Pozzo di San Patrizio, Orvieto

Aamulla lähdin hieman jaloittelemaan ja tutkiskelemaan paikkoja, mihin on tultu. Ikiaikaiset talot ja muurit sekoittivat kyllä mapsin toiminnan aika tehokkaasti ja piti vähän arvailemalla kulkea ja ottaa auringosta suuntia. Paikalliset olivat liikkeellä toppavaatteissaan, mutta meikäpoika pisteli menemään shortseissa ja lyhythihaisella paidalla.

Eräällä aukiolla yritin hakea suuntaa, mihin päin tulisi lähteä, että päätyy Duomolle. Sininen pallo pomppi puhelimen ruudulla laidasta laitaan, vaikka itse seisoin ihan paikoillani. Pistin taskuun koko masiinan ja päätin toimia vaiston varassa.

Löytyihän se kirkko näinkin ja aukiolla oli jo muitakin turisteja allekirjoittaneen lisäksi. Myös mustia nuoria miehiä seisoskeli kadunkulmissa lippis kädessään. Eivät yrittäneet myydä “Niken” lenkkareita tai “Michael Korsin” laukkuja, vaan kerjäsivät ihan suoraan.

Duomohan oli suuri ja komea, niinkuin ne aina ovat ja niiden kuuluukin olla täällä saapasmaassa. Lähistöllä oli myös näköalapaikka josta oli hienot näkymät laaksoon ja ympäristöön.

Jatkoin matkaa kohti Funiculare-asemaa, minkä läheltä pitäisi löytyä yksi tämän kaupungin nähtävyyksistä, pyhän Patrikin kaivo, eli Pozzo di San Patrizio. Funiculare-aseman vieressä oli portti, mistä pääsee kaupunginpuistoon ja poikkesin sinne samalla. Puisto ei mitään järisyttäviä kasvitieteellisiä nähtävyyksiä tarjonnut, mutta sitäkin paremmat näkymät laaksoon ja alakaupunkiin. Myös Patrizion kaivon maanpäällisen osan sain  paikallistettua täältä.

Kaivolle johti vehreä alaspäin viettävä kuja ja kun olin kaivon portilla sain lukea seinästä, että 5:n euron hintainen tiketti olisi pitänyt lunastaa kujan yläpäästä, kadun varrelta. No, pikku lenkki takaisin ja lippu lukulaitteeseen.

Kävelin portaita muutaman kymmenen metriä alaspäin, mutta näkymät eivät juurikaan siitä muuttuneet. Kaivo oli järkyttävän syvä ja olisi raskas homma tuolta pohjalta tulla takaisin maanpinnalle. Kaivo on alunperin rakennettu vedensaannin turvaamiseksi piiritystilanteissa. Myöhemmin sitä on käytetty syntien sovituspaikkana ja tässä yhteydessä tuo Irlannin suojeluspyhimys on liitetty kaivon nimeen. Ei ole tullutkaan ennen kaivossa käytyä näillä turistireissuilla.

Kaivon pihalla neljä keski-ikäistä naista esitti toiveen, että ottaisin heistä yhteiskuvan matkamuistoksi. Olivat tulleet Australiasta asti tutustumaan historiallisiin huviloihin Toscanan ja Umbrian alueella. Kerroin tulleeni edellispäivänä lentäen Roomaan ja vuokranneeni auton. Yksi rouvista ihmetteli, miksen tullut junalla noin lyhyttä matkaa Suomesta… No, jaa.

Puhelimesta oli virta lähes lopussa, kun astelin ulos elintarvikeliikkeestä huomiset aamupalatarpeet kainalossa. Ruutu oli niin himmeä, että karttanäkymästa oli vaikea saada selkoa edes plus kolmoset silmillä. Sain kuin sainkin paikallistettua Piazza Clementinin ja samalla luuri ilmoitti että: Goodbye! Onneksi ehdin nähdä, mihin päin lähteä kävelemään. Muuten olisi ollut ehkä kämppä hakusessa. Nuo keskiaikaiset kujat on kaikki niin samannäköisiä.

Kämpille päästyäni alkoikin satamaan ja ropinaa kesti alkuiltaan saakka. Googlesta tutkimme ruokapaikkoja ja valitsimme Altesto-nimisen ravintolan neljän minuutin kävelymatkan päästä.

Matkan varrella poikkesimme kehuttuun Blue Cafe-pubiin, missä kitaraa näppäilevä baarimikko kysyi: “What can I do for You ?” No, soita nyt vaikka Stairway to heaven aluksi.

Kaverihan soitti koko biisin alusta loppuun ja minä lauloin pätkiä mukana, kun sanoja muistui mieleen. Miekkonen malttoi luopua kitarastaan sen verran, että sai meille oluet taiottua ja minä vuorostani näppäilin tuota samaista tsibaletta. Kaveri toi jakkaran samaan pöytään ja alkoi soittaa Kansasin Dust in the Windiä ja tenttasi meiltä, että mikä biisi? Kyllähän tuo nyt tiedettiin, joten hän siirtyi seuraavaan, joka kuullosti myös tutulta, muttei nimi tullut mieleen. Tätä olisi kai jatkunut pitkäänkin, mutta ( onneksi ) baariin tuli muitakin asiakkaita ja musikantti lähti heitä palvelemaan.

Ulkona satoi jälleen, kun etenimme seinänvieruksia pitkin paikallisten suosimaan Altesto-ravintolaan. Tämän paikan olimme valinneet paikallisuutensa lisäksi sen takia, että googlen mukaan se avautuisi kuudelta ja muut paikat vähän myöhemmin. Sisälle päästyämme vastaan tuli baarimikko, joka kovasti valitellen sanoi paikan aukeavan vasta seitsemältä. Harmissamme ulkoistumme takaisin sateiselle Piazza de Popololle. Aukiolla oli monta muutakin ruokapaikkaa, jotka tiedusteltaessa avautuisivat myös seitsemän kieppeillä. Yksi viinibaari oli sentään auki ja jäimme sinne sadetta pitämään ja odottelemaan seiskaa.

Valkoviiniä tulikin sitten kunnon lasilliset ja kolme kupillista naposteltavaa. Tuumattiinkin, että jos vielä toisetkin lasilliset otetaan, on maha ( ja pää ) niin täynnä, että saa hoiperrella kohti yöpaikkaa.

Altestoon kuitenkin mentiin ja ei sieltä oikein mitään oikeaa ruokaa saanut, vaan erilaisilla täytteillä olevia voileipiä. Eipä ollut enää niin hirveä nälkäkään, niin kyllä ne nyt asiansa ajoivat tällä kertaa.

Tietoja Tapsa

Matkailua neljällä vuosikymmenellä

Kategoria(t): Italia Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.