Aamulenkki Puerto Banuksessa

Aamukuudelta herään Vasari Resortin suurehkossa huoneistossa, enkä saa enää unta. Puitteet on sen verran hienot, ettei ole edes järkevää tuhlata viimeistä lomapäivää nukkumalla, joten pomppaan ylös ja päätän lähteä aamulenkille ylelliseen Puerto Banuksen huvipursisatamaan. Ilmoitan petikaverilleni aikeistani, jolloin hän vain kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan.

Vasari Resort sijaitsee noin kilometrin päässä satamasta A7- tien pohjoispuolella ja ehdin rantaan ennen auringonnousua. On aina yhtä mukavaa seurata auringon kipuamista Välimerestä, joten istahdan  nytkin odottamaan tuota tapahtumaa.

Kolmatta kertaa nyt pyörin näissä maisemissa. Muistan kun kohta kymmenen vuotta sitten oltiin täällä ensimmäistä kertaa, niin tuntui olo vähän  kuokkavieraalta urheiluautoja väistellessä ja muskeliveneitä ihmetellessä. Kymmenessä vuodessa on nyt matkailtu sen verran paljon, jopa luksuskohteissakin, ettei tunnu enää missään. Valtaosa täälläkin katujen kuluttajista on kuitenkin meitä tavallisia tallaajia.

Onhan tuossa noita liikkeitä, mihin ei meikäläisen lomabudjetilla ole asiaa, muttei niin ole hinkuakaan omistaa mitään Vuittonin käsiveskaa.

Ja tuollainen Ferrari on kaikkea muuta kuin käytännöllinen.

Kävelen rantakadun toiseen päähän, missä on aallonmurtaja ja “bensa-asema” veneille.

Eka kertaa, kun näillä hoodeilla pyörittiin, koristi joka toisen botskin perää “For sale”-kyltti, ja vielä viimekerrallakin pari vuotta sitten niitä oli muutamia, mutta eipä ole enää. Ajat on nyt paremmat ja raha liikkuu taas. Asuntojen hinnatkin on lähteneet nousuun rannikolla.

Rantaviivaa pitkin jatkan länteen läpi hienojen terassialueiden, joilta siivotaan edellisyön jälkiä pois.

Istahdan juomatauolle Park Plaza Suites-hotellin edustalle ja mietiskelen että siinäpä hieno hotelli mitä parhaalla paikalla. Mutta mahtaa olla kallis…

Äkkiäkös tuo selviää. Googletan ja hämmästyksekseni tuosta rakennuksesta irtoaa 150 neliön sviitti jopa alle satasella per yö ajankohdasta riippuen. Ei huono.

Olen aina hämmästellyt, että mikä on tuo valtava marmorirakennus tuossa rannassa, niin kai se on tuiki tavallinen kerrostalo, mistä voi kämpän hankkia, mikäli on tarpeeksi pätäkkää. Jonkinlainen ylellinen apartementos.

Kurkin Ocean Clubin aidan yli, missä on kovat siivoustalkoot menossa. Lattiaa pestään oikein painepesurilla. Syytäkin on: iltapäivästä lähtien rikkaiden sukujen vesat kokoontuvat tänne bilettämään ostellen 300 euron arvoisia shamppanjapulloja, kaadellakseen niitä toistensa päälle. Mahtaa olla lattia aika tahmea jo loppuillasta.

Palaan rantakatua takaisin sataman itäpäähän, missä kävelen vielä rantaa pitkin pikku joen ylittävälle kävelysillalle. Aurinko porottaa jo siihen malliin, että paita alkaa liimautua ihoon kiinni. Lokakuussa tullaan taas muutamaksi yöksi Marbellan vanhan kaupungin kupeeseen, niin päätän kävellä sitten tuon Golden Mailin rantabulevardin tästä sillalta Marbellan keskustaan.

Nyt on sitten loivaa ylämäkinousua kilometrin verran Vasari Resortille. Hienot meillä on puitteet sielläkin: lähes sataneliöinen marmoripintainen huoneisto. Tosin äänieristyksessä olisi toivomisen varaa. Edellispäivänä saapui parikymmenhenkinen brittiläinen polttarinaisporukka, josta lähti kyllä kiitettävästi ääntä myöhään yöhön.


Huvittuneina seurattiin pinkkibodyporukan saapumista hotelliin ja allasalueelle. Puoli tuntia oli vielä aika rauhallista, mutta kun ensimmäiset sangriakannut oli kumottu, alkoi valtava älämölö, mitä kesti ja kesti. Ensin altaalta katosivat lapsiperheet ja pikkuhiljaa kaikki muutkin. Illalla altaalla oli enää morsian kaasoineen, anoppeineen, äitineen ja sisarineen. Ulvominen ja uikutus oli sitä luokkaa, että kerran piti käydä tarkistamassa, ettei siellä mikään hätä ole.

Mutta se oli eilen se… nyt aamupalalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunki?

 

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunkiko? Ehkä ei ihan kuitenkaan.  Jos Ylen uutisiin on luottaminen, niin Euroopan vanhimman kaupungin titteliä pitää hallussaan Bulgarian Provadian lähellä ollut muinainen, 300 asukkaan, muurien ympäröimä suolakaupalla elänyt “kaupunki”.

Rantapallo taas nimeää Minotauruksesta kuuluisan Knossoksen Euroopan vanhimmaksi, mutta Rantapallon juttujen virheitä olen itsekin oikonut moneen kertaan. Marimenten blogista löytyvä Matera etelä-Italiassa  lienee myös yksi vanhimmista. Turun Sanomien artikkelissa taas Cadizin kerrotaan olevan “läntisen maailman” vanhin kaupunki, mitä tuo nyt sitten tarkoittaakaan.

Jokatapauksessa foinikialaiset perustivat Cadizin noin neljätuhatta vuotta sitten, eli kaupunki on noin tuhat vuotta vanhempi, kuin kaikkien kaupunkien äiti ja allekirjoittaneen suosikkikaupunki, Rooma.

Kaupunkia ovat myöhemmin hallinneet mm. karthagolaiset, roomalaiset ja maurit eli muslimit. Kristityt ottivat kaupungin hallintaansa noin tuhat vuotta sitten.

Kristoffer Kolumbus purjehti Cadizista uudelle mantereelle ja niinpä esimerkiksi Kuuban Havanna muistuttaa Cadizia siinä määrin, että Cadiz esittää Havannaa mm. James Bond-elokuvassa: Kuolema saa odottaa. Täytyy sanoa, että tuon elokuvan katsottuani etsin Cadizin kartalta ja tuumin, että olisi mukava joskus visiteerata tuossa historiallisessa kaupungissa.

Kaupungin vanha keskusta sijaitsee niemennokassa, minne johtaa idästä kapea maakaistale ja pohjoisesta kaksi suurta siltaa. Puolustukselliset näkökohdat on selvästikin huomioitu kaupunkia perustettaessa.

Hotellimme, La Catethral sijaitsee katedraalin aukiolla ja on ymmärrettävistä syistä helppo löytää. Sinänsä kohtuuhintaisen hotellin varjopuoli autoilevalle on tietysti parkkipaikkojen puute, mikä on ymmärrettävää majoituspaikan keskeisen sijainnin takia. Lähistöllä on kuitenkin parkkihalli, mihin vuokrabemarin saa sijoitettua 24 euron vuorokausihintaan. Nostaa hiukan majoituskustannuksia, mutta kun tuon hotellin bongasin, niin muita vaihtoehtoja en miettinyt. Kuvista voi päätellä miksi.

Niin, hotellin sijainti on kaupungin parhain ja tuo uima-allas on aivan huikealla paikalla. Altaassa drinkkiä siemaillen saattoi seurata aukion vilkasta elämää. Huoneestamme oli tuohon allasbaariin ehkä 10 metrin kävelymatka ja siitä sitten portaat ylös.

Ekailtana ei tuonne altaalle päässyt, kun siellä oli jonkun firman tilaisuus, mutta seuraavana aamuna saatiin nauttia altaasta pari tuntia ihan kaksin.

Niinpä illalla jalkauduttiin Cadizin sokkeloisille kaduille ja pysähdyttiin syömään viihtyisälle terassille.

Hotellin edessä oleva aukio on tosi vilkas iltaisin ja terassilla istuskellen seurasimme aukion hyörinää ja monenlaista esiintyjää. Vaikkapa flamencoa tässä saattoi seurata aitiopaikalta.

Seuraavana päivänä suuntasimme keskustan halki La Caleta uimarannalle, missä on kuvattu tuo Bond-filmien ehkä unohtumattomin kohtaus, missä iki-ihana Halle Berry nousee merestä ja kävelee terassille, missä James tarjoaa hänelle Mojitoa. Juomasta tulikin tuon elokuvan myötä maailman suosituin drinkki.

Halle Berryn näyttelijänlahjat joutuivat koetukselle tuossa kohtauksessa, joka on kuvattu keskellä talvea ja merivesi on hyytävää tuohon aikaan. Muutoinkin kohtauksia oli vaikeaa saada purkkiin kolean ja sateisen sään takia. Elokuvissa kun pitää kuitenkin aina paistaa aurinko. Hymyilevänä Halle kuitenkin aalloista nousee, vaikka hampaat lyö varmasti loukkua.

Todellisuudessa tuossa paikassa ei ole ravintolaa, eikä tuohon terassille ole rannalta portaita, vaan paikalla on pelkkä paviljonki, mutta sitäkin hienompi.

Jätin ystävättäreni nauttimaan merinäkymistä ja kävelin läheiselle Santa Catalinan linnoitukselle. Linnoitus on rakennettu 1700-luvulla ja on toiminut sotilasvankilana arvatenkin Napoleonin aikaisissa sodissa. Linnaan ei ole pääsymaksua ja sieltä on hyvät näköalat ympäristöön ja em. elokuvan Los Organos saareen, joka ei todellisuudessa ole saari.                                                                                                                                                                    

Aikamme maisemia ihailtuamme lähdimme kävelemään rantakatua taas katedraalia kohti paikalle, mistä tuon kuuluisimman kuvan kaupungin silhuetista saa.

Kuva myös kaupungin uudemmasta osasta:

Iltapäivää vietettiin keskustan varjoisilla kujilla. Keskustasta löytyvän kauppahallin voi myös bongata elokuvasta.

Iltaa vietettiin taas katedraalin aukiolla erinomaisten tapasten parissa.

Seuraavana aamuna lähdin tapani mukaan aamulenkille ja suuntasin niemenkärjessä olevalle puistoalueelle. Puiden varjoissa oli mukavan viileää.

Poikkesin vielä kauppahalliin, mistä eilen iltapäivällä oli kauppiaat jo lähteneet. Nyt sensijaan oli täysi höyry päällä.

Tutun näköinen herra siinä 😀

Tonnikalakaupalla on muuten Cadizissa tuhatvuotiset perinteet.

Kävin vielä kurkkaamassa hotellin lähellä olevaa roomalaista amfiteatteria, missä nyt ei ollut kovin paljon nähtävää ja kiipesin katedraalin torniin.

Jostain luin, että Cadizissa on juoppoja ja muuta epämääräistä ainesta enemmän kuin keskivertoespanjalaiskaupungissa. Myöskään siisteys ei ole aivan samaa luokkaa, kuin esim. Sevillassa tai Valenciassa. No, voin osaltani kyllä allekirjoittaa edellämainitun. Kaupunki on kuitenkin mielestäni viihtyisä ja turvallisen tuntuinen. Huolimatta lukuisista risteilyvieraista, kyseessä on kuitenkin vierailun arvoinen, aito espanjalaiskaupunki.

Kesäisin tahtoo olla tuota aktiviteettia siinä määrin, että tämän toukokuisen Cadizin visiitin julkaisu on venynyt ja venynyt…

Syy, miksi viimeistelin sen nyt valmiiksi ja julkaisin juuri tänään on se, että tuo kyseinen elokuva tulee tänään neloselta klo 21.00. Virittäytykääpä kanavalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , , , | 4 kommenttia

Euroopan lounaisin kolkka: Cabo Sao Vicente

Mikä on lähes ällöttävintä, mitä satunnainen pohjoismaalainen turisti voi matkoillaan Euroopan etelärannoilla kohdata? Onko se rantakahvilan terassilla istuva punaiseksi palanut tatuoitu isomahainen brittimies, joka HUUTAA!!!

No melkein…

Vielä pahempaa on KUUSI edellämainitun kaltaista henkilöä jotka HUUTAVAT!!! Vaikka oltiin toisessa kerroksessa Albufeiran vanhankaupungin rantakadun tavernassa, ei näille veijareille tullut mieleenkään pistää paitaa tuon punaiseksi palaneen tatuointimusteella töhrityn ihon peitoksi. En oikein ollut uskoa silmiäni, kun kaksi tästä porukasta horjahteli miestenhuonetta kohti, niin huomasin toisella sankarilla olevan pelkät boxerit yllään. Tämä oli kyllä kaikkien aikojen pohjanoteeraus ravintolakäyttäytymisessä!

Huvitti, kun osalla porukasta oli vielä rantapyyhe englanninlipun kuosissa, vaikka kenellekkään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mistä maasta tämä meluinen porukka oli kotoisin.

Saatuaan selville että olimme tulossa syömään, oli baarimikko vielä ohjannut meidät yläkertaan, vihjaten siellä olevan rauhallisempaa…  No samanlainen meteli sieltä alakerrastakin kyllä kuului.

Pari yötä oltiin vietetty Clube Oceano-hotellissa hiukan sivussa keskustasta. Hotelli oli hyvätasoinen, rauhallinen ja siisti, niin oli syntynyt vaikutelma ihan fiksusta lomakohteesta. Muutama tunti Albufeiran keskustassa romutti tuon käsityksen täysin. Kaupunki näytti olevan oikein brittisikailijoiden temmellyskenttä. Eipä juurikaan tehnyt mieli jäädä tänne iltaa istumaan. Voi se brexit olla siunaus meille muille eurooppalaisille.

Onneksi on tullut pari kertaa tuossa saarivaltiossa käytyä, joten on kyllä tiedossa, ettei nämä halvan oluen voimalla riehuvat inhokkeet edusta keskivertobrittiä.

Mutta asiaan… Koska oltiin noin tunnin ajomatkan päässä Euroopan lounaisimmasta kolkasta, niin pitihän tuo paikka lähteä katsastaan. Koska kiirettä ei ollut, päätin vältellä maksullista moottoritietä ja ajella länttä kohti kaikessa rauhassa tietä N 125. En tiedä oliko kovin hyvä päätös, sillä tietyötä riitti ja aikaa kului ruuhkissa.

Parissa tunnissa selvisin kuitenkin Lagosin kaupunkiin ja etsin reittiä niemelle johtavalle tielle. Yhtäkkiä majakan punainen katto näkyi horisontissa niemennokassa. Ihmettelin, että näinkö lähellä se Lagosin kaupunkia onkin.  Ajoin paikan päälle ja paikka näytti juuri samalle, mitä olin Googlen kuvahausta aamulla tuijottanut. Ei muutakuin Bemari parkkiin ja jalkauduin tutkimaan maisemaa.

Rosoisten kallioiden päältä oli vesirajaan matkaa noin 100 metriä pystysuoraan ja piti olla kieli keskellä suuta ja äläri tiukassa otteessa, ettei päädy Iltalehden uutisiin selfieitä napatessa.

Paikka näyti olevan etenkin melojien suosiossa, ja jostain kallioiden takaa niitä vain ilmestyi aina vaan lisää.

Tein visiitin niemenkärkeen, minkä arvelin olevan Euroopan lounaisin piste. Niemenkärki oli vain toista metriä leveä, joten ei paljon tarvitsisi jalan lipsahtaa, niin muut paikallaolijat näkisivät varsinaisen pellehypyn, mistä Simo Salminenkin voisi olla ylpeä.

Alas vesirajaan johtaa myös portaat, niin pitihän sinne kavuta katsomaan mitä sieltä löytyy.

Sieltäpä ei kahvilaa löytynytkään, vaan ylätysyllätys kajakkivuokraamo. No, siinä selitys noille lukuisille melojille tuolla kallioiden lomassa.

Kiipesin takaisin ” ihmisten ilmoille ” ja kävin tutustumassa majakkaan, minkä jälkeen istahdin kahvilan terassille virvokkeelle.

Aloin tutkia mapsista, mistä pääsisin moottoritielle. En aikonut palata siihen tietyöhelvettiin toistamiseen. Ihan hieno niemi tämä, mutta ei Cabo Sao Vicente, kuten olin kuvitellut, vaan Ponta de Piedade-Lagos.

Taisi siinä pari rumaa sanaa päästä, kun asia valkeni. Ilmankos olin hämmästellyt, että miten se näin äkkiä vastaan tuli. Arvioin, että oikealle niemelle olisi noin puolen tunnin ajomatka, niin ei kun kokikset kurkkuun ja matkaan. Tosi kaunis paikka tämäkin niemi, joten ei siinä mielin harmittanut…

Mitään opastekylttejä niemelle ei ole ennen Sagresin kaupunkia, ja sielläkin aika pieni ja huomaamaton, mutta nyt kuitenkin oltiin oikeassa paikassa.

Eipä ihme, että erehdyin… Majakka näytti tosiaan samanlaiselta, kuin edellisellä niemelläkin. No, ehkä hieman kokoeroa on.

Niihin aikoihin, kun maailmaa on luultu pannukakuksi, on tätä paikkaa pidetty maailmanloppuna. Eli, että maailma loppuu tähän ja meren takana ei ole enää mitään. Mistähän ovat tienneet tämän olevan maanosan lounaisin piste, kun meikäläinen ei edes nykytekniikan avulla tahtonut paikkaa löytää.

Paikka ei ole yhtä kuvauksellinen kuin edellinen, mutta sijaintinsa puolesta tietysti visiitin arvoinen. Onneksi huomasin erehdykseni ajoissa. Olisi voinut pikkusen harmittaa, jos olisin äkännyt asian vasta kotona.

 

Tallennettu kategorioihin Portugali | Avainsanoina , , , | 4 kommenttia

Hämmästyttävä Setenil de las Bodegas

Setenil de las Bodegas on yksi niistä 19 kylästä, jotka ovat Ruta de los pueblos blancos-reitin varrella. Kylää ei ole turhan paljon mainostettu ja itsekkin bongasin sen Illusian blogista.

Rondasta jos lähtee pohjoiseen ja kääntyy Arriaten kylää kohti, niin saa ajella kapeaa mutkaista tietä puolisen tuntia ennen Seteniliä. Tie kapenee kylien keskustoissa kärrypoluksi ja muutamissa kadun kulmissa on peilit opastamassa, onko vastaantulijoita, vai onko tie vapaa.

Ei oikein ollut käsitystä minne kohtaa kylää pitäsi mennä, niin parkkasin auton erääseen ylärinteeseen ja jalkauduttiin katsomaan maisemia. Suoraan allamme näytti olevan kadunpätkä, joka katosi vuoren uumeniin.

Muutama auto oli parkattu kadun laitaan, joten minäkin pyöräytin Bemun menosuuntaan ja kaasuttelin alarinteeseen kääntyen tuolle erikoiselle tielle. Pysäköintikielloista huolimatta sompailin pikku sillan yli ja sain auton juuri ja juuri mahtumaan  kahvilan terassin ja roskapönttöjen väliin. Odottelin hieman reagoiko sillan kupeessa päivystävä poliisi mitenkään, mutta miekkonen keskittyi vain juttelemaan jonkun kyläläisen kanssa.

Tosiaankin näytti siltä, kuin vuori olisi paisunut kuin pullataikina suoraan talojen päälle, vaikka kyllä kai nuo kalliot on täällä olleet ennen taloja, ja joku viisas on keksinyt rakentaa nuo rakennukset tuonne kallioiden onkaloon. Tietääköhän kukaan, minkä takia ne on alunperin tuonne rakennettu?

Kallion kielekkeen alle on pistetty pöytä poikineen ja olisikin siinä juotu kahvikupposet, mutta ilmeisesti joku paikallinen nainen autoineen kärkkyi parkkia roskisten vierestä, joten näpättiin hätäiseen muutama kuva ja jatkettiin matkaa. Oli oma operaationsa saada auto parkista rikkomatta mitään, naarmuttamatta autoa… Ihmisiä, kissoja ja koiria väistellen.

Tie nousi joentapaisen toisella puolen korkeuksiin ja pari kertaa pysähdyttiin vielä filmaamaan tuota erikoista paikkaa.

Toistamiseen törmättiin carabinieereihin, kun eräässä mutkassa vilahti musta autonkatto tienvarressa ja ajattelin heti, että olikohan tutka. Seuraavan mutkan takana olikin partio pysäyttämässä. Vauhtia oli liikaa ja arvelin olevani kohta muutaman pesetan köyhempi.

Kuitenkin vilkaisivat vaan sivuikkunasta sisään ja viittelöivät jatkamaan matkaa, eli säikähdyksellä selvittiin. Piti kuitenkin keventää hiukan kaasujalkaa, vaikka meillä aika pitkä taival kohti Portugalia edessä olikin.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , | 2 kommenttia

Rondassa

Kun ajelee Malagasta kohti Gibraltaria rantatietä A7, niin kohta Puerto Banuksen jälkeen tulee liittymä, mistä pääsee tielle A397. Tie sukeltaa Autopista Mediterraneon alta ja alkaa nousun kohti sisämaata. Pian on näköpiirissä jo useampia Andalucian valkoisia kyliä ja kohta huomaamme olevamme yli tuhannen metrin korkeudessa merenpinnasta.

Aamukahdeksalta olin saanut valkoisen BMW 118 D:n avaimet käteeni Niza Carsin toimistolta Malagan lentoasemalla. Pintapuolisen tarkastamisen ja naarmujen kuvaamisen jälkeen olin pistänyt googlemapsin päälle ja kääntänyt auton keulan kohti länttä.

Tämän päivän päämääränä meillä oli kauniista maisemistaan kuulu ikivanha Rondan kaupunki joka sukelsikin näkyviin, kun navi ilmoitti kohteeseen olevan vielä seitsemän kilometriä. Maisema oli näillä kohdin aika tasaista, eikä mistään saanut vihiä kaupunkia halkovasta rotkosta.

Ajoin kaupungin ohi itäpuolelta ja käännyin Avenida Malagalle muutaman liikenneympyrän jälkeen ja lähestyimme keskustaa pohjoisen suunnasta. Majoitus oli varattuna yhdeksi yöksi Av. Martinez Esteinin varrelta ja se löytyikin helposti. Parkkipaikkaa ei sensijaan katujen varrelta löytynytkään millään ja päätin ujuttaa Bemarin apartementoksen pienenpienelle sisäpihalle.

Puhelinsoiton jälkeen asunnon omistaja saapuu pienen poikansa kanssa tuomaan avaimia ja esittelemään asuntoa. Hän antaa myös lärpäkkeen, millä auton voi viedä viereisen aukion alla olevaan parkkihalliin, ilman lisämaksua.

Asunto on rempattu suorastaan ylelliseksi ja kaksi ilmalämpöpumppua pitävät huolen, että sisälämpötila pysyy miellyttävänä.

Viereistä, hyvin eläväistä kävelykatua siirrytäänkin sitten paikoille, mistä tämä Ronda on kuuluisa. Seat-automallithan on nimetty Espanjan kaupunkien mukaan, mutta en kyllä muista kuulleeni Seat Rondasta, vaikka ihan hyvin tuo voisi mielestäni olla auton nimi. Sen sijaan Seat Gordoba, -Leon, -Toledo yms. ovat kyllä tuttuja Suomenkin katukuvassa.

Ronda on tosiaan yksi Espanjan vanhimmista kaupungeista ja kuuluisa ennenkaikkea kaupungin jakavasta El Tajo-rotkostaan. Kaupungista löytyy myös Espanjan vanhin härkätaisteluareena, minkä edustalle törmäämmekin ensin. Aukion vierellä sijaitsee myös näköalapaikka, minkä “parvekkeelta” on suoraan parinsadan metrin pudotus alaspäin. Tapaamme paikalla maanmiehiämme, jotka ovat tulleet Malagasta bussilla päiväkäynnille ja palaavat yöksi takaisin.

Plaza Espanja on “hiukan” vaatimattomampi kuin Sevillassa, mutta vieressä olevalta Puente Nuovolta taas avautuvat unohtumattoman hienot näkymät. Ottamani kuvat eivät kyllä tee oikeutta näille maisemille. Sillalla seisoskellessani tulee mieleen ehkä vähän samankaltaiset näkymät Luxenburgissa, mutta kyllä nämä maisemat vielä dramaattisemmat ovat. Näin keväällä maisema on vielä silmiinpistävän vihreä, mikä tekee näkymästä mielettömän kauniin.

Santo Domingo-katu vie alamäkeen Arco de Felipen kaaren läpi Puente Viejolle, missä ollaankin huomattavan lähempänä rotkon pohjaa. Espanjan nykyinen kuningashan on nimeltään Felipe, mutta tuskin tuo riemukaari silti hänen mukaansa on nimetty.

Sillalta katu lähtee taas nousemaan keskustaa kohden ja pysähdymme tankkaamaan Plaza Carmen-aukion laidalle. Andaluciassa kun ollaan, niin kaikki talot on maalattu valkoisiksi ja suorastaan häikäisevät auringon paisteessa.

Tapaspaikan ruokalistat on printattu ainoastaan espanjaksi, niin pyydän baarimikkoa suosittelemaan meille listalta jotain. Pedro tökkäilee sormella sinne tänne, johon nyökkäilen ja murahtelen: “Muy bien”. Herra kiikuttaa meille isot Estrellat ja kuorrutetut Calamaret. Ihmettelen missä loput viipyy, niin ilmeisesti mies on käsittänyt, että tilasimme vain sen eka tapaksen, minkä hän listalta osoitti. Kaveri tuo listan takaisin ja alkaa taas osoittelemaan sormellaan eri tapaksia, ja minä nyökkäilen. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta koitan kuitenkin varmistaa, että herra ymmärsi meidän tilanneen kaiken mitä hän suositteli. Caballero nyökkäilee ja pulputtaa espanjaa minkä ehtii. Kovasti meitä naurattaa tämä kulttuurien kohtaaminen.

Kohta alkaa pikku lautasia tulemaan niin etteivät ne kaikki yhdelle pöydälle mahdu, vaan osa pitää lastata viereiseen pöytään. Aamupalalla ollaan liikkellä joten tarpeeseen tulevat, kun iltapäivä alkaa pikkuhiljaa kääntyä iltaa kohden. Kaikki katoaa parempiin suihin ja naurava baarimikko ojentaa 12 euron laskun. Minuakin huvittaa noin mitätön lasku ja tippaan hyvillä mielin kolme euroa. Miellyttävä kaupunki tämä Ronda. Ehkä palaamme joskus paremmalla ajalla.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , | 2 kommenttia

Avokilla Meksikonlahdelle

Florida Seasons Resort Kissimmeessä oli nyt ensimmäinen majoitus tällä reissulla, missä majoitukseen panostamallamme dollarinipulla tuntui saavan katetta. Uima-allasalue oli siisti ja viihtyisä, huone tilava ja hyvin varusteltu ja kaiken kruunasi ylelliset Queen-size sängyt, joihin oli todella mukava heittäytyä pitkän, mutta antoisan reissupäivän päätteeksi.

Mukavan oloinen respan vastaanottovirkailija kysyi huolestuneen näköisenä, että olenko ok, kun en huomannut pientä porrasta marmorilattiassa, vaan kynnykseen kompastuttuani suorastaan syöksyin tiskille. Päätin hauskuttaa neitiä hiukan lisää ja kävelin turhapuron kävelyä mehuautomaatille ja en muka osannut käyttää masiinaa, niin neiti tuli hätiin. “ Onko kukaan koskaan sanonut, että olet ihan Elton Johnin näköinen? ” kysyi neitokainen ja taikoi samalla mukillisen orange juicea automaatista. No, ei ole kyllä ennen sanottu. Vaikka osaankin Ukko-Nooan lisäksi muutaman muunkin sävelmän pianolla tapailla ja laulunumero oli alakoulussa useimmiten kiitettävä, niin ei kyllä muita yhtäläisyyksiä Eltonin kanssa ole. Ehkäpä silmälaseissa on jotakin samaa.  Lupasin rääpäistä saman tien neidille nimmarin ja sen teinkin, mutta se lappunen taisi päätyä paikallisen sheriffin työpöydälle.

Kissimmee sijaitsee maailman suurimman huvialueen, Orlandon Walt Disney Worldin kupeessa, joten hotellikapasiteettia on rakennettu rajusti alueelle. Las Vegasin tapaan hinnat ovat sitten viikolla tasoon nähden erityisen edulliset ja nousevat viikonloppuisin. Syy, miksi varasin juuri tämän kortteerin, oli vaaleanpunaiseksi maalattu ravintola hotellin vieressä, missä järjestetään iltaisin Capone-gangsterishow.  Liput voi hankkia netistä vähän päälle kolmellakympillä ja hintaan sisältyi showelämyksen lisäksi ruoka buffetista ja ruokajuomat niinikään rajoituksetta. Eli olutta tai viiniä, väkevimmistä puhumattakaan niin paljon kuin pötsi tai pää vetää.

No sitä, kuinka paljon vetää, ei aleta kyllä testaamaan. Vielä muistan hyvin, kun nuorena miehenä Rodoksen saarella Mikes-discopubin sisäänvetäjä sai houkuteltua allekirjoittaneen peremmälle lupaamalla free drinks all night long sisäänpääsymaksun hinnalla. Silloin tuli kokeiltua, miten paljon nuori mies kestää alkoholituotteita.

Seuraavan päivän vietin aamusta iltamyöhäiseen 35 asteisen vessan lattialla pyttyä halaillen. Puolen päivän jälkeen pelkäsin kuolevani, kun sisällä ei olisi pysynyt Rapalan uistimetkaan. Illansuussa pelkäsin etten kuolekaan, niin hirveä oli olotila. Kun illalla olin yökkinyt kaikki sappinesteet ja muutkin ruumiineritteeni Rodoksen kaupungin viemäriverkostoon, vannoin etten koskaan astuisi jalallani ilmaisen viinan juottoloihin.

Nyt oli varattuna paikat tuohon Capone-show`hun, mutta ehkä olen viisastunut jonkin verran noista Rodoksen ajoista.

Lauantai-aamuna selasin tv-kanavia ja samalla kurkin ovenraosta Cape Canaveraliin päin josko nähtäisiin Falcon-raketin perävana se kadotessa avaruuteen. Laukaisun piti olla kymmeneltä, mutta eipä mitään näkynyt, eikä töllössäkään asiasta mainittu. Ehkäpä raketin laukaisu on niin tuttua puuhaa näillä nurkilla, ettei siitä erikseen uutisissa tiedoteta. No, kohta tuli tyttäreltä kotimaasta viesti, että laukaisu on siirretty huomiselle teknisten ongelmien takia.

Aamupäivä vietettiin uima-altaalla ja iltapäivää vietettiin Kissimmeen Old Townissa, mikä muistutti jonkin verran lännen elokuvien kaupunkia. Lauantaipäivän kunniaksi siellä oli jenkkiautojen paraati ja monenlaista vekotinta sieltä löytyi huvittelun nälkäisille. Mainittakoon vaikkapa maailman suurin Skycoaster. En tiedä mikä tuo on suomeksi, mutta mielettömän suurelta riippukeinulta se ainakin näytti. Meikäläistä ei saisi tuon härvelin kyytiin kammettua rautakangellakaan.

Ne hullunrohkeat jotka jopa maksoivat siitä, että pääsivät kokeilemaan tuota kyytiä, kirkuivatkin sitten aika kimakasti ilmojen halki syöksyessään. Koska oma videoni Skycoastrista epäonnistui aika surkeasti linkitän tähän taltioinnin vähän taitavammalta ja onnekkaammalta kuvaajalta:

Iltakahdeksan aikoihin liituraitapukuun pukeutunut herra laski käteeni oikein nimellä varustetut liput  Capone dinner show`hun. Nimeäni hän ei osannut lausua, mutta liitti silti eteen arvonimen “don”, joka tarkoittaa mafiapiireissä kaiketi perheen päämiestä, eli kummisetää.

Hän ohjeisti meitä kiipeämään portaat yläkerran baariin ja ottamaan juomat pöytäänkutsua odotellessa. Eipä montaa hörppyä ehtinyt valkkarilasista ottaa, kun Bugsy Siegelin näköinen heppu tuli heiluttelemaan pistoolia baariin ja huhuili meitä nimeltä. Tunnustin olevani kyseisen pohjois-eurooppalaisen (mafia)suvun päämies, jolloin hän toivotti meidät tervetulleeksi “capojen” kokoukseen ja vei meidät pöytään.

Pöytä oli toisessa kerroksessa ja siitä oli suora näkymä esiintymislavalle. Juomatilauksen otettuaan “Bugsy” suositteli meitä hakemaan buffetista evästä. Ruoka oli keskinkertaista, mutta kalifornialainen punaviini sen sijaan laatutavaraa.

Show alkoi stand-uppilla ja jatkui kabareella. Koko ajan odottelin milloin Tommy-gun alkaisi laulaa ja rikollissyndikaatit ottaisivat yhteen silmiemme edessä, mutta Al Caponea, Lucky Lucianoa, Vinnie “mad dog” Collia ja “Dutch” Schulchia saimme ihailla vain ravintolan seinillä olevissa kuvissa. Siinä mielin show oli kyllä pettymys. Ei nuo pohjois-amerikkalaiset vitsitkään oikein avautuneet, mutta nauraa hörähdeltiin silloin, kun kaikki muutkin. Lisäksi “Bugsy” täytti aina pikarit ennenkuin saatiin tyhjäksi entisiä, niin pelkäsin hiukan huomisen ajokunnon puolesta, joten lähdettiin ennen pilkkua.

Aamulla taivas oli paksussa pilvessä, joten se siitä raketin laukaisusta, tai nähtiinhän me se telkkarista. Aika hukkaan siinä meni rahat niiltä, jotka olivat paikan päälle vaivautuneet. Parissa sekunnissa Falcon-raketti sukelsi pilvipeitteeseen, eikä siitä näkynyt vilaustakaan sen koommin. Päivälle oli ennustettu oikein ukkosmyrskyjä ja vettä alkoikin tiputella kun ahdoin matkalaukkujamme Mustangin takakonttiin.

Hieman käsitystä Disney Worldin koosta sai, kun moottoritieltä ristesi useita liittymiä tuohon huvittelupuistoon. Kooltaan se on noin kolme kertaa Manhattanin kokoinen eli olisiko jotain 15 x 30 km. Jää siinä niin Särkänniemet kuin Powerparkitkin toiseksi. Meillä tuo Mikki Hiiren fanittaminen on jäänyt jo niin kauas menneisyyteen, ettei katsottu tarpeelliseksi poiketa. Ja viikon se vähintään aikaa vaatisikin, kuten myös paksun tukun dollareita.

Matka Kissimmeestä rannikolle näytti kartassa lyhyelle, mutta tuntitolkulla siihen tärvääntyi aikaa, johtuen osin rankkasateesta. Vettä tuli nyt sen verran, ettei pyyhkimet ehtineet kuivata lasia, joten nopeutta piti pudottaa samassa suhteessa. Motari vei meidät Tampan downtownin ja lentokentän välistä Tampa Bayn sillalle, joka pituutensa takia toi mieleen Juutinrauman sillan Tanskan ja Ruotsin välissä. Täällä muuten noita lentokenttiä on aivan tuhoton määrä: Tampassakin useampi ja St. Petersburgissa omansa, vaikkei kaupunkien välimatka ole kuin noin kymmenen mailia.

Kun Tampa Bay oltiin ylitetty, loppui sade ja aurinko alkoi kurkkia pilvenraosta. Ehdittiinpä jo ennustaa rentoa uima-allasiltapäivän viettoa. Ennen hotellille menoa poikettiin täydentämään aamupalatarpeistoa. Käänsin aluksi Delin pihalle, joka näytti sulkeneen ovensa lopullisesti jokin aika sitten. Liikkeen katoksessa majaili muutama koditon ja heilauttivat meille kättä tervehdykseksi. Muutenkin alue näytti aika boheemilta. Lähistöllä täytyi olla edullinen tattoo/piercingliike, sen näköistä jengiä oli katukuvassa. Huoltoasemalta aamupalavärkit kuitenkin saatiin ja kurvasin Budged Inn St.Petersburgin pihaan.

Respan yläpuolisella parvella oli bileet ja tuo sekalainen seurakunta toi mieleen 60 päivää kiven sisässä ja L.A. Ink ohjelmasarjan. Lisäksi tuo karhukopla oikein kurkotteli kaiteen yli nähdäkseen, että ketäpä sieltä oli tulossa uudenkarhealla Mustangilla heidän reviirilleen. Respan intialaismies suorastaan säikähti nähdessään minut ja ilmeestä saatoin lukea, ettemme ole ihan tavanomaisia asukkaita tässä majapaikassa. Saimme kuitenkin huoneen riittävän turvaetäisyyden päästä tuosta bileporukasta, joten päätimme jäädä. Visiitti kalterien ympäröimälle uima-altaalle sai kuitenkin jäädä.

Sen sijaan kävelimme läheiseen Taco Bell-meksikolaisravintolaan päivälliselle. Meidän lisäksemme ravintolassa asioi keski-ikäinen nainen, jonka molempiin poskiin oli tatuoitu kämmenenkokoiset lepakot ja otsassa kiemurteli käärme. Nainen ei ostanut mitään vaan vaihtoi kerjäämiänsä kolikoita seteleiksi. Nainen lähti työntelemään marketin ostoskärryjä, missä ilmeisestikin oli koko hänen omaisuutensa, pitkin katua kadoten vähitellen liikenteen vilinään. Ihan hyvä nähdä tätäkin puolta Ameriikasta, ettei erehdy luulemaan, että kaikilla täällä on 3000 neliön huvila meren rannalla ja kauppareissut taitetaan Ferrarilla.

Ymmärrettävistä syistä vietimme illan huoneessamme. Mökä ulkopuolella hiljeni puolelta öin ja jatkui taas aamuviidestä kuuteen.

Ennen puolta päivää kipaisin aamukahvit respasta. Bileporukka pakkaili kamojaan autoihin ja moottoripyöriin ja teki lähtöä. Parralla ja nenärenkaalla varustettu Tony Halmeen “ameriikanserkku” tunki kaljalaatikon kuoria täpötäyteen roskikseen ja mulkaisi minua ohikävellessäni. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, toivotin hänelle hyvät huomenet. “Good morning and have a nice day”!  kaveri huikkasi perääni. Ehkä ei aina ole koiraa karvoihin katsominen, vaikka terve varovaisuus on tietenkin paikallaan.


Sää oli taas mitä parhain niin käännettiin Mustangin keula kohti Meksikonlahden kuuluja puuterihiekkarantoja. Liikennevaloissa vierellemme pysähtyi teiniporukka, joka huuteli meille jotain. Kysyin, että mitä asiaa pojilla on, jolloin vakuuttivat pitävänsä autostamme. Kerroin, että valitettavasti tämä komistus ei ole omamme vaan lainassa Alamolta. Samassa valo vaihtui ja polkaisin kaasun pohjaan. Poikien vanha Fordi katosi peräpeilistä aika pian.

St. Petersburgin ranta-alue on täynnä hulppeita yksityishuviloita ja hotelleja. Näiden lomitse on lyhyitä kadunpätkiä, joilta on kulku rannalle ja joissa on myös muutama maksullinen parkkipaikka. Vierähtikin puolituntinen, ennenkuin tuurilla löysin vapaan paikan ja lunastin tolpasta pari tuntia meille ranta-aikaa neljän dollarin hintaan.

Kuten olimme etukäteen saaneet informaatiota, hiekka oli todellakin kuin puuteria ja maisemat paratiisimaiset. Vesi oli aavistuksen verran viileämpää kuin Atlantin puolella muttei missään nimessä kylmää. Rantaelämästä nautittiin täysin siemauksin ja keräsin täältäkin muutaman simpukankuoren, mitkä ovat edullisia ja erinomaisia matkamuistoja.

Rannalta lähdettiin suuntimaan autoa kohti ja vahingossa eksyttiin ylläolevassa kuvassa paistattelevaan huvilaan johtavalle polulle. Puskan takaa tuli vastaan kyltti, missä luki: “You are in the private property, keep out”! Samassa pusikosta kuului rahiseva ääni, missä nuo sanat toistettiin. No, kerrankos sitä erehtyy…

Seuraava yö oli rauhallinen.

St.Petersburgista kun lähtee etelään, tulee jälleen pitkälle sillalle joka nousee ja nousee korkeuksiin. Laivojen täytyy tietysti päästä Tampan satamaan, minkä vuoksi tämäkin insinöörityön taidonnäyte on rakennettu. Tällaisia tulee vastaa Norjan vuonoilla, mutta kyllä tämä suurin on, minkä yli olen ajanut.

Spinnaker Inn Naples ei ollut vielä puolen päivän jälkeen valmistautunut ottamaan vastaan vierailijoita rapakon takaa, joten lähdimme tutustumaan Naplesin ranta-alueisiin. Jos eilen St.Petersburgissa oli työn takana löytää vapaa parkkipaikka, niin täällä se oli suorastaan työn ja tuskan takana. Noita vähiä parkkipaikkoja oltiin jo jonottamassa, milloin vapautuvat. Tunnin verran ajeltuamme pitkin rantakatua huomasin erään parkin missä rantaelämään kyllästynyt poppoo oli tunkemassa rantatuolejaan ja -varjojaan autonperään ja pienellä odotuksella saimme tuon paikan. Aika jännää muuten, etteivät amerikkalaiset ole keksineet kaupungeilleen omia nimiään, vaan lainanneet niitä eurooppalaisilta suurkaupungeilta. Voin silti vakuuttaa, etteivät Naples ( Napoli ) ja St. Petersburg ( Pietari ) muistuta tippaakaan eurooppalaisia esikuviaan.

Ranta oli taas paratiisimainen ja jos mahdollista, niin rantahiekan koostumus oli vieläkin ohuempaa, kuin eilisellä rannalla. Täällä pelikaanit leijailivat uimareiden yllä ja tekivät syöksyjä mereen nousten aina kala nokassaan takaisin korkeuksiin.

Rannalta poistuessamme ohi kulkenut nainen kehui taas autoamme. Tällä kertaa en puhunut vuokra-autosta mitään, kiittelin vaan. Kohteliasta porukkaa. Täällä jenkkilässähän kuuluukin olevan sellainen kannustava ilmapiiri. Kotosuomessa yli kymmenvuotias jenkkini on kohdannut lähinnä kateutta… syyttä!

Naples on jetsetin suosiossa ja se kyllä näkyi kaupungin katukuvassa. Varsinaisesti kaupungilta paikka ei tuntunut, vaan ennemmin vehreältä huvila-alueelta.

Spinnaker Inn oli muuten ok tienvarsimotelli, mutta sen viime vuosituhannelta peräisin olevat huoneiden kokolattiamatot värjäsivät jalkapohjat mustiksi.

Auton sai oven eteen ja uima-allaskin löytyi, missä kävin talven viimeisen uinnin suorittamassa. Päivällistä nautittiin viereisessä Ihop-ravintolassa. Pimeällä piipahdin autolla ja huomasin auton heijastavan Mustangin logon asfalttiin muutamaksi sekunniksi, kun oven läimäyttää kiinni.

Aamulla ajettiin paikalliseen suureen ostoskeskukseen tuhlaamaan jäljellä olevat G. Washingtonin kuvat. Tavoitteena minulla oli löytää riittävän tilava reissureppu ja löysinkin. Euroopasta ei näin suurta ole löytynyt, mutta kaikkihan täällä jenkkilässä on suurempaa. Tämä mahtuu vielä mainiosti käsimatkatavaroihin. Nyt poikani vanha koulureppu jää viettämään ansaittuja eläkepäiviään Floridan lämpöön. Muutamia tuliaisiakin löytyi, mutta tukku dollareita piti vielä vaihtaa euroiksi. Täällä, kuten kaikkialla muuallakin yleisissä vessoissa on kyltti, missä työntekijöitä kehoitetaan pesemään kätensä. Ai, että muidenko ei tarvitse? Lapset, eläkeläiset, kotirouvat ja turistit voivat lähteä huoletta käsiään pesemättä tarpeensa toimitettuaan. No, me eurooppalaiset osaamme kyllä virauttaa kädet ilman eri käskyä.

Puolen päivän jälkeen polkaistiin kohti Miamia. Ei valittu nopeinta reittiä, vaan pienempi tie 41, mikä vie Evergladesin suoalueen läpi.

Alue on todellakin suota ja sitä riittää. Mietittiin, että aika monen huumepomon viimeinen leposija löytyy tuolta alueelta. Paikka kuhisee alligaattoreita, jotka osaltaan huolehtivat, ettei noista “capoista” jää merkkiäkään jälkipolville. Alueella asustaa myös uhanalainen Floridanpantteri, mitä emme päässeet näkemään varoitusmerkeistä huolimatta.

Näimme myös kotkanpesiä, vankeja tietöissä ja monenlaista maisemaa. Näitä kioskeja, mistä pääsee alligaattorien bongausmatkalle ilmatyynyaluksilla oli myös muutaman mailin välein.

Auto palautettiin Alamolle lähes tankki tyhjänä. 12 mailia olisi vielä bensamäärällä päässyt ja auton vuokra-aikakin olisi mennyt umpeen puolen tunnin sisällä, eli tipalle meni.

Autosta vielä sen verran, että onhan tuolla avomustangilla nautinto ajaa noissa lämpötiloissa, kun ei ala viluttaan kovemmissakaan nopeuksissa. Perheautoksi en voi kuitenkaan suositella. Takapekillä ei jalkatilaa ole nimeksikään ja konttiin saa vaivoin tungettua kaksi matkalaukkua. Mutta pariskunnille kyllä…tuollainen herkku maksaisi omaksi hankittuna kotimaassa 80 000 rahaa, joten pikkurahalla sen tuolla saa alleen muutamaksi päiväksi.

Loppuun vielä automme etukameralla kuvattu video, miten auton palautus vuokraamoon tapahtuu oikeaoppisesti:D

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kennedy Space Center

Boca Ratonin jälkeen pysähdyttiin ruokkimaan ori, mutta ei se muitta mutkitta onnistunut. Automaatti kyseli viisinumeroista pinkoodia ja eihän minulla sellaista ollut antaa. Aikani kun kiroilin automaatin kanssa tuli huoltoaseman yksihampainen myyjätär hätiin ja kysyi: “Asunko Floridassa?” Myönsin etten vakituisemmin, mihin tämä hammaskeiju lisäsi, että siinä tapauksessa minun tulee maksaa polttoaineet etukäteen sisälle. Eurooppalainen kortti ei nähkääs käy automaattiin. Maksoin sisällä 40 dollaria, muttei tankkiin mahtunut kuin 33 dollarin arvosta gallonia, niin yksihampainen palautti ylimääräiset maniskat.

Kennedy Space Centeriin on hyvät opasteet ja Visitor Centeriin löysi, kun navigoi puiden yläpuolelta pilkoittavia avaruussukkulan kantoraketteja ja polttoainesäiliötä kohti. Parkkimaksu oli kympin autolta ja piletit alueelle 53,5 dollaria each. Se oikeutti kaikkeen, mitä nyt päivän aikana ehtii tehdä.

Turva- ja lipuntarkastuksen jälkeen oltiinkin Rocket Gardenissa, missä erikokoisia raketteja törrötti vierekkäin kuin hammastikkuja. Tästä vasemmalle oli Heroes & Legends niminen talo, mihin menimme ensiksi. Meille annettiin 3 D-lasit ja astuimme puolipyöreään huoneeseen, minkä arvelimme olevan teatterin esihuone, missä kävijöitä valmistellaan tulevaa koitosta varten. Aivan oikein, pienen näytöksen jälkeen ovet avautuivat takanamme ja pääsimme itse asiaan. Valot himmenivät ja kohta sitä mentiin pitkin avaruutta…

Esitys kesti ehkä kymmenen minuuttia ja vauhtia riitti koko ajaksi. Välillä oli vaikeaa pysyä pystyssä. Poistuimme aulan läpi, missä kaikki astronautit komeilivat kuvissa seinällä. 
Rocket gardenin kierrettyämme menimme Imax-teatteriin, missä oli juuri esitys alkamassa. Taas pistettiin lasit nokalle ja kiidettiin väliin kuussa, väliin pitkin auringon pintaa. Välillä oltiin avaruusasemalla, missä tutustuttiin astronauttien arkirutiineihin. Täällä oli sentään penkit missä istua ja esitys kestikin puolisen tuntia.

Elokuvan sanoma oli, että jos emme tee mitään ilmastomuutoksen hillitsemiseksi, muuttuu maapallomme pikkuhiljaa punaiseksi planeetaksi, kuten Mars on. On mahdollista, että Mars olisi joskus ollut maan kaltainen elävä planeetta. Ehkä sielläkin on asunut joku sivilisaatio, joka on typeryyksissään pilannut planeettansa asuinkelvottomaksi aivan niin kuin me typerät ihmiset olemme parasta aikaa tekemässä. Pitäisikö Donald Trump raahata tähän esitykseen, mutta kaippa tämä olisi FAKENEWS hänen mielestään.

Esityksen päätyttyä suuntasimme kirkkaassa ulkoilmassa pysäkille, mistä Space Centerin kiertoajelubussit starttaavat. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen istuimme kuskin takana etupenkissä. Vanha herra esitteli meille paikan villisikayhdyskunnan, josta osa vilisti bussin vierellä. Seuraavaksi näimme muutaman alligaattorin, jotka olisivat jääneet helposti huomaamatta, ellei kuski olisi vinkannut, minne päin päätä tulisi kääntää. Nämä veijarit taitavat pitää huolen ettei Cape Canaveralin villisikapopulaatio pääse kasvamaan liian suureksi. Yli 40 vuotta vanhan kotkanpesän kuski myös vinkkasi, mutten saanut sitä silmiini, vaikka tosissaan koitin tiirailla mäntymetsään, missä kuljettaja kertoi pesän sijaitsevan.

Sitten päästiinkin itse asiaan, eli avaruusteknologian ihmeelliseen maailmaan. Auton nokka suunnattiin kohti valtavaa rakettien kokoonpanohallia, missä raketit kootaan pystyasennossa liikuteltaville laukaisualustoilleen. Hallin kyljessä komeileva Amerikan lippu on 21 kerroksisen kerrostalon kokoinen ja yhdellä sivulla olevat kaksi ovea ovat maailman korkeimmat, 160 metriä. Hallin tilavuus on valtaisat 3,68 miljoonaa kuutiometriä. Hallissa saattaa toisinaan olla oma mikroilmastonsa, eli alhaalta ilman kosteus nousee ylös kattoon ja sinne muodostuvasta pilvestä vesi sataa takaisin alas, vaikka ulkona paistaisi aurinko. Samassa rakennusrykelmässä sijaitsee myös komentokeskus, mistä nykyään raketit laukaistaan ja ohjataan kiertoradoilleen.

Massiivisia laukaisualustoja oli parkattuna ympäristössä ja päästiinkin ihmettelemään niitä ihan läheltä. Täytyy olla melkoiset myllyt noita liikuttamassa. Painoa noilla möhkäleillä on varmastikkin useampi sata tonnia ja tuohon kun istutetaan vielä täysikokoinen raketti, niin potkua pitää löytyä. Minkähänlainen kirjainyhdistelmä on henkilön ajokortissa, joka tuolla kuljettelee raketteja laukaisupaikoilleen. Noita monstereita varten on rakennettu omat, ehkä noin 50 metriä leveät soratiet. Pitää olla hyvin perustetut, että kestää tuon painon. Tämä Merrittin saari, niinkuin koko Floridakin on suomaata.

Soratien vartta ajeltiin laukaisupaikalle 39 B…tai sitten A. En oo ihan varma kumpi on kyseessä. Kuitenkin toisella törrötti Falcon V- raketti odotellen laukaisua, minkä oli määrä tapahtua huomenaamulla kello 10 am. Siis mitä, kuulinko oikein? Jos olisi päivällä lykätty tätä visiittiä, niin olisi nähty raketin laukaisu päikan päältä livenä. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, niin varmasti olisi reittejä mietitty sen mukaan. Seuraava yöpyminen meillä olisi Kissimmeessä, mistä ei tietysti olisi mahdoton matka ajaa tänne aamutuimaan. Ehkä noin 60 kilometria. Tai voihan tämä happening näkyä Kissimmeehen asti.

Jokatapauksessa nämä 39 A ja B ovat nykyään ne paikat, mistä raketit starttaavat. Jostain syystä laukaisupaikat 1-38 on poistettu käytöstä. Minkähän takia niitä noin paljon on…

Olin pikkupoikana aika innoissani, kun mustavalkotelkkarista seurasin ensimmäisten rakettien laukaisuja ja nyt olin täällä paikan päällä. Melkein piti nipistää itseään, että uskoo tämän todeksi.

Bussi toi meidät avaruussukkuloiden laskeutumiskentän vierelle, valtavan hallin pihalle, minkä vierellä on katsomo huomenissa täynnä raketin laukaisua katsomassa. Meidät ohjattiin sisätiloihin seuraamaan kaikkien aikojen suurimman raketin, Saturn V:n laukaisua. Suoraan edessämme oli komentokeskus ja lähtölaskennassa tuli tunne, että kaikki tapahtui tässä ja nyt, vaikka laukaisua seurattiin suurilta videotauluilta ja tilanne on ollut päällä vuosien 1967-1973 välillä. Todentunnetta lisäsi penkkien tärinä laukaisun hetkellä. Kyllä amerikkalaiset tämän viihdepuolen osaavat.

Esityksen päätyttyä ovet aukenivat ja tungeksittiin halliin, missä pötkötti yksi näistä valtavista avaruusaluksista. Saturn V:n strategiset mitat ovat 110/10/3 000 000, eli pituus/halkaisija/paino. Eli, maailman nopeimmalla ihmisellä menisi 10 sekunttia juosta raketti päästä päähän. Perässä olevat moottorit ovat tehokkaimmat mitä on koskaan rakennettu. Ja täytyy ollakin että saa singottua yli 3 miljoonaa kiloa avaruuteen. Kova on sitten polttoaineen kulutuskin: 20 000 litraa sekunnissa.

Saturn V-raketteja on rakennettu kaikkiaan 16, joista 3 kappaletta jätettiin jostain syystä laukaisematta ja niistä yksi makaa täällä meidän ihasteltavana. Kaikki 6 kuulentoa toteutettiin      ( onnistuneesti ) tällä rakettityypillä. Raketit nimettiin Apolloiksi, jotka nimenä kertovatkin jo paljon enemmän. Hallissa oleva raketti on paloiteltu neljään osaan, kuten se pilkotaan myös nousun aikana.

Raketin suurin osa ( Stage 1 ) irtoaa jo 2,5 minuutin jälkeen laukaisusta noin 60 kilometrin korkeudessa jolloin vauhtia on noin 8 600 km/h. Keskiosa raketista ( Stage 2 ) sinkoaa modulin 185 km korkeuteen, jolloin vauhtia on jo 24 600 km/h. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa astronauttien posket olla vasten niskatukea. Jos olet katsonut vaikkapa Apollo 13-elokuvan, niin olet nähnyt Saturn V-raketin. Ensimmäinen kuulentoraketti oli nimeltään Apollo 11.

Hallissa on paljon muutakin mielenkiintoista, kuten kuumoduli, kuuauto ja kivi kuusta. Lounasta syötiin Moon Rock Cafessa.

Tiuku repi 4.30 pm, kun palasimme takaisin Visitor Centeriin, eli vielä oli puolitoista tuntia aikaa tutustua avaruussukkulaohjelmaan ja sehän kävisi kätevästi Space Shuttle Atlantis-hallissa jonka edessä seisoi näyttävästi kaksi sukkulan kantorakettia, välissään valtava polttoainesäiliö.

Sisätiloissa katsottiin taas puolipyöreässä huoneessa informatiivinen video, kuinka sukkula muuttui 30 vuodessa paperilennokista avaruusalukseksi. Sukkulaohjelma aloitettiin jo Nixonin kaudella ja viimeinen sukkulalento STS-135, eli juurikin tämä Atlantis, laskeutui maan pinnalle 21 heinäkuuta 2011 ja ohjelma lopetettiin. Tuohan on kätevä peli tuollainen avaruusalus, jonka voi käyttää aina uudestaan. En tiedä, minkä takia ovat lopettaneet sen käytön.

Ajattelin, että tässä rakennuksessa täytyy sijaita yksi noista avaruuslennoilla käytetyistä sukkuloista, kun en ole sellaista tällä alueella vielä muualla nähnyt. Filmi päättyi siihen kun avaruussukkula jäi leijumaan avaruuteen ja pikkuhiljaa valot kirkastuivat salissa. Pari sekuntia meni, ennenkuin aivot tajusivat, että tuo avaruudessa leijuva sukkula onkin viereisessä huoneessa läpinäkyvän ” valkokankaan” takana ja tuo koko elokuva oli katsottu tuota samaista kangasta vasten. Samantien tuo verho nousi ylös ja Atlantis-avaruussukkula oli silmiemme edessä muutaman metrin päässä. Että ne jaksaakin yllättää. Alla pätkä tuosta näkemästämme videosta. Täytyy sanoa, että paikanpäällä tuo kokemus oli monin verroin huikeampi.

Avaruussukkuloita rakennettiin kaikkiaan 6 kappaletta, joista kaksi, Columbia ja Challenger ovat tuhoutuneet, ja muut ovat nähtävilla museoissa ympäri Yhdysvaltoja. Varmasti kaikki 80-luvulla eläneet, allekirjoittanut mukaan lukien, muistavat epäonnisen Challenger-sukkulan laukaisun. Noin minuutti laukaisun jälkeen sukkulan polttoainesäiliö räjähti ja säiliön kupeessa olevat kantoraketit lähtivät omille teilleen sukkulan hajotessa ja pudotessa mereen. Sanomattakin on selvää, että kuollessaan aluksen miehistöstä tuli kuolematon.

Sukkulan pinnoite on tulenkestävistä tiilistä rakennettu ja se tarkistetaan avaruudessa ennen jokaista laskeutumista. Sukkulan aloittaessa laskeutumisen 120 km korkeudessa, sillä on vauhtia yli 8 km/s ja kitka aiheuttaa yli 1500 asteen lämpötilan sukkulan pinnalle, joten köpelösti kävisi, jos sieltä pari tiiltä puuttuisi. Avaruussukkula on muuten monimutkaisin ihmisen koskaan rakentama laite.

Sukkuloiden käyttötarkoitus oli tietenkin viedä uusia komponentteja avaruusasemille, viedä siellä oleville miehistöille ruokaa, vettä ym. muita tarpeita. Vaihtaa miehistöt ja paljon muuta. Paljolti heitä on kiitteleminen, että meillä on gps, kännykät ja netti toimii, voidaan katsella telkkarista satelliittikanavia ja monta muuta asiaa, mitä ei tule edes ajatelleeksi.

Hallissa oli paljon asiaan liittyvää rekvisiittaa kuten pienoisavaruusasema, missä etenkin lapset kävivät peuhaamassa. Simulaattorilla pääsi kokeilemaan sukkulan ohjaamista ja ainakin meikäläisellä laskeutuminen tuotti suuria vaikeuksia. Sukkulan ohjaamoon pääsi myös tutustumaan pienen jonotuksen jälkeen.

Kello oli huomaamatta hiipinyt kuuteen ja oli vastentahtoisesti lähdettävä jatkamaan matkaa.

Vuonna 2001 kiertelin Gizan 3 suurta pyramidia joista yhdessä konttasin myös sisällä, kävin Kairon egyptiläisessä museossa katsomassa Tutankhamonin hauta-aarteita ja Faraoitten muumioita, kiertelin Luxorissa Faraoitten hautoja, joista suurimmassa on yli 180 huonetta, puhumattakaan Karnakin ja Luxorin temppeleistä. Silloin tuli tunne, että olen nähnyt jotain merkittävää ihmiskunnan historian kannalta. Nyt tuli sama fiilis, kun ohjailin Mustangia kohti Orlandoa ja auringonlaskua.

Jos sinua kiinnostaa avaruusteknologia edes hiukan, niin poikkeappa Kennedy Space Centerissä kun liikut tuollapäin. Ainakin minulle tuo oli koko kaksiviikkoisen Floridanmatkan kohokohta.

Alla olevasta linkistä voi seurata livekuvaa ISS-avaruusasemalta tänne meillepäin.

Edit: Tätä blogia viimeistellessäni huomasin, että tänään tuo Apollo 13-elokuva tulee kuin tilauksesta TV 5-kanavalta. Eli TV:n ääreen klo 21.00. En muista, olenko aiemmin tuota pätkää katsonut, mutta tänään sen teen.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Lake Worth

En muista että silmään olisi koskaan osunut blogia Lake Worthista, vaikka varmasti niitäkin kuitenkin on. Tässä on kuitenkin yksi lisää harvalukuiseen joukkoon.

Checkattiin ulos Sorrento Villasista ja pihalla koko viikon tupakoinut herra kyseli matkasuunnitelmistamme. Käsitin miekkosen olevan tämän paikan omistaja. Aika leppoiset hommat kaverilla. Kehui erityisesti Naplesia, missä viivymme viimeisen yön. Kertoi olevan extreemely beautiful place. Niin olen saanut ymmärtää jo ennen tätä. Ja hotellihinnat sen mukaiset.

Hiljalleen Mustang nieli maileja ja ohitettiin eilen nähty Hollywood beach. Tarkoituksella ajeltiin rantatietä, koska kiirettä ei ollut. Fort Lauderdalessa, mikä ei ole pikkukylä sekään, pysähdyttiin päiväkahveille ja näin ensimmäisen valkoihoisen duunarin. Pikku yksityiskohta Ft. Lauderdalesta: Koska rantatie vei suoraan US Navy tukikohtaan, olimme pakotettuja siirtymään sisämaahan isommille baanoille. Ennen tuota yllämainittua kylää motari menee aika vilkkaasti liikennöidyn lentokentän kiitoradan alta ja juuri kun olimme kohdalla, kiitoradalta nousi kone aivan silmiemme edestä. Voitte uskoa, että meteli oli melkoinen. Huomasin onneksi tilanteen jo aiemmin, muuten olisi saattanut tulla lusikallinen housuihin. Kuitenkin tilanne eskaloitui niin äkkiä, että kuvaa, saati videota ei ehditty ottamaan.

Ft.Lauderdalessa siirryttiin taas rannan tuntumaan ja kuten ratiomies Murosen Kari sanoisi, aa että, aa että oli hienoja paikkoja rannan tuntumassa. Niin mielettömän suuria villoja huvijahteineen, ettei tuollaisia uskoisi edes olevan olemassa, ellei niitä omin silmin täällä näkisi. Lisäksi nuo kesämökit senkuin suurenivat, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Ollaan kyllä nähty maailman kallein huvila Villa Leopold Ranskan Rivieralla, eivätkä nämä villat häpeä sen rinnalla yhtään. Täytyy olla, että Ameriikan miljardöörit käy viikonloppuisin täällä huviloillaan. Niin kalliin näköisiä pytinkejä nuo ovat, ettei niissä tavallisilla miljonääreillä ole varaa asua.

Lake Worth on kaupunki, missä suomalaisella kermallakin on loma-asuntoja ja asuupa siellä moni härmän eläkeläinenkin. Muistan, kun 80-luvulla kotikyläni menestyvä huonekalukauppias kertoi stetsoni päässään mitä ihmeellisimpiä tarinoita suuresta lännestä ja hienosta huvilastaan Lake Worth-nimisessä kaupungissa. Nytpä meillä oli kaksi yötä varattuna tästä kylästä, niin päästään hiukan osalliseksi tästä ihanuudesta.

Heti sillan ylitettyämme olimme Lantanan puolella ja yli 1000 neliön loma-asunnot vaihtuivat mataliksi pikkutaloiksi, eikä alue enää näyttänyt miltään luksusparatiisilta. No, näissä kuvissa on nyt tietysti hienoimmat talot tuolta alueelta.

Myöskään Scandia Lodges & Suites ei näyttänyt 5 tähden majapaikalta ja sama ummehtuneisuuden haju meihin törmäsi huoneen ovella, kuin Sorrento Villasissakin. Ovi selälleen ja ilmastointi päälle, niin sillä asia korjaantui. Uima-allas oli sen verran epäsiistin näköinen, että vieläkään ei sitten altaassa päästy kastautumaan. Altaan vierellä istui pöydässä masentuneen oloinen, ketjussa tupakoiva lihava nuori mies, joka välillä kävi kiivasta sananvaihtoa hotellin henkilökunnan kanssa. Käsitin kaverin kuuluvan kalustoon ja sen sijaan että hän näppäili äläriään ja sytytti Winstonin toisensa jälkeen, niin olisi voinut vaikka haavilla pyydystää lehdet uima-altaan pinnalta.

Olisipahan kertaheitolla pointsit hieman nousseet tämän majoituksen osalta, uima-altaassa kun ei sinänsä muuta vikaa ollut. Enivei, laukut huoneeseen, uimakamppeet esille ja piitsille mars!

Vaikka ranta näytti kartan mukaan olevan lähellä, sai sinne kuitenkin autolla kaasutella 10 minuuttia. Heti rannalle päästyämme törmäsimme kahteen suomalaispariskuntaan. Matkaan maanmiehet olivat lähteneet Kempeleestä ja aikoivat viihtyä 3 viikkoa osin samoissa maisemissa meidän kanssa. Kertoivat vierailleensa Floridassa kymmenkunta kertaa ja vielä oli kuulemma paljon näkemättä.

Vietimme seuraavan parituntisen Lake Worth Pierin kupeessa. Aallokkoa oli vähän enemmän kuin tähän asti, mutta meri oli uimakelpoinen edelleen. Sillan alkupäässä oli Benny´s niminen ravintola, minkä terassilla oli menossa karaokebileet. Joku mies lauloi Doors-yhtyeen biisejä niin Jim Morrisonin äänellä, että teki mieli mennä katsomaan, minkä näköinen kaveri oli kyseessä. Laiskuus ja mukavuudenhalu kuitenkin voittivat ja tyydyin kuvittelemaan mielessäni Jim Morrisonin mikin varteen nahkahousuissaan, sekaisessa hiuspehkossaan, harittavin silmin ja päällään paita jollaisen muistin olleen päällä myös siskollani ja serkullani Sinikalla 60-luvun lopussa, kun olivat lähdössä Kalajoelle juhannuksen viettoon. En silloin voinut ymmärtää, mikseivät huolineet minua mukaan, olinhan jo mielestäni iso poika… 8 vuotias.

Jim Morrisonilta kuulostava mies kyseli tietä lähimpään viskibaariin ja lauloi Alabaman kuusta. Isot aplodit kaveri sai. Nyt alkoi Janis Joplin käheästi hyräillä Me and Bobby McGee-biisiä, että aloin jo oikeasti epäillä siirtyneeni ajassa taaksepäin ja vääntäydyin hietikosta pystyyn ja menin tarkistamaan asian. Vaikka minulla onkin kovin nostalgisia muistikuvia 60-luvusta ( kenelläpä ei omasta lapsuudesta ), niin silti huokaisin helpotuksesta kun laulaja ei tippaakaan näyttänyt Janis Joplinilta, vaikka täsmälleen kuulosti siltä. Tosi taitavaa porukkaa täällä. En viitsinyt mennä kyselemään, löytyisikö Rauli Badding Somerjokea listoilta. Todennäköisesti olisi löytynyt. Vaikuttaahan alueella suuri suomalaissiirtokunta.

Scandia Lodgesin uima-altaalla lihava meksikolaispoika oli vaihtunut harmaantuneeseen mieheen, joka oli kännissä kuin käki. Olikohan siinä meidän uimavalvojamme? No, valvottavaa ei tälläkään kertaa ollut. Kaveri lähti hakemaan lisää juotavaa termosmukiinsa ja oli suistua itse altaaseen. Olisin joutunut pelastamaan hengenpelastajan hengen.

Illalla kuului suomenkielistä puhetta ovemme takaa. Olimme saamassa maanmiehiä naapureiksemme. Olikohan kyseessä sama Kempeleen retkikunta, mihin jo törmäsimme paivallä? No tuskin nyt niin iso sattuma olisi, että olisivat valinneet alueen kymmenistä hotelleista juuri saman murjun, jossa itse yövyimme. Kyllähän täällä muutenkin suomalaisia pyörii.

Aamulla sama harmaantunut mies istui paikallaan uima-altaan äärellä. Huikkasin hänelle hyvät huomenet jolloin hän vilkaisi minua harittavin silmin: “Good mor… have a nice day”. Kun kokeilin respan ovea, mies ilmoitti sen avautuvan vasta tunnin kuluttua.

Suomalaisesta sensaatiolehdestä olimme edellisellä viikolla lukeneet Eino Grönin kantakahvilasta Lantanassa ja suuntasimmekin sinne seuraavaksi. Pikkuisessa Palm Beach Bakery-kahvilassa hääräilivät pari pohjanmaalta kotoisin olevaa keski-ikäistä naista. Taiottuaan lohivoileivät ja kahvit eteemme, he malttoivat istahtaa seuraamme ja kertoilla suomalaisten elämästä täällä. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja vitsailimme olevamme kohta sukua, kun tarkemmin tutustutaan. Kahvilan seinällä oli ilmoitus jonka mukaan eduskunnan puhemies Maria Lohela on tulossa ylihuomenna käymään paikallisella Suomihaalilla. Valtuuskunnassa on mukana mm. Tytti Tuppurainen ja Eero Lehti. Täällä kuulemma vierailee usein kansanedustajia tutustumassa suomalaisten oloihin rapakon takana. Mikäs siinä on meidän veronmaksajien rahoilla… Ykkösluokassa saa penkit makuuasentoon ja tuskin tarvitsee Scandia Lodgesissa yöpyä. Siitä, mitä hyötyä meille äänestäjille on näistä reissuista, voidaankin olla monta mieltä.

Tehtiin pikku sightseeing näillä suomalaisten suosimilla asuinseuduilla. Ei tämä nyt kovin loistokkaalta näyttänyt. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, talot olivat hyvin kevytrakenteisia, osa jopa muistutti parakkia. Eri asia tuolla rannan tuntumassa. Siellä huomasin luksusvillojen keskellä olevan tontin myynnissä: hinta 695 000 dollaria. Että, jos suunnittelet asunnon ostoa täältä, niin tulehan paikan päälle vähän tutustumaan oloihin. Täältähän saattaa saada katon päänsä päälle jopa alle 30 000 euron, mutta millaiselta alueelta? Se onkin toinen juttu se…

Koska Donald Trumpin kartano Mar a Lago sijaitsee vain 7 mailin päässä, pitää kai sekin käydä katsastaan. Trump Towerissa tuli käytyä jo silloin kun Tonttu veti vielä Diili-ohjelmaa. En viitsi tässä kertoa, mitä mieltä olen itse miehestä… noo, senverran että yhdyn veteraanipoliitikko ja psykiatri Claes Andersonin käsitykseen.

Tonttu oli isännöinyt Japanin pääministerin vierailua kartanollaan edellisviikonloppuna ja oli taas tulevana viikonloppuna tulossa tiluksilleen, mutta nyt viikolla ei mitään turvamieshässäkkää ollut tiedossa. Kartanoon kuuluu myös golfclubi, johon pääsee 200 000 dollarin vuosimaksulla jäseneksi ja voi sitten hyvällä tuurilla päästä vaihtamaan presidentin kanssa ajatuksia vaikka aamukahvipöydässä.

Rantatie Palm Beachiin on silmiinpistävän varakkaan näköistä seutua ja Mar a Lago näkyy kyllä tielle hämmästyttävän hyvin. Portti oli auki, joten olisin voinut kääntää Mustangin suoraan pihalle. Ei ollut kuitenkaan tarvetta, joten pyörähdimme West Palm Beachin keskustassa ja ajoimme DT:n kesämökin ohi toistamiseen. Televisiotietojen mukaan Trumpin perhe viettää viikonloput täällä, ellei heillä ole muuta virallista ohjelmaa. Kartanon takana on Palm Beachin lentokenttä, joten tänne pöräyttää Valkoisesta talosta reilussa parissa tunnissa.

Presidentin jokaista askelta seurataan etenkin Foxnews kanavalla 24/7, ja koko ajan ruoditaan hänen puheitaan asiantuntijavoimin. Sääliksi käy noita Valkoisen talon tiedottajia, jotka posket punoittaen koittavat selitellä Trumpin sanomisia.

Hotellille tullessa meitä oli vastassa tuttu Kempeleläisnelikko, joihin törmäsimme edellispäivänä rannalla. Olivat kohta viikon jo asuneet tässä “hotellissa”, ja viettäneet päivän Pompano Beachin golfkentällä. Huomenna aikoivat suunnata länteen Meksikonlahdelle ja meillä on taas suuntana pohjoinen.

 

Tallennettu kategorioihin Uncategorized, USA | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Cruisailua Hollywood Beachilla

Vuonna 2011 katselin Hooverin padolla Arizonan ja Nevadan rajalla, kun nuoripari kruisaili Ferrarin punaisella avomallin Mustangilla patoa pitkin onnellinen hymy huulilllaan. Ihan käypä ajopeli, shampanjan värinen Buick Lacrosse oli  meilläkin käytössä, mutta tuollainen Ford Mustang Convertible se vasta amerikkalaista unelmaa onkin. Päätin, että joskus vielä ajan samanlaisella.

