Avokilla Meksikonlahdelle

Florida Seasons Resort Kissimmeessä oli nyt ensimmäinen majoitus tällä reissulla, missä majoitukseen panostamallamme dollarinipulla tuntui saavan katetta. Uima-allasalue oli siisti ja viihtyisä, huone tilava ja hyvin varusteltu ja kaiken kruunasi ylelliset Queen-size sängyt, joihin oli todella mukava heittäytyä pitkän, mutta antoisan reissupäivän päätteeksi.

Mukavan oloinen respan vastaanottovirkailija kysyi huolestuneen näköisenä, että olenko ok, kun en huomannut pientä porrasta marmorilattiassa, vaan kynnykseen kompastuttuani suorastaan syöksyin tiskille. Päätin hauskuttaa neitiä hiukan lisää ja kävelin turhapuron kävelyä mehuautomaatille ja en muka osannut käyttää masiinaa, niin neiti tuli hätiin. “ Onko kukaan koskaan sanonut, että olet ihan Elton Johnin näköinen? ” kysyi neitokainen ja taikoi samalla mukillisen orange juicea automaatista. No, ei ole kyllä ennen sanottu. Vaikka osaankin Ukko-Nooan lisäksi muutaman muunkin sävelmän pianolla tapailla ja laulunumero oli alakoulussa useimmiten kiitettävä, niin ei kyllä muita yhtäläisyyksiä Eltonin kanssa ole. Ehkäpä silmälaseissa on jotakin samaa.  Lupasin rääpäistä saman tien neidille nimmarin ja sen teinkin, mutta se lappunen taisi päätyä paikallisen sheriffin työpöydälle.

Kissimmee sijaitsee maailman suurimman huvialueen, Orlandon Walt Disney Worldin kupeessa, joten hotellikapasiteettia on rakennettu rajusti alueelle. Las Vegasin tapaan hinnat ovat sitten viikolla tasoon nähden erityisen edulliset ja nousevat viikonloppuisin. Syy, miksi varasin juuri tämän kortteerin, oli vaaleanpunaiseksi maalattu ravintola hotellin vieressä, missä järjestetään iltaisin Capone-gangsterishow.  Liput voi hankkia netistä vähän päälle kolmellakympillä ja hintaan sisältyi showelämyksen lisäksi ruoka buffetista ja ruokajuomat niinikään rajoituksetta. Eli olutta tai viiniä, väkevimmistä puhumattakaan niin paljon kuin pötsi tai pää vetää.

No sitä, kuinka paljon vetää, ei aleta kyllä testaamaan. Vielä muistan hyvin, kun nuorena miehenä Rodoksen saarella Mikes-discopubin sisäänvetäjä sai houkuteltua allekirjoittaneen peremmälle lupaamalla free drinks all night long sisäänpääsymaksun hinnalla. Silloin tuli kokeiltua, miten paljon nuori mies kestää alkoholituotteita.

Seuraavan päivän vietin aamusta iltamyöhäiseen 35 asteisen vessan lattialla pyttyä halaillen. Puolen päivän jälkeen pelkäsin kuolevani, kun sisällä ei olisi pysynyt Rapalan uistimetkaan. Illansuussa pelkäsin etten kuolekaan, niin hirveä oli olotila. Kun illalla olin yökkinyt kaikki sappinesteet ja muutkin ruumiineritteeni Rodoksen kaupungin viemäriverkostoon, vannoin etten koskaan astuisi jalallani ilmaisen viinan juottoloihin.

Nyt oli varattuna paikat tuohon Capone-show`hun, mutta ehkä olen viisastunut jonkin verran noista Rodoksen ajoista.

Lauantai-aamuna selasin tv-kanavia ja samalla kurkin ovenraosta Cape Canaveraliin päin josko nähtäisiin Falcon-raketin perävana se kadotessa avaruuteen. Laukaisun piti olla kymmeneltä, mutta eipä mitään näkynyt, eikä töllössäkään asiasta mainittu. Ehkäpä raketin laukaisu on niin tuttua puuhaa näillä nurkilla, ettei siitä erikseen uutisissa tiedoteta. No, kohta tuli tyttäreltä kotimaasta viesti, että laukaisu on siirretty huomiselle teknisten ongelmien takia.

