

Paholaisen sormen kohdalla on autoille useampi parkkialue, joten pysähdyimme kuvaamaan ja samalla tankkaamaan päiväpalaa viereiseen kahvilaan.

Sääkin selkeni asteen verran joten jatkoimme matkaa huipulle vievän hissin juurelle. Alkoi näyttää siltä, ettei ilma tästä juurikaan paranisi, niin kiepautin Fiatin tulosuuntaan ja lähdimme palailemaan rannikolle päin. En kääntynyt serpentiinitielle, mistä tänne saavuimme vaan jatkoin Los Gigantesia kohti ja tie tänne suuntaan olikin paljon ajettavammassa kunnossa. Aika pikaista vauhtia tultii puolitoista kilometriä alaspäin ja korvissa paukkui.

Pilvirajan alapuolella oli taas näkyväisyyttäkin, mutta sade rummutti edelleen tuulilasiin. Sadepäivä Teneriffalla. Huomiselle on sensijaan ennustettu auringonpaistetta.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , | 2 kommenttia

Karnevaalit 2018 Puerto de la Cruzissa

Bussi 343 starttasi Costa Adejen bussiasemalta kohti Puerto de la Cruzia 11.30. Edestakainen matka kahdelle maksoi 38 euroa, josta kolmekymppiä veloitettiin heti ja kahdeksan euroa sitten paluubussissa.

Edellisyönä oltiin saavuttu pimeyden vallitessa, niin ei oikein nähty millaiseen aeropuertoon oltiin saavuttu, mutta nyt bussi poikkesi noukkimassa lennolta tulleita Tenerife Surista, niin nähtiin paikka oikein päivänvalossa.

Maisema oli aika yksitoikkoisen ruskeaa, kuin hiekkamontussa matkaa tehtäisiin. Gran Canarian saari siinsi kaukaisuudessa oikealla, mutta Teidestä ei pilvisyyden takia näkynyt vilaustakaan.

Saaren pääkaupungin Santa Cruzin liepeillä bussi kääntyi sisämaahan ja maisemat alkoivat muuttua vehreämmiksi. Bussi poikkesi vielä La Lagunan kaupungin kupeessa sijaitsevalla Tenerife North-lentoasemalla ja piti oikein Wikipediasta kerrata, millaiset tapahtumat johtivat maailman pahimpaan lento-onnettomuuteen 70-luvulla tällä kentällä.

Muistelin, että sumulla oli osansa tässä onnettomuudessa ja niinhän se oli, että kentällä ei ollut maaliikennetutkaa eikä lennonjohtotornista nähty, että kaksi konetta oli yhtä aikaa lähdössä nousukiitoon kentän eri päistä. Ja nokkakolarihan siitä syntyi.

Muistan, kun näin lehtikuvia siitä romuläjästä mikä paikanpäältä paljastui sammutustöiden jälkeen, niin ajattelin että tokkopa uskallan itse koskaan lentokoneeseen nousta. Nyt vuosikymmenten jälkeen voin todeta, että parisataa kertaa olen noussut ja still alive.

Olimme ottaneet paikat bussista kuskin puolelta toiveena, että näkisimme lumisen Teiden koko komeudessaan, mutta pilven takana mokoma lymysi ja vain pari kertaa vilautteli itseään. Orotavan laakso kaikkine vihreyksineen, kukkineen, palmuineen, banaanipuineen ja sumuisine vuorineen näytti aivan paratiisin puutarhalta kuivan etelän jälkeen.

Niin, maisemat ovat todellakin aivan toista, kuin tuolla etelässä, mutta tämän vehreyden varjopuolena ovat tietystikin usein toistuvat sateet. Moni suomalaiseläkeläinen on siitä huolimatta valinnut Puerto de la Cruzin talvehtimispaikakseen, ja voi kyllä sanoa ettei huono valinta. Tietysti liikuntaesteiselle kaupungin mäkisyys voi tuoda haasteita.