Asia alkoi eskaloitua, kun varasin lennot the Sunshine Stateen, eli tänne Floridaan. Jos jotain asiaa täytyy täällä kehua, niin se on tuo auton vuokrauksen edullisuus ja halpa polttoaine. Samalla hintaa, millä Euroopassa voi vuokrata pienehkön perheauton, saa täällä tuollaisen avomallin herkun, millaisesta ei Suomessa osaa edes unta nähdä. Ja kymmenen päivän sääennuste näyttää sellaisia lukemia, että saadaan ajaa katto alhaalla päivästä toiseen.

Autonvuokrausbisnes on Miamissa liukuhihnatyötä. Kymmenien vuokrausfirmojen kymmenille tiskeille oli jonottamassa satoja ihmisiä, kun menimme noutamaan oriamme Miami airportilta. Yksinomaan Alamon tiskeille joita on toistakymmentä, oli senverran jonoa, että varttitunti meitä seisotettiin. Alamon neitokainen olisi halunnut myydä meille lisävakuutuksia, mutta Autoeuropen kanssa tekemääni sopimukseen kuului täysi kasko nolla omavastuulla, kolme lisäkuljettajaa ja tankillinen polttoainetta. Nopeasti tyttö vilkaisi ajokorttiani ja muutama nimmari piti antaa.

Paperit kourassa siirryimme autohalliin missä mieshenkilö vinkkasi autorivistöön ja kehoitti valitsemaan sopivimman. Nyt oli Mustangia kaikissa sateenkaaren väreissä niin tuli valitsemisen vaikeus. Jätin lopullisen sanan ystävättärelleni, niinkuin teen melkein aina muutenkin. Pyysin vaan tekemään päätöksen äkkiä, tässä nyt alkoi kaasujalkaa kuumottamaan sietämättömästi. Ferrarinpunaisessa oli harmaa sisustus joten ei. Sininen hiukan liian räikeä, no no! Hopeanharmaa kuten mustakin ( jenkki ) meiltä löytyy tallista, joten valkoinen ori mustalla nahkasisustuksella valikoitui allemme.

Kävin läheisellä Alamon toimistolla ilmoittamassa, että olemme löytäneet etsimämme, johon virkailija tuumasi, että avaimet on paikoillaan, alkakaa mennä jo. Ei kysellyt korttia, ei auton papereita, ei auton rekkaria ei mitään. Selvä…ompa todella yksinkertaista.

Hallista ulosajettaessa oli kuitenki checkpoint, missä ajokortti ja vuokrauspaperit tarkistettiin. Mutta mistä tietävät, millä autolla sitä lähdettiin. Täytyy olla niin, että kuva napattiin samalla kun kaveri skannasi korttini koneeseen. Veikkaan, että tulevaisuudessa vielä kaikki autonvuokraussysteemit tapahtuu selfmade-koneilla ja auto haetaan alle visaa vinkauttamalla ja palautetaan samalla periaatteella, ja veloitus menee vuokrausajan mukaan. Automaatista saa sitten valita vakuutukset ja muut lisäpalvelut mitä haluaa.

Koska itselläni on jo kymmenvuotias kottero, aiheutti uuden 5800 mailia ajetun auton tekniikka hiukan päänvaivaa. Perustoiminnat oli hanskassa ja kattokin osattiin pistää kiinni nappia painamalla, mutta ovia en saanut lukkoon.  Aina kun koskin ovenkahvaan ne napsahtivat auki. No, ei siinä kauan tarvinnut pähkäillä, kun hoksattiin että avaimenhaltijalle ovet aukeaa heti, kun kahvaan koskee. Oppia ikä kaikki.

Opasteet Miami beachille ovat hyvät ja nopeasti yritin omaksua nopeatempoisen liikennekulttuurin. Pitää muistaa, että Miamin metropolialuella asuu lähes 6 miljoonaa ihmistä ja autoja on varmaan saman verran. Navigaattoria minulla ei ole edellenkään vaan googlemapsilla mennään. Viisi vuotta sitten länsirannikolla ajeltiin pelkän paperikartan varassa ja hyvin se sujui niinkin. Pistin auton yöpymään rantaparkkiin, missä se saa levähtää aamukahdeksaan ilman veloitusta.

Aamulla hain orin pilttuusta ja suunnattiin kohti pohjoista. Aventura Mallilla käytiin pyörähtämässä kahveilla ja jatkettiin matkaa Hollywood Beachille. Auton sai maksulliseen parkkiin rannan tuntumaan. Hollywood Beach on leppoisan oloinen kylä, jotenkin muistuttaa rantapaikkoja Euroopassa. Lähinnä tulee mieleen Carihuela Beach Costa del Solilla. Rantaa myötäilee kävelykatu, jonka varrella on italialais-, kreikkalais-, argentiinalaisravintolaa, tietysti unohtamatta burgeripaikkoja. Kaikenlaista härvelivuokraamoa kadunvarrelta löytyy myös, joten jos jonkimoista hilavitkutinta on liikkeellä.

Ilma on kuuma ja vesi lämmintä, joten lounaineen meillä vierähtää lähes 4 tuntia ennenkuin lunastan auton parkista. Täytyy sanoa että pikkusen tuntuu mukavalta päästellä luu ulkona nupit kaakossa kohti Miamia ja käydä vielä pakollinen kierros Ocean Drivellä.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

North Beach, Miami

Kun tammikuulla selvisi, että sekä tammi-, että helmikuun Finnairin lennot Miamiin operoikin Iberia suomalaisella matkustamohenkilökunnalla, niin alkoi valtava poru sosiaalisessa mediassa tyyliin: Ikinä en enää osta lentoja Finnairilta tai: ostin kalliit lennot suosiakseni kotimaista, niin nyt joudun nousemaan johonkin halpayhtiön koneeseen. No, ei ne ainakaan meidän kohdalla kalliit olleet: alle 350 rahaa m/p ja vielä ruumalaukkukin kuului hintaan.

Finnairin mukaan yhtiön lentäjät ovat koulutuksessa uutta A350-laivuetta varten ja yhtiö tarjoutui myös palauttamaan rahat, mikäli matkustaja niin haluaa. Omalla kohdalla asia oli pelkästään positiivinen kun ei ole tullut Iberiaa ennen käytettyä.

Lentohan meni niin mukavasti, kuin 11 tunnin lento vaan economyluokassa voi mennä. Ruokaa tuli niin, että paidan nappi oli tiukalla koko ajan ja juomaakin kohtuullisesti.

Grönlannin yläpuolella oli pakolliset kuviot käyty läpi ja matkustamo pimennettiin muutamaksi tunniksi. Eipä sitä tuossa pikku tuolissa niin hyvää asentoa saa, että nukkua voisi. Taivas oli pilvetön ja liikuttiin valoisan ja hämärän rajamailla, joten viihdytin itseäni katselemalla pohjois-Kanadan loppumatonta erämaata. Tosiaankin toista tuhatta kilometriä mentiin ilman minkäänlaista merkkiä asutuksesta. Pelkkää lunta, jäätä ja kallioita, järviä ja jokia, muttei niin tien tietä tai taajamaa missään. Alue kantaa nimeä Newfoundland and Labrador. Kävi mielessä, että tuonne jos joutuisi tekemään hätälaskun, niin alkaisi susilla ja karhuilla juhlat.

Vasta Lawrencen lahden yli lennettyämme alkoi näkyä merkkejä asutuksestakin. Aika pian sitten oltiinkin Trumpin valtakunnassa. Taivas meni pilveen ja tuli pimeää…

Kuten arvata saattaa, Miami international on valtavan kokoinen ja piti kävellä ainakin kilometri, ennenkuin vartija opasti meidät automaatille tekemään immigrationia. Passi skannattiin, sormenjäljet otettiin, kuva otettiin ja kone sylkäisi lärpäkkeen, minkä kuvassa pällisteli hyvin epäilyttävän näköinen tyyppi, jonka vaivoin tunnistin omaksi itsekseni. Minulle olisi voitu väittää kuvassa olevan vaikka Al Capone tai Al Bundy ja täydestä olisi mennyt.

Luulin, että on systeemit vähän kehittyneet edellisreissusta Yhdysvaltoihin ja pääsisimme passintarkastuksesta tuota lärpäkettä vilauttamalla, mutta vielä mitä… Sormenjäljet kaikista sormista, kuva ja pikku kuulustelu siihen päälle. Vakuutin nyt jo kenties kymmenettä kertaa, ettei minulla ole hedelmiä repussa eikä muutakaan ruokaa. (No olihan meillä pari pizzanpalaa, mutta en uskonut sen olevan uhka kansalliselle turvallisuudelle). En tiedä olisinko joutunut kääntymään takaisin, jos olisi pitänyt reppu avata.

Passintarkastaja oli kuitenkin ystävällisen oloinen latinomies eikä vaatinut rakkaudentunnustusta Ameriikan Yhdysvaltoja kohtaan, ei vaatinut puhelinta nähtäväksi, eikä tivannut salasanoja ja pinkoodeja. En tiedä, olisiko rakkaudentunnustukseksi riittänyt, jos olisin näyttänyt omistamani auton kuvaa puhelimesta tai pudottanut housut nilkkoihin ja esitellyt Dressmannilta ostamiani boxereita, joissa on amerikanlippukuvio. Varmemmaksi vakuudeksi olisin kertonut katsoneeni kerran yhden Diilijakson. Eiköhän näillä ansioilla portti olisi auennut. Kaveri löi leiman passiin ja toivotti tervetulleeksi Yhdysvaltoihin.

Tasan tunnin päästä siitä, kun kone oli landannut, tungettiin toppatakkeja matkalaukkuihin matkatavarahihnan vieressä. Vielä puolen kilometrin kävely ja istuttiin keltaisen Fordin takapenkillä matkalla North Beachille. Olin tapani mukaan tutkinut hiukan Google Earthista mestoja etukäteen niin saatoin opastaa kuljettajaa hotellin lähikortteleissa ja antaa samalla vaikutelman, että on näillä hoodeilla ennenkin pyöritty. Että turha yrittää rahastaa mitään ylimääräista tyhmiltä turisteilta. Taksa oli sitten 43 dollaria eli tippeineen viisikymppiä.

Syksyllä, lentojen varaamisen jälkeen oli alkanut kuumeinen majapaikkojen metsästäminen. Apuna oli lähinnä Airbnb, Homeaway ja Booking.com. Kahdessa edellämainitussa oli muutama kohtuuhintainen houkuttava asunto, joihin laitoinkin tiedustelut. Osasta ei kuulunut vastausta, loppuihin olisi pitänyt laittaa ennakkomaksuna koko summa tai vähintään puolet.

Bookingista löysin edullisen huoneiston Sorrento Villas nimisestä hotellista, jonka varalta bookkasin, että on joku katto pään päällä. Ekaksi yöksi varasin huoneen lentokenttähotellista, kun ollaan niin myöhään perillä ja arvatenkin väsyneitä.

Näissä huippuhotelleissa mitä elokuvissa näkee, maksaisi yö 300-500 dollaria, joten ei yksinkertaisesti budjetti anna myöten. Syksyn mittaan nämä tiedustelemani asunnotkin katosivat valikoimista, eli jäljelle jäi ainoastaan tuo Sorrento Villas, mikä ei nyt kovin kaksiselta vaikuttanut. Vaihdoin vielä loppumetreillä tuon kenttähotellin Waterside Apartmentsiin, kun oli last minute dealina 65 prosentin alennuksessa. WA:sta ei olisi kuin parinsadan metrin matka laukkujen kanssa raahautua sitten Sorrentoon.

WA:n respa vaihtoi kielen espanjasta englantiin, kun huomasi näitten maitonaamojen seisovan vaan oviaukon tukkeena hölmistynein ilmein. No englantia tuli samalla tempolla kuin Serranon perheen Diegolla espanjaa, eli ohi korvien meni noin 90 %.

Kuitista kuitenkin luin että alkuperäisen vuokraushinnan 70 usd:n päälle tuli federal tax, state tax, city tax, tippejä, täppejä ja toppeja niin paljon että veloittivat visaani 121 dollaria, mistä pitäisi palautua 20 dollaria takaisin, mikäli osaamme olla ihmisiksi. Ei ihme, että amerikkalaiset vihaavat veroja, kun niitä ei mihinkään hintaan sisällytetä, vaan ne tulee aina päälle. Tuo pakollinen tippikulttuuri ei ole meikäläisen suosiota saanut edelleenkään. Ainahan me hyvästä palvelusta tipataan maassa kuin maassa, mutta täällä se ei ole vapaaehtoista.