Aamupäivä vietettiin uima-altaalla ja iltapäivää vietettiin Kissimmeen Old Townissa, mikä muistutti jonkin verran lännen elokuvien kaupunkia. Lauantaipäivän kunniaksi siellä oli jenkkiautojen paraati ja monenlaista vekotinta sieltä löytyi huvittelun nälkäisille. Mainittakoon vaikkapa maailman suurin Skycoaster. En tiedä mikä tuo on suomeksi, mutta mielettömän suurelta riippukeinulta se ainakin näytti. Meikäläistä ei saisi tuon härvelin kyytiin kammettua rautakangellakaan.

Ne hullunrohkeat jotka jopa maksoivat siitä, että pääsivät kokeilemaan tuota kyytiä, kirkuivatkin sitten aika kimakasti ilmojen halki syöksyessään. Koska oma videoni Skycoastrista epäonnistui aika surkeasti linkitän tähän taltioinnin vähän taitavammalta ja onnekkaammalta kuvaajalta:

Iltakahdeksan aikoihin liituraitapukuun pukeutunut herra laski käteeni oikein nimellä varustetut liput  Capone dinner show`hun. Nimeäni hän ei osannut lausua, mutta liitti silti eteen arvonimen “don”, joka tarkoittaa mafiapiireissä kaiketi perheen päämiestä, eli kummisetää.

Hän ohjeisti meitä kiipeämään portaat yläkerran baariin ja ottamaan juomat pöytäänkutsua odotellessa. Eipä montaa hörppyä ehtinyt valkkarilasista ottaa, kun Bugsy Siegelin näköinen heppu tuli heiluttelemaan pistoolia baariin ja huhuili meitä nimeltä. Tunnustin olevani kyseisen pohjois-eurooppalaisen (mafia)suvun päämies, jolloin hän toivotti meidät tervetulleeksi “capojen” kokoukseen ja vei meidät pöytään.

Pöytä oli toisessa kerroksessa ja siitä oli suora näkymä esiintymislavalle. Juomatilauksen otettuaan “Bugsy” suositteli meitä hakemaan buffetista evästä. Ruoka oli keskinkertaista, mutta kalifornialainen punaviini sen sijaan laatutavaraa.

Show alkoi stand-uppilla ja jatkui kabareella. Koko ajan odottelin milloin Tommy-gun alkaisi laulaa ja rikollissyndikaatit ottaisivat yhteen silmiemme edessä, mutta Al Caponea, Lucky Lucianoa, Vinnie “mad dog” Collia ja ”Dutch” Schulchia saimme ihailla vain ravintolan seinillä olevissa kuvissa. Siinä mielin show oli kyllä pettymys. Ei nuo pohjois-amerikkalaiset vitsitkään oikein avautuneet, mutta nauraa hörähdeltiin silloin, kun kaikki muutkin. Lisäksi “Bugsy” täytti aina pikarit ennenkuin saatiin tyhjäksi entisiä, niin pelkäsin hiukan huomisen ajokunnon puolesta, joten lähdettiin ennen pilkkua.

Aamulla taivas oli paksussa pilvessä, joten se siitä raketin laukaisusta, tai nähtiinhän me se telkkarista. Aika hukkaan siinä meni rahat niiltä, jotka olivat paikan päälle vaivautuneet. Parissa sekunnissa Falcon-raketti sukelsi pilvipeitteeseen, eikä siitä näkynyt vilaustakaan sen koommin. Päivälle oli ennustettu oikein ukkosmyrskyjä ja vettä alkoikin tiputella kun ahdoin matkalaukkujamme Mustangin takakonttiin.

Hieman käsitystä Disney Worldin koosta sai, kun moottoritieltä ristesi useita liittymiä tuohon huvittelupuistoon. Kooltaan se on noin kolme kertaa Manhattanin kokoinen eli olisiko jotain 15 x 30 km. Jää siinä niin Särkänniemet kuin Powerparkitkin toiseksi. Meillä tuo Mikki Hiiren fanittaminen on jäänyt jo niin kauas menneisyyteen, ettei katsottu tarpeelliseksi poiketa. Ja viikon se vähintään aikaa vaatisikin, kuten myös paksun tukun dollareita.

Matka Kissimmeestä rannikolle näytti kartassa lyhyelle, mutta tuntitolkulla siihen tärvääntyi aikaa, johtuen osin rankkasateesta. Vettä tuli nyt sen verran, ettei pyyhkimet ehtineet kuivata lasia, joten nopeutta piti pudottaa samassa suhteessa. Motari vei meidät Tampan downtownin ja lentokentän välistä Tampa Bayn sillalle, joka pituutensa takia toi mieleen Juutinrauman sillan Tanskan ja Ruotsin välissä. Täällä muuten noita lentokenttiä on aivan tuhoton määrä: Tampassakin useampi ja St. Petersburgissa omansa, vaikkei kaupunkien välimatka ole kuin noin kymmenen mailia.

Kun Tampa Bay oltiin ylitetty, loppui sade ja aurinko alkoi kurkkia pilvenraosta. Ehdittiinpä jo ennustaa rentoa uima-allasiltapäivän viettoa. Ennen hotellille menoa poikettiin täydentämään aamupalatarpeistoa. Käänsin aluksi Delin pihalle, joka näytti sulkeneen ovensa lopullisesti jokin aika sitten. Liikkeen katoksessa majaili muutama koditon ja heilauttivat meille kättä tervehdykseksi. Muutenkin alue näytti aika boheemilta. Lähistöllä täytyi olla edullinen tattoo/piercingliike, sen näköistä jengiä oli katukuvassa. Huoltoasemalta aamupalavärkit kuitenkin saatiin ja kurvasin Budged Inn St.Petersburgin pihaan.

Respan yläpuolisella parvella oli bileet ja tuo sekalainen seurakunta toi mieleen 60 päivää kiven sisässä ja L.A. Ink ohjelmasarjan. Lisäksi tuo karhukopla oikein kurkotteli kaiteen yli nähdäkseen, että ketäpä sieltä oli tulossa uudenkarhealla Mustangilla heidän reviirilleen. Respan intialaismies suorastaan säikähti nähdessään minut ja ilmeestä saatoin lukea, ettemme ole ihan tavanomaisia asukkaita tässä majapaikassa. Saimme kuitenkin huoneen riittävän turvaetäisyyden päästä tuosta bileporukasta, joten päätimme jäädä. Visiitti kalterien ympäröimälle uima-altaalle sai kuitenkin jäädä.

Sen sijaan kävelimme läheiseen Taco Bell-meksikolaisravintolaan päivälliselle. Meidän lisäksemme ravintolassa asioi keski-ikäinen nainen, jonka molempiin poskiin oli tatuoitu kämmenenkokoiset lepakot ja otsassa kiemurteli käärme. Nainen ei ostanut mitään vaan vaihtoi kerjäämiänsä kolikoita seteleiksi. Nainen lähti työntelemään marketin ostoskärryjä, missä ilmeisestikin oli koko hänen omaisuutensa, pitkin katua kadoten vähitellen liikenteen vilinään. Ihan hyvä nähdä tätäkin puolta Ameriikasta, ettei erehdy luulemaan, että kaikilla täällä on 3000 neliön huvila meren rannalla ja kauppareissut taitetaan Ferrarilla.

Ymmärrettävistä syistä vietimme illan huoneessamme. Mökä ulkopuolella hiljeni puolelta öin ja jatkui taas aamuviidestä kuuteen.

Ennen puolta päivää kipaisin aamukahvit respasta. Bileporukka pakkaili kamojaan autoihin ja moottoripyöriin ja teki lähtöä. Parralla ja nenärenkaalla varustettu Tony Halmeen ”ameriikanserkku” tunki kaljalaatikon kuoria täpötäyteen roskikseen ja mulkaisi minua ohikävellessäni. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, toivotin hänelle hyvät huomenet. “Good morning and have a nice day”!  kaveri huikkasi perääni. Ehkä ei aina ole koiraa karvoihin katsominen, vaikka terve varovaisuus on tietenkin paikallaan.


Sää oli taas mitä parhain niin käännettiin Mustangin keula kohti Meksikonlahden kuuluja puuterihiekkarantoja. Liikennevaloissa vierellemme pysähtyi teiniporukka, joka huuteli meille jotain. Kysyin, että mitä asiaa pojilla on, jolloin vakuuttivat pitävänsä autostamme. Kerroin, että valitettavasti tämä komistus ei ole omamme vaan lainassa Alamolta. Samassa valo vaihtui ja polkaisin kaasun pohjaan. Poikien vanha Fordi katosi peräpeilistä aika pian.

St. Petersburgin ranta-alue on täynnä hulppeita yksityishuviloita ja hotelleja. Näiden lomitse on lyhyitä kadunpätkiä, joilta on kulku rannalle ja joissa on myös muutama maksullinen parkkipaikka. Vierähtikin puolituntinen, ennenkuin tuurilla löysin vapaan paikan ja lunastin tolpasta pari tuntia meille ranta-aikaa neljän dollarin hintaan.

Kuten olimme etukäteen saaneet informaatiota, hiekka oli todellakin kuin puuteria ja maisemat paratiisimaiset. Vesi oli aavistuksen verran viileämpää kuin Atlantin puolella muttei missään nimessä kylmää. Rantaelämästä nautittiin täysin siemauksin ja keräsin täältäkin muutaman simpukankuoren, mitkä ovat edullisia ja erinomaisia matkamuistoja.

Rannalta lähdettiin suuntimaan autoa kohti ja vahingossa eksyttiin ylläolevassa kuvassa paistattelevaan huvilaan johtavalle polulle. Puskan takaa tuli vastaan kyltti, missä luki: ”You are in the private property, keep out”! Samassa pusikosta kuului rahiseva ääni, missä nuo sanat toistettiin. No, kerrankos sitä erehtyy…

Seuraava yö oli rauhallinen.

St.Petersburgista kun lähtee etelään, tulee jälleen pitkälle sillalle joka nousee ja nousee korkeuksiin. Laivojen täytyy tietysti päästä Tampan satamaan, minkä vuoksi tämäkin insinöörityön taidonnäyte on rakennettu. Tällaisia tulee vastaa Norjan vuonoilla, mutta kyllä tämä suurin on, minkä yli olen ajanut.

Spinnaker Inn Naples ei ollut vielä puolen päivän jälkeen valmistautunut ottamaan vastaan vierailijoita rapakon takaa, joten lähdimme tutustumaan Naplesin ranta-alueisiin. Jos eilen St.Petersburgissa oli työn takana löytää vapaa parkkipaikka, niin täällä se oli suorastaan työn ja tuskan takana. Noita vähiä parkkipaikkoja oltiin jo jonottamassa, milloin vapautuvat. Tunnin verran ajeltuamme pitkin rantakatua huomasin erään parkin missä rantaelämään kyllästynyt poppoo oli tunkemassa rantatuolejaan ja -varjojaan autonperään ja pienellä odotuksella saimme tuon paikan. Aika jännää muuten, etteivät amerikkalaiset ole keksineet kaupungeilleen omia nimiään, vaan lainanneet niitä eurooppalaisilta suurkaupungeilta. Voin silti vakuuttaa, etteivät Naples ( Napoli ) ja St. Petersburg ( Pietari ) muistuta tippaakaan eurooppalaisia esikuviaan.

Ranta oli taas paratiisimainen ja jos mahdollista, niin rantahiekan koostumus oli vieläkin ohuempaa, kuin eilisellä rannalla. Täällä pelikaanit leijailivat uimareiden yllä ja tekivät syöksyjä mereen nousten aina kala nokassaan takaisin korkeuksiin.

Rannalta poistuessamme ohi kulkenut nainen kehui taas autoamme. Tällä kertaa en puhunut vuokra-autosta mitään, kiittelin vaan. Kohteliasta porukkaa. Täällä jenkkilässähän kuuluukin olevan sellainen kannustava ilmapiiri. Kotosuomessa yli kymmenvuotias jenkkini on kohdannut lähinnä kateutta… syyttä!

Naples on jetsetin suosiossa ja se kyllä näkyi kaupungin katukuvassa. Varsinaisesti kaupungilta paikka ei tuntunut, vaan ennemmin vehreältä huvila-alueelta.

Spinnaker Inn oli muuten ok tienvarsimotelli, mutta sen viime vuosituhannelta peräisin olevat huoneiden kokolattiamatot värjäsivät jalkapohjat mustiksi.

Auton sai oven eteen ja uima-allaskin löytyi, missä kävin talven viimeisen uinnin suorittamassa. Päivällistä nautittiin viereisessä Ihop-ravintolassa. Pimeällä piipahdin autolla ja huomasin auton heijastavan Mustangin logon asfalttiin muutamaksi sekunniksi, kun oven läimäyttää kiinni.

Aamulla ajettiin paikalliseen suureen ostoskeskukseen tuhlaamaan jäljellä olevat G. Washingtonin kuvat. Tavoitteena minulla oli löytää riittävän tilava reissureppu ja löysinkin. Euroopasta ei näin suurta ole löytynyt, mutta kaikkihan täällä jenkkilässä on suurempaa. Tämä mahtuu vielä mainiosti käsimatkatavaroihin. Nyt poikani vanha koulureppu jää viettämään ansaittuja eläkepäiviään Floridan lämpöön. Muutamia tuliaisiakin löytyi, mutta tukku dollareita piti vielä vaihtaa euroiksi. Täällä, kuten kaikkialla muuallakin yleisissä vessoissa on kyltti, missä työntekijöitä kehoitetaan pesemään kätensä. Ai, että muidenko ei tarvitse? Lapset, eläkeläiset, kotirouvat ja turistit voivat lähteä huoletta käsiään pesemättä tarpeensa toimitettuaan. No, me eurooppalaiset osaamme kyllä virauttaa kädet ilman eri käskyä.

Puolen päivän jälkeen polkaistiin kohti Miamia. Ei valittu nopeinta reittiä, vaan pienempi tie 41, mikä vie Evergladesin suoalueen läpi.

Alue on todellakin suota ja sitä riittää. Mietittiin, että aika monen huumepomon viimeinen leposija löytyy tuolta alueelta. Paikka kuhisee alligaattoreita, jotka osaltaan huolehtivat, ettei noista ”capoista” jää merkkiäkään jälkipolville. Alueella asustaa myös uhanalainen Floridanpantteri, mitä emme päässeet näkemään varoitusmerkeistä huolimatta.

Näimme myös kotkanpesiä, vankeja tietöissä ja monenlaista maisemaa. Näitä kioskeja, mistä pääsee alligaattorien bongausmatkalle ilmatyynyaluksilla oli myös muutaman mailin välein.

Auto palautettiin Alamolle lähes tankki tyhjänä. 12 mailia olisi vielä bensamäärällä päässyt ja auton vuokra-aikakin olisi mennyt umpeen puolen tunnin sisällä, eli tipalle meni.

Autosta vielä sen verran, että onhan tuolla avomustangilla nautinto ajaa noissa lämpötiloissa, kun ei ala viluttaan kovemmissakaan nopeuksissa. Perheautoksi en voi kuitenkaan suositella. Takapekillä ei jalkatilaa ole nimeksikään ja konttiin saa vaivoin tungettua kaksi matkalaukkua. Mutta pariskunnille kyllä…tuollainen herkku maksaisi omaksi hankittuna kotimaassa 80 000 rahaa, joten pikkurahalla sen tuolla saa alleen muutamaksi päiväksi.

Loppuun vielä automme etukameralla kuvattu video, miten auton palautus vuokraamoon tapahtuu oikeaoppisesti:D

Tietoja Tapsa

Matkailua neljällä vuosikymmenellä
Kategoria(t): USA Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.