Kaupunkiin päästyämme hakeuduimme ostoksille keskustan Mercadonaan. Pienirattaisten laukkujen työnteleminen mäkisiä mukulakivikatuja pitkin oli senverran työlästä touhua, että päätimme turvauta Puerto de la Cruzin taksiliikennepalveluihin ensi tilassa. Saimmekin eräästä kadunkulmasta mittarin alle ja alle neljän euron kyydityksen jälkeen astelimme Hotel Astorian tiskille. Respassa oli hauska keski-ikäinen nainen, joka osasi suomea muutaman fraasin verran ja tahtoi oppia välttämättä lisää. Opasti meidät vielä hissille ja kertoi meidän saavan nyt studion sijasta apartementoksen erillisellä makkarilla. No sehän passaa meille. Tilavassa huoneistossa olikin kovasti katetta reilun neljänkympin päivävuokralle.

Illansuussa käppäilimme Martianezin merivesialtaiden kupeessa ensimmäisiä kuvia näpsien ja samalla syntyi päätös viettää seuraava aamupäivä merivesialtaiden raikkaudesta nauttien.

Ilmojen haltiatar oli suosiollinen meille lauantaipäivänä ja uskaltauduimme jopa uimaan noissa maailman suurimmiksi mainituissa uima-altaissa. Vesi oli kuitenkin sen verran viileää, että ei siitä hirveästi nauttinut, virkistävää se toki oli. Teide se vaan lymysi pilviverhon takana, joten emme päässeet todistamaan tuota matkailulehdistä tuttua näkymää.

Eräs maannaisemme pysähtyi kanssamme juttelemaan, ja kertoi edellisen päivän olleen ensimmäinen “aurinkopäiva” pitkään aikaan. Vettä oli tullut yötäpäivää parin viikon ajan ennen eilistä. No, tuuria oli meillä taas ilmojen suhteen. Tuulettomasta säästä huolimatta meri esitteli voimaansa ja paikoitellen jopa viisimetriset aallot heittivät altaalle sellaisia pärskeitä, ettei olo aurinkotuoleissa päässyt tukalaksi.

Poistuessamme merivesialtailta kysyin eräässä kadunkulmassa seisovalta poliisilta hienolla espanjan kielitaidollani että: ”Carnival aqui?”, johon hän selvitti, että kulkue lähtee jostain merivesialtaiden tienoilta päätyen Plaza de Charcolle, joten ei muuta kuin valmistautumaan iltaan.

Tasan kello 18 ahtauduimme satojen muiden ihmisten tapaan Plaza de los Reyes Catolicos- aukiolle karnevaalikulkuereitin varrelle. Eipä aikaakaan, kun alkoi rummunpärinä lähestyä ja ensimmäiset sambaryhmät ilmestyivät näköpiiriin. Mitä mielikuvituksellisempia asuja sambasi ohitsemme ja näyttävimmät senjoriitat lipuivat edestämme strutsinsulkineen yms. asiaankuuluvine härpäkkeineen  korokkeilta vilkuttaen.

Aina olen ihmetellyt, miten nuo suuret rytmiryhmät pysyvät tarkalleen oikeassa rytmissä kuin kello, vaikka joukossa on aivan nuoriakin rumpaleita. Paljon sitä on varmasti pitänyt harjoitella, että tahti pysyy päällä tuntikausia. 

Puolitoistatuntia jaksoimme samoilla jalansijoilla kulkuetta seurata, mutta sitten piti hakeutua viinilasilliselle rauhallisemmalle terassille. Paikalliset olivat luonnollisesti pukeutuneet karnevaaliasuihin ja varsinkin lasten asuissa ei oltu aikaa ja vaivaa säästelty. 

Pärinä ja möyke jatkui myöhään yöhön, mutta vanhat vetäytyivät jo hotellin suojiin lepäämään.

 

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti