Kennedy Space Center

Boca Ratonin jälkeen pysähdyttiin ruokkimaan ori, mutta ei se muitta mutkitta onnistunut. Automaatti kyseli viisinumeroista pinkoodia ja eihän minulla sellaista ollut antaa. Aikani kun kiroilin automaatin kanssa tuli huoltoaseman yksihampainen myyjätär hätiin ja kysyi: “Asunko Floridassa?” Myönsin etten vakituisemmin, mihin tämä hammaskeiju lisäsi, että siinä tapauksessa minun tulee maksaa polttoaineet etukäteen sisälle. Eurooppalainen kortti ei nähkääs käy automaattiin. Maksoin sisällä 40 dollaria, muttei tankkiin mahtunut kuin 33 dollarin arvosta gallonia, niin yksihampainen palautti ylimääräiset maniskat.

Kennedy Space Centeriin on hyvät opasteet ja Visitor Centeriin löysi, kun navigoi puiden yläpuolelta pilkoittavia avaruussukkulan kantoraketteja ja polttoainesäiliötä kohti. Parkkimaksu oli kympin autolta ja piletit alueelle 53,5 dollaria each. Se oikeutti kaikkeen, mitä nyt päivän aikana ehtii tehdä.

Turva- ja lipuntarkastuksen jälkeen oltiinkin Rocket Gardenissa, missä erikokoisia raketteja törrötti vierekkäin kuin hammastikkuja. Tästä vasemmalle oli Heroes & Legends niminen talo, mihin menimme ensiksi. Meille annettiin 3 D-lasit ja astuimme puolipyöreään huoneeseen, minkä arvelimme olevan teatterin esihuone, missä kävijöitä valmistellaan tulevaa koitosta varten. Aivan oikein, pienen näytöksen jälkeen ovet avautuivat takanamme ja pääsimme itse asiaan. Valot himmenivät ja kohta sitä mentiin pitkin avaruutta…

Esitys kesti ehkä kymmenen minuuttia ja vauhtia riitti koko ajaksi. Välillä oli vaikeaa pysyä pystyssä. Poistuimme aulan läpi, missä kaikki astronautit komeilivat kuvissa seinällä. 
Rocket gardenin kierrettyämme menimme Imax-teatteriin, missä oli juuri esitys alkamassa. Taas pistettiin lasit nokalle ja kiidettiin väliin kuussa, väliin pitkin auringon pintaa. Välillä oltiin avaruusasemalla, missä tutustuttiin astronauttien arkirutiineihin. Täällä oli sentään penkit missä istua ja esitys kestikin puolisen tuntia.

Elokuvan sanoma oli, että jos emme tee mitään ilmastomuutoksen hillitsemiseksi, muuttuu maapallomme pikkuhiljaa punaiseksi planeetaksi, kuten Mars on. On mahdollista, että Mars olisi joskus ollut maan kaltainen elävä planeetta. Ehkä sielläkin on asunut joku sivilisaatio, joka on typeryyksissään pilannut planeettansa asuinkelvottomaksi aivan niin kuin me typerät ihmiset olemme parasta aikaa tekemässä. Pitäisikö Donald Trump raahata tähän esitykseen, mutta kaippa tämä olisi FAKENEWS hänen mielestään.

Esityksen päätyttyä suuntasimme kirkkaassa ulkoilmassa pysäkille, mistä Space Centerin kiertoajelubussit starttaavat. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen istuimme kuskin takana etupenkissä. Vanha herra esitteli meille paikan villisikayhdyskunnan, josta osa vilisti bussin vierellä. Seuraavaksi näimme muutaman alligaattorin, jotka olisivat jääneet helposti huomaamatta, ellei kuski olisi vinkannut, minne päin päätä tulisi kääntää. Nämä veijarit taitavat pitää huolen ettei Cape Canaveralin villisikapopulaatio pääse kasvamaan liian suureksi. Yli 40 vuotta vanhan kotkanpesän kuski myös vinkkasi, mutten saanut sitä silmiini, vaikka tosissaan koitin tiirailla mäntymetsään, missä kuljettaja kertoi pesän sijaitsevan.

Sitten päästiinkin itse asiaan, eli avaruusteknologian ihmeelliseen maailmaan. Auton nokka suunnattiin kohti valtavaa rakettien kokoonpanohallia, missä raketit kootaan pystyasennossa liikuteltaville laukaisualustoilleen. Hallin kyljessä komeileva Amerikan lippu on 21 kerroksisen kerrostalon kokoinen ja yhdellä sivulla olevat kaksi ovea ovat maailman korkeimmat, 160 metriä. Hallin tilavuus on valtaisat 3,68 miljoonaa kuutiometriä. Hallissa saattaa toisinaan olla oma mikroilmastonsa, eli alhaalta ilman kosteus nousee ylös kattoon ja sinne muodostuvasta pilvestä vesi sataa takaisin alas, vaikka ulkona paistaisi aurinko. Samassa rakennusrykelmässä sijaitsee myös komentokeskus, mistä nykyään raketit laukaistaan ja ohjataan kiertoradoilleen.

Massiivisia laukaisualustoja oli parkattuna ympäristössä ja päästiinkin ihmettelemään niitä ihan läheltä. Täytyy olla melkoiset myllyt noita liikuttamassa. Painoa noilla möhkäleillä on varmastikkin useampi sata tonnia ja tuohon kun istutetaan vielä täysikokoinen raketti, niin potkua pitää löytyä. Minkähänlainen kirjainyhdistelmä on henkilön ajokortissa, joka tuolla kuljettelee raketteja laukaisupaikoilleen. Noita monstereita varten on rakennettu omat, ehkä noin 50 metriä leveät soratiet. Pitää olla hyvin perustetut, että kestää tuon painon. Tämä Merrittin saari, niinkuin koko Floridakin on suomaata.

Soratien vartta ajeltiin laukaisupaikalle 39 B…tai sitten A. En oo ihan varma kumpi on kyseessä. Kuitenkin toisella törrötti Falcon V- raketti odotellen laukaisua, minkä oli määrä tapahtua huomenaamulla kello 10 am. Siis mitä, kuulinko oikein? Jos olisi päivällä lykätty tätä visiittiä, niin olisi nähty raketin laukaisu päikan päältä livenä. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, niin varmasti olisi reittejä mietitty sen mukaan. Seuraava yöpyminen meillä olisi Kissimmeessä, mistä ei tietysti olisi mahdoton matka ajaa tänne aamutuimaan. Ehkä noin 60 kilometria. Tai voihan tämä happening näkyä Kissimmeehen asti.

Jokatapauksessa nämä 39 A ja B ovat nykyään ne paikat, mistä raketit starttaavat. Jostain syystä laukaisupaikat 1-38 on poistettu käytöstä. Minkähän takia niitä noin paljon on…

Olin pikkupoikana aika innoissani, kun mustavalkotelkkarista seurasin ensimmäisten rakettien laukaisuja ja nyt olin täällä paikan päällä. Melkein piti nipistää itseään, että uskoo tämän todeksi.

Bussi toi meidät avaruussukkuloiden laskeutumiskentän vierelle, valtavan hallin pihalle, minkä vierellä on katsomo huomenissa täynnä raketin laukaisua katsomassa. Meidät ohjattiin sisätiloihin seuraamaan kaikkien aikojen suurimman raketin, Saturn V:n laukaisua. Suoraan edessämme oli komentokeskus ja lähtölaskennassa tuli tunne, että kaikki tapahtui tässä ja nyt, vaikka laukaisua seurattiin suurilta videotauluilta ja tilanne on ollut päällä vuosien 1967-1973 välillä. Todentunnetta lisäsi penkkien tärinä laukaisun hetkellä. Kyllä amerikkalaiset tämän viihdepuolen osaavat.

Esityksen päätyttyä ovet aukenivat ja tungeksittiin halliin, missä pötkötti yksi näistä valtavista avaruusaluksista. Saturn V:n strategiset mitat ovat 110/10/3 000 000, eli pituus/halkaisija/paino. Eli, maailman nopeimmalla ihmisellä menisi 10 sekunttia juosta raketti päästä päähän. Perässä olevat moottorit ovat tehokkaimmat mitä on koskaan rakennettu. Ja täytyy ollakin että saa singottua yli 3 miljoonaa kiloa avaruuteen. Kova on sitten polttoaineen kulutuskin: 20 000 litraa sekunnissa.

Saturn V-raketteja on rakennettu kaikkiaan 16, joista 3 kappaletta jätettiin jostain syystä laukaisematta ja niistä yksi makaa täällä meidän ihasteltavana. Kaikki 6 kuulentoa toteutettiin      ( onnistuneesti ) tällä rakettityypillä. Raketit nimettiin Apolloiksi, jotka nimenä kertovatkin jo paljon enemmän. Hallissa oleva raketti on paloiteltu neljään osaan, kuten se pilkotaan myös nousun aikana.

Raketin suurin osa ( Stage 1 ) irtoaa jo 2,5 minuutin jälkeen laukaisusta noin 60 kilometrin korkeudessa jolloin vauhtia on noin 8 600 km/h. Keskiosa raketista ( Stage 2 ) sinkoaa modulin 185 km korkeuteen, jolloin vauhtia on jo 24 600 km/h. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa astronauttien posket olla vasten niskatukea. Jos olet katsonut vaikkapa Apollo 13-elokuvan, niin olet nähnyt Saturn V-raketin. Ensimmäinen kuulentoraketti oli nimeltään Apollo 11.

Hallissa on paljon muutakin mielenkiintoista, kuten kuumoduli, kuuauto ja kivi kuusta. Lounasta syötiin Moon Rock Cafessa.

Tiuku repi 4.30 pm, kun palasimme takaisin Visitor Centeriin, eli vielä oli puolitoista tuntia aikaa tutustua avaruussukkulaohjelmaan ja sehän kävisi kätevästi Space Shuttle Atlantis-hallissa jonka edessä seisoi näyttävästi kaksi sukkulan kantorakettia, välissään valtava polttoainesäiliö.

Sisätiloissa katsottiin taas puolipyöreässä huoneessa informatiivinen video, kuinka sukkula muuttui 30 vuodessa paperilennokista avaruusalukseksi. Sukkulaohjelma aloitettiin jo Nixonin kaudella ja viimeinen sukkulalento STS-135, eli juurikin tämä Atlantis, laskeutui maan pinnalle 21 heinäkuuta 2011 ja ohjelma lopetettiin. Tuohan on kätevä peli tuollainen avaruusalus, jonka voi käyttää aina uudestaan. En tiedä, minkä takia ovat lopettaneet sen käytön.

Ajattelin, että tässä rakennuksessa täytyy sijaita yksi noista avaruuslennoilla käytetyistä sukkuloista, kun en ole sellaista tällä alueella vielä muualla nähnyt. Filmi päättyi siihen kun avaruussukkula jäi leijumaan avaruuteen ja pikkuhiljaa valot kirkastuivat salissa. Pari sekuntia meni, ennenkuin aivot tajusivat, että tuo avaruudessa leijuva sukkula onkin viereisessä huoneessa läpinäkyvän ” valkokankaan” takana ja tuo koko elokuva oli katsottu tuota samaista kangasta vasten. Samantien tuo verho nousi ylös ja Atlantis-avaruussukkula oli silmiemme edessä muutaman metrin päässä. Että ne jaksaakin yllättää. Alla pätkä tuosta näkemästämme videosta. Täytyy sanoa, että paikanpäällä tuo kokemus oli monin verroin huikeampi.

Avaruussukkuloita rakennettiin kaikkiaan 6 kappaletta, joista kaksi, Columbia ja Challenger ovat tuhoutuneet, ja muut ovat nähtävilla museoissa ympäri Yhdysvaltoja. Varmasti kaikki 80-luvulla eläneet, allekirjoittanut mukaan lukien, muistavat epäonnisen Challenger-sukkulan laukaisun. Noin minuutti laukaisun jälkeen sukkulan polttoainesäiliö räjähti ja säiliön kupeessa olevat kantoraketit lähtivät omille teilleen sukkulan hajotessa ja pudotessa mereen. Sanomattakin on selvää, että kuollessaan aluksen miehistöstä tuli kuolematon.

Sukkulan pinnoite on tulenkestävistä tiilistä rakennettu ja se tarkistetaan avaruudessa ennen jokaista laskeutumista. Sukkulan aloittaessa laskeutumisen 120 km korkeudessa, sillä on vauhtia yli 8 km/s ja kitka aiheuttaa yli 1500 asteen lämpötilan sukkulan pinnalle, joten köpelösti kävisi, jos sieltä pari tiiltä puuttuisi. Avaruussukkula on muuten monimutkaisin ihmisen koskaan rakentama laite.

Sukkuloiden käyttötarkoitus oli tietenkin viedä uusia komponentteja avaruusasemille, viedä siellä oleville miehistöille ruokaa, vettä ym. muita tarpeita. Vaihtaa miehistöt ja paljon muuta. Paljolti heitä on kiitteleminen, että meillä on gps, kännykät ja netti toimii, voidaan katsella telkkarista satelliittikanavia ja monta muuta asiaa, mitä ei tule edes ajatelleeksi.

Hallissa oli paljon asiaan liittyvää rekvisiittaa kuten pienoisavaruusasema, missä etenkin lapset kävivät peuhaamassa. Simulaattorilla pääsi kokeilemaan sukkulan ohjaamista ja ainakin meikäläisellä laskeutuminen tuotti suuria vaikeuksia. Sukkulan ohjaamoon pääsi myös tutustumaan pienen jonotuksen jälkeen.

Kello oli huomaamatta hiipinyt kuuteen ja oli vastentahtoisesti lähdettävä jatkamaan matkaa.

Vuonna 2001 kiertelin Gizan 3 suurta pyramidia joista yhdessä konttasin myös sisällä, kävin Kairon egyptiläisessä museossa katsomassa Tutankhamonin hauta-aarteita ja Faraoitten muumioita, kiertelin Luxorissa Faraoitten hautoja, joista suurimmassa on yli 180 huonetta, puhumattakaan Karnakin ja Luxorin temppeleistä. Silloin tuli tunne, että olen nähnyt jotain merkittävää ihmiskunnan historian kannalta. Nyt tuli sama fiilis, kun ohjailin Mustangia kohti Orlandoa ja auringonlaskua.

Jos sinua kiinnostaa avaruusteknologia edes hiukan, niin poikkeappa Kennedy Space Centerissä kun liikut tuollapäin. Ainakin minulle tuo oli koko kaksiviikkoisen Floridanmatkan kohokohta.

Alla olevasta linkistä voi seurata livekuvaa ISS-avaruusasemalta tänne meillepäin.

Edit: Tätä blogia viimeistellessäni huomasin, että tänään tuo Apollo 13-elokuva tulee kuin tilauksesta TV 5-kanavalta. Eli TV:n ääreen klo 21.00. En muista, olenko aiemmin tuota pätkää katsonut, mutta tänään sen teen.

Tietoja Tapsa

Matkailua neljällä vuosikymmenellä
Kategoria(t): USA Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.