North Beach, Miami

Kun tammikuulla selvisi, että sekä tammi-, että helmikuun Finnairin lennot Miamiin operoikin Iberia suomalaisella matkustamohenkilökunnalla, niin alkoi valtava poru sosiaalisessa mediassa tyyliin: Ikinä en enää osta lentoja Finnairilta tai: ostin kalliit lennot suosiakseni kotimaista, niin nyt joudun nousemaan johonkin halpayhtiön koneeseen. No, ei ne ainakaan meidän kohdalla kalliit olleet: alle 350 rahaa m/p ja vielä ruumalaukkukin kuului hintaan.

Finnairin mukaan yhtiön lentäjät ovat koulutuksessa uutta A350-laivuetta varten ja yhtiö tarjoutui myös palauttamaan rahat, mikäli matkustaja niin haluaa. Omalla kohdalla asia oli pelkästään positiivinen kun ei ole tullut Iberiaa ennen käytettyä.

Lentohan meni niin mukavasti, kuin 11 tunnin lento vaan economyluokassa voi mennä. Ruokaa tuli niin, että paidan nappi oli tiukalla koko ajan ja juomaakin kohtuullisesti.

Grönlannin yläpuolella oli pakolliset kuviot käyty läpi ja matkustamo pimennettiin muutamaksi tunniksi. Eipä sitä tuossa pikku tuolissa niin hyvää asentoa saa, että nukkua voisi. Taivas oli pilvetön ja liikuttiin valoisan ja hämärän rajamailla, joten viihdytin itseäni katselemalla pohjois-Kanadan loppumatonta erämaata. Tosiaankin toista tuhatta kilometriä mentiin ilman minkäänlaista merkkiä asutuksesta. Pelkkää lunta, jäätä ja kallioita, järviä ja jokia, muttei niin tien tietä tai taajamaa missään. Alue kantaa nimeä Newfoundland and Labrador. Kävi mielessä, että tuonne jos joutuisi tekemään hätälaskun, niin alkaisi susilla ja karhuilla juhlat.

Vasta Lawrencen lahden yli lennettyämme alkoi näkyä merkkejä asutuksestakin. Aika pian sitten oltiinkin Trumpin valtakunnassa. Taivas meni pilveen ja tuli pimeää…

Kuten arvata saattaa, Miami international on valtavan kokoinen ja piti kävellä ainakin kilometri, ennenkuin vartija opasti meidät automaatille tekemään immigrationia. Passi skannattiin, sormenjäljet otettiin, kuva otettiin ja kone sylkäisi lärpäkkeen, minkä kuvassa pällisteli hyvin epäilyttävän näköinen tyyppi, jonka vaivoin tunnistin omaksi itsekseni. Minulle olisi voitu väittää kuvassa olevan vaikka Al Capone tai Al Bundy ja täydestä olisi mennyt.

Luulin, että on systeemit vähän kehittyneet edellisreissusta Yhdysvaltoihin ja pääsisimme passintarkastuksesta tuota lärpäkettä vilauttamalla, mutta vielä mitä… Sormenjäljet kaikista sormista, kuva ja pikku kuulustelu siihen päälle. Vakuutin nyt jo kenties kymmenettä kertaa, ettei minulla ole hedelmiä repussa eikä muutakaan ruokaa. (No olihan meillä pari pizzanpalaa, mutta en uskonut sen olevan uhka kansalliselle turvallisuudelle). En tiedä olisinko joutunut kääntymään takaisin, jos olisi pitänyt reppu avata.

Passintarkastaja oli kuitenkin ystävällisen oloinen latinomies eikä vaatinut rakkaudentunnustusta Ameriikan Yhdysvaltoja kohtaan, ei vaatinut puhelinta nähtäväksi, eikä tivannut salasanoja ja pinkoodeja. En tiedä, olisiko rakkaudentunnustukseksi riittänyt, jos olisin näyttänyt omistamani auton kuvaa puhelimesta tai pudottanut housut nilkkoihin ja esitellyt Dressmannilta ostamiani boxereita, joissa on amerikanlippukuvio. Varmemmaksi vakuudeksi olisin kertonut katsoneeni kerran yhden Diilijakson. Eiköhän näillä ansioilla portti olisi auennut. Kaveri löi leiman passiin ja toivotti tervetulleeksi Yhdysvaltoihin.

Tasan tunnin päästä siitä, kun kone oli landannut, tungettiin toppatakkeja matkalaukkuihin matkatavarahihnan vieressä. Vielä puolen kilometrin kävely ja istuttiin keltaisen Fordin takapenkillä matkalla North Beachille. Olin tapani mukaan tutkinut hiukan Google Earthista mestoja etukäteen niin saatoin opastaa kuljettajaa hotellin lähikortteleissa ja antaa samalla vaikutelman, että on näillä hoodeilla ennenkin pyöritty. Että turha yrittää rahastaa mitään ylimääräista tyhmiltä turisteilta. Taksa oli sitten 43 dollaria eli tippeineen viisikymppiä.

Syksyllä, lentojen varaamisen jälkeen oli alkanut kuumeinen majapaikkojen metsästäminen. Apuna oli lähinnä Airbnb, Homeaway ja Booking.com. Kahdessa edellämainitussa oli muutama kohtuuhintainen houkuttava asunto, joihin laitoinkin tiedustelut. Osasta ei kuulunut vastausta, loppuihin olisi pitänyt laittaa ennakkomaksuna koko summa tai vähintään puolet.

Bookingista löysin edullisen huoneiston Sorrento Villas nimisestä hotellista, jonka varalta bookkasin, että on joku katto pään päällä. Ekaksi yöksi varasin huoneen lentokenttähotellista, kun ollaan niin myöhään perillä ja arvatenkin väsyneitä.

Näissä huippuhotelleissa mitä elokuvissa näkee, maksaisi yö 300-500 dollaria, joten ei yksinkertaisesti budjetti anna myöten. Syksyn mittaan nämä tiedustelemani asunnotkin katosivat valikoimista, eli jäljelle jäi ainoastaan tuo Sorrento Villas, mikä ei nyt kovin kaksiselta vaikuttanut. Vaihdoin vielä loppumetreillä tuon kenttähotellin Waterside Apartmentsiin, kun oli last minute dealina 65 prosentin alennuksessa. WA:sta ei olisi kuin parinsadan metrin matka laukkujen kanssa raahautua sitten Sorrentoon.

WA:n respa vaihtoi kielen espanjasta englantiin, kun huomasi näitten maitonaamojen seisovan vaan oviaukon tukkeena hölmistynein ilmein. No englantia tuli samalla tempolla kuin Serranon perheen Diegolla espanjaa, eli ohi korvien meni noin 90 %.

Kuitista kuitenkin luin että alkuperäisen vuokraushinnan 70 usd:n päälle tuli federal tax, state tax, city tax, tippejä, täppejä ja toppeja niin paljon että veloittivat visaani 121 dollaria, mistä pitäisi palautua 20 dollaria takaisin, mikäli osaamme olla ihmisiksi. Ei ihme, että amerikkalaiset vihaavat veroja, kun niitä ei mihinkään hintaan sisällytetä, vaan ne tulee aina päälle. Tuo pakollinen tippikulttuuri ei ole meikäläisen suosiota saanut edelleenkään. Ainahan me hyvästä palvelusta tipataan maassa kuin maassa, mutta täällä se ei ole vapaaehtoista.

Aamulla vaihdettiin sitten Sorrentoon ja olin varautunut siihen, ettei meille vielä huonetta luovutettaisi näin aamusta. Marianaksi esittäytynyt kuubalaisneitokainen kertoi kuitenkin huoneen olevan valmiina. Tässä majapaikassa nuo verot ja tipit ei tehneet niin suurta summaa vuokrahinnan päälle kuin tuossa edellisessä kortteerissa. Tasokin oli kyllä vaatimattomampi.

Laukkuja purkaessa tuli mieleen vanha kestohitti “Palaja Sorrentoon”, kun tuli muutama vuosi sitten siellä alkuperäisessä viikko vietettyä. Ei nyt muuta kuin Atlantin aaltoihin ja vähän äkkiä!

Seuraavana aamuna hotellin viereisellä bussipysäkillä tiedustelin vanhemmalta mieheltä, pitääkö bussia vaihtaeassa ostaa uusi lippu vai kelpaako jo ostettu. Ei hän osannut sanoa, käski varmistamaan bussikuskilta. Sen hän osasi kuitenkin neuvoa, että viereisellä poikkikadulla on pysäkki, miltä voi nousta Miami Trolleybussin kyytiin, joka on ilmainen. Hyvä vinkki, sellaisella matkustettiin 41 kadulle ja siinä olisi pitänyt vaihtaa toiseen, joka taas pyörii South Beachin tuntumassa, mutta kiireisinä turisteina ei maltettu odottaa, vaan hypättiin seuraavaan maksulliseen, joka sinne suuntaan oli menossa.

Lincoln Roadilla rantauduin terassille odottamaan daamiani, joka katosi läheisen muotitalon syövereihin. Tilasin odotellessani oluet meille molemmille ja katselin ohikulkevia ihmisiä.  Pian vierelleni ilmestyi nilkuttaen laitapuolen kulkija, joka kiiluvin silmin tuijotti daamini Stella Artois-pulloa ja olisi mielellään liittynyt seurakseni. Mielelläni olisin joutessani tutustunut afroamerikkalaiseen kulttuuriin, mutta pelkäsin ravintolan imagon kärsivän tuon janoisen miehen visiitistä, enkä antanut miehelle lupaa istahtaa. Samassa tarjoilija tuli häätämään kaveria ja pyyteli välikohtausta anteeksi.

South Beachilla hiekka oli polttava kuin Jussi Kiiverin Kalajoen hiekat-rallatuksessa ja vesi kuin linnun maitoa. Olin huomaavinani, että lähistöllä aurinkoa palvovat kanssaihmiset nostelivat kulmakarvojaan, kun kaivoin suurehkot  Budweiserit repusta nestehukkaa torjumaan kunnes muistin, että Ameriikassa salajuopottelu on suurta taidetta. Sukat repusta, tölkit sukkiin ja taas oltiin etiketin mukaisia.

Ocean Drivella pysähdyttiin ekaksi syömään ja kohta perään makealle Margaritalle.  Sitä tulikin  sitten pesuvadillinen kerta heitolla, kun Romaniasta lähtöisin oleva kaunotar suositteli  meille tilaamaan Giant Margaritan.  En muista milloin olisi jäänyt drinksu ravintolassa juomatta, mutta vaikka nyt kaksin huulin kiskottiin posket lommolla, niin häpeäkseni täytyy sanoa , että tuohon kastemaljaan jäi kovastikin pohjanpeitto, kun huidoin oranssille autolle käsimerķkiä.

Kuljettaja oli puhelias heppu, joten rohkenin kysellä häneltä ammattiasioita.  Kertoi olevansa renki suuressa taksi companyssa, missä auto huollettuna tulee companylta 65 dollarin päivävuokraa vastaan ja hän saa sitten ylijäävän osuuden. Kuulosti kovasti entisajan torpparimeiningiltä, mutta kai tuosta saa elantonsa revittyä antamalla pyörien rullata ahkeraan.

Seuraavana aamuna päätettiin hankkia elämään uutta sisältöä osallistumalla Big Bus Tourin kaupunkikierrokselle. Firma kuskaa turisteja Double Deckereillä kolmea eri reittiä, joista valitsimme Downtownin kierroksen.

Ensin meidän täytyi hankkiutua Bayside Parkiin mistä nämä kierrokset lähtevät, ja sehän onnistui kätevästi bussilla S. BS Park sijaitsee Miamin keskustassa sataman vieressä ja on suosittu vapaa-ajan viettopaikka lukuisine ravintoloineen ja pikkuputiikkeineen.

Hiukan hiukoi, joten rantauduimme terassille meren äärelle. Viereisellä esiintymislavalla Shakiran näköinen neitokainen tulkitsi Gloria Estefan & Miami Soundmachinen kuumimpia kasarihittejä satapäisen yleisön osoittaessa villisti suosiotaan. Jos olisin nuori, ruskettunut ja komea, iloisessa nousuhiprakassa saattaisin jopa pistää jalalla koreasti. Sen verran nuo rumba ja sambarytmit jalan alle meni. Mutta koska en ole enää nuori enkä kauhean komeakaan, toistaiseksi vielä aika kalpea ja täysin selvinpäin, tyydyin takomaan rytmiä oikean jalan ukkovarpaalla, ja senkin tein pöydän alla salaa. Ei minulla kuitenkaan ollut tennissukkia sandaaleissa, kuten Matti Nykäsellä. Matti onkin maailman mies ja minä en.

Big Bus Companyn lipunmyyntikoju löytyi vesirajasta Bayside Amphiteatterin vierestä. Kikkarapäinen tumma neiti möi meille piletit ja vanhempi mies hänen takanaan rahasti. Miehellä oli samanlainen rahastajansalkku, kuin suomalaisessa 70-luvun postiautossa. Kun miekkonen yritti löytää vastarahoja kuittien joukosta, joita oli enemmän kuin daamini Pariisista ostamassa matkamuistolompakossa, oli näky jotenkin niin koominen, etten voinut olla nauramatta ääneen. Nauru tarttui jo valmiiksi iloisen oloiseen kikkarapäähän, ja kohta nauraa höristiin koko porukka, vaikka ei tiedetty varsinaisesti mille. Kikkarapää vielä tulosti meille liputkin, kun muistutin häntä, minkä takia olimme sijoittaneet 60 dollaria sedän rahastajansalkkuun.

Bussipysäkillä rastapäinen poika, jonka etuhampaat oli puhdsta kultaa, sydämestä en tiedä, kaupitteli juomaa kylmälaukusta. Kysyin, löytyisiko viskiä tai konjakkia? Ei löytynyt, mutta pullosta kylmää vettä tehtiin kaupat.

Ekana päästiin bussiin ja saatiin tietysti parhaat paikat yläkerrasta bussin keulasta. Kattoahan tässä autossa ei ole eikä tarvi, mikäli sää pysyy tällaisena kuin se nyt on. Viereiselle penkille istahti nuori aasialaisnainen ja hänen viereensä iäkäs mies, joka julisti olevansa espanjalainen. Yhteistä kieltä heillä ei ollut, mutta koittivat silti tutustua toisiinsa. Nainen kertoi olevansa mandariininkiinalainen ja asuvansa Torontossa. Vieruskaveri oli ilmiselvästi nauttinut hiukan sangriaa tänä aamuna  ja hoki: mandarinichino, mandarinochino , nauraa hörähdellen päälle.

Bussi nytkähti liikkeelle ja yläkertaan kiivennyt opas käski kaikkia pysymään istuma-asennossa matkan ajan. Espanjalaismies hiljeni ja tuudittautui uneen ensimmäisten kilometrien aikana.

Syy seisomakiellolle selvisi pian kun käännyttiin ensimmäiselle omakotialueelle. Tien varrella oli suuria puita joiden oksat ulottuivat koko tien yli ja lättyyn olisi tullut useamman kerran, mikäli päätä olisi nostanut  tuulilasin yläpuolelle. Oppaan puheesta ei paljon erottanut, kun ei viitsitty toisten korvissa olleta nappeja omiin tunkea, mutta ainakin George Michaelin kuulin jossain talossa asuneen.

Enimmäkseen mentiin omakotialueilla, mutta välillä reitille osui taajamia, kuten Coconut Grove ja Coral Cables, joilla voi olla hyvinkin merkitystä perusamerikkalaiselle, mutta jotka niminä eivät kerro eurooppalaisille mitään.

Little Havana sensijaan kertoo: Kuuban vallankumousta 1959 paenneet asettuivat asumaan  tälle aluelle, jonka nimesivät pääkaupunkinsa mukaan. Rakennukset tosiaan muistuttavat jonkin vanhan espanjalaisen kulttuurikaupungin arkkitehtuuria. Bussi pysähtyi Havannaan toviksi ja auton toisella puolen vanhat herrat pelasivat terassilla dominoa sikarit suussaan ja panamahatuissaan. Toisella puolen calypso soi viereisessä ravintolassa ja parit ottivat tuntumaa latinorytmeihin. Ei liene sattumaa, että turistibussin pysäkki sijaitsi juuri tällä kohtaa.