Aamulla vaihdettiin sitten Sorrentoon ja olin varautunut siihen, ettei meille vielä huonetta luovutettaisi näin aamusta. Marianaksi esittäytynyt kuubalaisneitokainen kertoi kuitenkin huoneen olevan valmiina. Tässä majapaikassa nuo verot ja tipit ei tehneet niin suurta summaa vuokrahinnan päälle kuin tuossa edellisessä kortteerissa. Tasokin oli kyllä vaatimattomampi.

Laukkuja purkaessa tuli mieleen vanha kestohitti “Palaja Sorrentoon”, kun tuli muutama vuosi sitten siellä alkuperäisessä viikko vietettyä. Ei nyt muuta kuin Atlantin aaltoihin ja vähän äkkiä!

Seuraavana aamuna hotellin viereisellä bussipysäkillä tiedustelin vanhemmalta mieheltä, pitääkö bussia vaihtaeassa ostaa uusi lippu vai kelpaako jo ostettu. Ei hän osannut sanoa, käski varmistamaan bussikuskilta. Sen hän osasi kuitenkin neuvoa, että viereisellä poikkikadulla on pysäkki, miltä voi nousta Miami Trolleybussin kyytiin, joka on ilmainen. Hyvä vinkki, sellaisella matkustettiin 41 kadulle ja siinä olisi pitänyt vaihtaa toiseen, joka taas pyörii South Beachin tuntumassa, mutta kiireisinä turisteina ei maltettu odottaa, vaan hypättiin seuraavaan maksulliseen, joka sinne suuntaan oli menossa.

Lincoln Roadilla rantauduin terassille odottamaan daamiani, joka katosi läheisen muotitalon syövereihin. Tilasin odotellessani oluet meille molemmille ja katselin ohikulkevia ihmisiä.  Pian vierelleni ilmestyi nilkuttaen laitapuolen kulkija, joka kiiluvin silmin tuijotti daamini Stella Artois-pulloa ja olisi mielellään liittynyt seurakseni. Mielelläni olisin joutessani tutustunut afroamerikkalaiseen kulttuuriin, mutta pelkäsin ravintolan imagon kärsivän tuon janoisen miehen visiitistä, enkä antanut miehelle lupaa istahtaa. Samassa tarjoilija tuli häätämään kaveria ja pyyteli välikohtausta anteeksi.

South Beachilla hiekka oli polttava kuin Jussi Kiiverin Kalajoen hiekat-rallatuksessa ja vesi kuin linnun maitoa. Olin huomaavinani, että lähistöllä aurinkoa palvovat kanssaihmiset nostelivat kulmakarvojaan, kun kaivoin suurehkot  Budweiserit repusta nestehukkaa torjumaan kunnes muistin, että Ameriikassa salajuopottelu on suurta taidetta. Sukat repusta, tölkit sukkiin ja taas oltiin etiketin mukaisia.

Ocean Drivella pysähdyttiin ekaksi syömään ja kohta perään makealle Margaritalle.  Sitä tulikin  sitten pesuvadillinen kerta heitolla, kun Romaniasta lähtöisin oleva kaunotar suositteli  meille tilaamaan Giant Margaritan.  En muista milloin olisi jäänyt drinksu ravintolassa juomatta, mutta vaikka nyt kaksin huulin kiskottiin posket lommolla, niin häpeäkseni täytyy sanoa , että tuohon kastemaljaan jäi kovastikin pohjanpeitto, kun huidoin oranssille autolle käsimerķkiä.

Kuljettaja oli puhelias heppu, joten rohkenin kysellä häneltä ammattiasioita.  Kertoi olevansa renki suuressa taksi companyssa, missä auto huollettuna tulee companylta 65 dollarin päivävuokraa vastaan ja hän saa sitten ylijäävän osuuden. Kuulosti kovasti entisajan torpparimeiningiltä, mutta kai tuosta saa elantonsa revittyä antamalla pyörien rullata ahkeraan.

Seuraavana aamuna päätettiin hankkia elämään uutta sisältöä osallistumalla Big Bus Tourin kaupunkikierrokselle. Firma kuskaa turisteja Double Deckereillä kolmea eri reittiä, joista valitsimme Downtownin kierroksen.

Ensin meidän täytyi hankkiutua Bayside Parkiin mistä nämä kierrokset lähtevät, ja sehän onnistui kätevästi bussilla S. BS Park sijaitsee Miamin keskustassa sataman vieressä ja on suosittu vapaa-ajan viettopaikka lukuisine ravintoloineen ja pikkuputiikkeineen.

Hiukan hiukoi, joten rantauduimme terassille meren äärelle. Viereisellä esiintymislavalla Shakiran näköinen neitokainen tulkitsi Gloria Estefan & Miami Soundmachinen kuumimpia kasarihittejä satapäisen yleisön osoittaessa villisti suosiotaan. Jos olisin nuori, ruskettunut ja komea, iloisessa nousuhiprakassa saattaisin jopa pistää jalalla koreasti. Sen verran nuo rumba ja sambarytmit jalan alle meni. Mutta koska en ole enää nuori enkä kauhean komeakaan, toistaiseksi vielä aika kalpea ja täysin selvinpäin, tyydyin takomaan rytmiä oikean jalan ukkovarpaalla, ja senkin tein pöydän alla salaa. Ei minulla kuitenkaan ollut tennissukkia sandaaleissa, kuten Matti Nykäsellä. Matti onkin maailman mies ja minä en.

Big Bus Companyn lipunmyyntikoju löytyi vesirajasta Bayside Amphiteatterin vierestä. Kikkarapäinen tumma neiti möi meille piletit ja vanhempi mies hänen takanaan rahasti. Miehellä oli samanlainen rahastajansalkku, kuin suomalaisessa 70-luvun postiautossa. Kun miekkonen yritti löytää vastarahoja kuittien joukosta, joita oli enemmän kuin daamini Pariisista ostamassa matkamuistolompakossa, oli näky jotenkin niin koominen, etten voinut olla nauramatta ääneen. Nauru tarttui jo valmiiksi iloisen oloiseen kikkarapäähän, ja kohta nauraa höristiin koko porukka, vaikka ei tiedetty varsinaisesti mille. Kikkarapää vielä tulosti meille liputkin, kun muistutin häntä, minkä takia olimme sijoittaneet 60 dollaria sedän rahastajansalkkuun.

Bussipysäkillä rastapäinen poika, jonka etuhampaat oli puhdasta kultaa, sydämestä en tiedä, kaupitteli juomaa kylmälaukusta. Kysyin, löytyisiko viskiä tai konjakkia? Ei löytynyt, mutta pullosta kylmää vettä tehtiin kaupat.

Ekana päästiin bussiin ja saatiin tietysti parhaat paikat yläkerrasta bussin keulasta. Kattoahan tässä autossa ei ole eikä tarvi, mikäli sää pysyy tällaisena kuin se nyt on. Viereiselle penkille istahti nuori aasialaisnainen ja hänen viereensä iäkäs mies, joka julisti olevansa espanjalainen. Yhteistä kieltä heillä ei ollut, mutta koittivat silti tutustua toisiinsa. Nainen kertoi olevansa mandariininkiinalainen ja asuvansa Torontossa. Vieruskaveri oli ilmiselvästi nauttinut hiukan sangriaa tänä aamuna  ja hoki: mandarinichino, mandarinochino , nauraa hörähdellen päälle.

Bussi nytkähti liikkeelle ja yläkertaan kiivennyt opas käski kaikkia pysymään istuma-asennossa matkan ajan. Espanjalaismies hiljeni ja tuudittautui uneen ensimmäisten kilometrien aikana.

Syy seisomakiellolle selvisi pian kun käännyttiin ensimmäiselle omakotialueelle. Tien varrella oli suuria puita joiden oksat ulottuivat koko tien yli ja lättyyn olisi tullut useamman kerran, mikäli päätä olisi nostanut  tuulilasin yläpuolelle. Oppaan puheesta ei paljon erottanut, kun ei viitsitty toisten korvissa olleta nappeja omiin tunkea, mutta ainakin George Michaelin kuulin jossain talossa asuneen.

Enimmäkseen mentiin omakotialueilla, mutta välillä reitille osui taajamia, kuten Coconut Grove ja Coral Cables, joilla voi olla hyvinkin merkitystä perusamerikkalaiselle, mutta jotka niminä eivät kerro eurooppalaisille mitään.

Little Havana sensijaan kertoo: Kuuban vallankumousta 1959 paenneet asettuivat asumaan  tälle aluelle, jonka nimesivät pääkaupunkinsa mukaan. Rakennukset tosiaan muistuttavat jonkin vanhan espanjalaisen kulttuurikaupungin arkkitehtuuria. Bussi pysähtyi Havannaan toviksi ja auton toisella puolen vanhat herrat pelasivat terassilla dominoa sikarit suussaan ja panamahatuissaan. Toisella puolen calypso soi viereisessä ravintolassa ja parit ottivat tuntumaa latinorytmeihin. Ei liene sattumaa, että turistibussin pysäkki sijaitsi juuri tällä kohtaa.

Espanjalainen naapurimmekin heräsi koomastaan ja rokkasi hillitysti istualtaan calypson tahtiin. Samassa hänellä soi puhelin, ja nauraa hörähdellen hän puhui jotain mandarinochinosta ja littlehavanasta. Taisi olla suurikin elämysreissu miehelle, kun nukkui suurimman osan reitistä.

Auringonpaisteesta kun sukellettiin Downtownin pilvenpiirtäjäviidakkoon, niin aikansa meni, ennenkuin silmät tottuivat hämärään. Tosi ankean näköistä betoniviidakkoa, enkä keksi yhtään hyvää syytä, minkä takia tulisin tänne vaikka kävelylenkille.

Oli jo pimeä, kun nousimme S-bussiin. Kuljettajalle ei jostain syystä raha kelvannut, vaan vinkkasi menemään peremmälle. Ilmastointi oli säädetty jääkylmälle ja bussi eteni ruuhkassa noin 5 metriä minuutissä. Muutaman sadan metrin matkalla näimme kymmeniä poliisiautoja vilkut päällä ja osa huudatti vielä sireeniä, Olikohan Trumpin kannattama vapaa aseenkanto-oikeus kantanut hedelmää vai mistä oli kyse. Joka tapauksessa matka alkoi joutumaan paremmin, kun päästiin Miami Beachille johtavalle sillalle.

Keskellä käytävää pullisteli mies,  joka näytti Michael Jacksonin ja Mike Tysonin risteytykseltä. Pukeutui hattua myöten, kuin Jackson, mutta muuten muistutti Tysonia. Kaveri taisi olla Hi, kun jupisi itsekseen, ihaili hauiksiaan, venytteli ja väliin opasti suureen ääneen kanssamatkustajiaan, miten bussin etuosan matkustajien tulee mennä ulos etuovesta ja muitten bussin keskeltä. Kaveri seisoi itse keskellä bussia, eikä kenelläkkään tullut mieleenkään ottaa kosketuskontaktia mieheen vaan kaikki luikkivat hyvin liukkaasti lähimmästä ovesta. Onneksi Mike jäi bussista 8:n kadun kohdalla, niin me muut saatoimme hengittää vapaammin.

Kun vihdoin   pääsimme 72 streetille, oli jalat jo jäätyneet tunnottomiksi  erinomaisen ilmastoinnin takia, ja piti ensiaskeleet ottaa varovasti kuin  nuorallakävelijä, ettei olisi rojahtanut pitkin   pituuttaan bussin kaytävälle. 15 kilometrin matka kesti uskomattomat 1,5 tuntia jääkylmässä bussissa.

Wallgreenistä kipaistiin punkkupullo tunnelmallista koti-iltaa varmistamaan. Kassa kysyi jotain espanjaksi, mihin pudisteltiin vain päätämme. Takanani oleva nainen tuli hätiin, että onko meillä Wallgreenin   kanta-asiakaskorttia. No, eipähän ole tullut hankittua. Nainen tiedusteli, asummeko Miamissa? Häh… kai meistä nyt näkee, ettei täälläpäinkään. Ilmeisesti suomipojan  juomatavat ovat tuttuja täälläpäinkin, kun kuultuaan meidän olevan Suomesta hän vinkkasi vodkapulloihin päin ja kysyi, olenko varma etten tarvitse tuota herkkua. Vakuutin, että noita minulla on kotona kasapäin, mutta nyt olen lomalla. Nainen toivotti hyvää loman jatkoa ja mukavaa iltaa.

Huomenissa olisikin auton haku kentältä. Kertaakaan ei ole auto ollut sama, mitä on varattu, mutta nyt totisesti toivotaan että Alamo ei syö sanojaan. Palataanpa siihen myöhemmin.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , | Jätä kommentti