Espanjalainen naapurimmekin heräsi koomastaan ja rokkasi hillitysti istualtaan calypson tahtiin. Samassa hänellä soi puhelin, ja nauraa hörähdellen hän puhui jotain mandarinochinosta ja littlehavanasta. Taisi olla suurikin elämysreissu miehelle, kun nukkui suurimman osan reitistä.

Auringonpaisteesta kun sukellettiin Downtownin pilvenpiirtäjäviidakkoon, niin aikansa meni, ennenkuin silmät tottuivat hämärään. Tosi ankean näköistä betoniviidakkoa, enkä keksi yhtään hyvää syytä, minkä takia tulisin tänne vaikka kävelylenkille.

Oli jo pimeä, kun nousimme S-bussiin. Kuljettajalle ei jostain syystä raha kelvannut, vaan vinkkasi menemään peremmälle. Ilmastointi oli säädetty jääkylmälle ja bussi eteni ruuhkassa noin 5 metriä minuutissä. Muutaman sadan metrin matkalla näimme kymmeniä poliisiautoja vilkut päällä ja osa huudatti vielä sireeniä, Olikohan Trumpin kannattama vapaa aseenkanto-oikeus kantanut hedelmää vai mistä oli kyse. Joka tapauksessa matka alkoi joutumaan paremmin, kun päästiin Miami Beachille johtavalle sillalle.

Keskellä käytävää pullisteli mies,  joka näytti Michael Jacksonin ja Mike Tysonin risteytykseltä. Pukeutui hattua myöten, kuin Jackson, mutta muuten muistutti Tysonia. Kaveri taisi olla Hi, kun jupisi itsekseen, ihaili hauiksiaan, venytteli ja väliin opasti suureen ääneen kanssamatkustajiaan, miten bussin etuosan matkustajien tulee mennä ulos etuovesta ja muitten bussin keskeltä. Kaveri seisoi itse keskellä bussia, eikä kenelläkkään tullut mieleenkään ottaa kosketuskontaktia mieheen vaan kaikki luikkivat hyvin liukkaasti lähimmästä ovesta. Onneksi Mike jäi bussista 8:n kadun kohdalla, niin me muut saatoimme hengittää vapaammin.

Kun vihdoin   pääsimme 72 streetille, oli jalat jo jäätyneet tunnottomiksi  erinomaisen ilmastoinnin takia, ja piti ensiaskeleet ottaa varovasti kuin  nuorallakävelijä, ettei olisi rojahtanut pitkin   pituuttaan bussin kaytävälle. 15 kilometrin matka kesti uskomattomat 1,5 tuntia jääkylmässä bussissa.

Wallgreenistä kipaistiin punkkupullo tunnelmallista koti-iltaa varmistamaan. Kassa kysyi jotain espanjaksi, mihin pudisteltiin vain päätämme. Takanani oleva nainen tuli hätiin, että onko meillä Wallgreenin   kanta-asiakaskorttia. No, eipähän ole tullut hankittua. Nainen tiedusteli, asummeko Miamissa? Häh… kai meistä nyt näkee, ettei täälläpäinkään. Ilmeisesti suomipojan  juomatavat ovat tuttuja täälläpäinkin, kun kuultuaan meidän olevan Suomesta hän vinkkasi vodkapulloihin päin ja kysyi, olenko varma etten tarvitse tuota herkkua. Vakuutin, että noita minulla on kotona kasapäin, mutta nyt olen lomalla. Nainen toivotti hyvää loman jatkoa ja mukavaa iltaa.

Huomenissa olisikin auton haku kentältä. Kertaakaan ei ole auto ollut sama, mitä on varattu, mutta nyt totisesti toivotaan että Alamo ei syö sanojaan. Palataanpa siihen myöhemmin.

Tietoja Tapsa

Matkailua neljällä vuosikymmenellä
Kategoria(t): USA Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.