Mondan linnassa ( Vain elämää )

Kaksi-ja puoliviikkoa rannikolla vietettyämme päätimme lähteä viettämään allekirjoittaneen merkkipäivää johonkin pieneen valkoiseen andalucialaiskylään. Mijas on liian turistinen ja lähellä, Alhaurin el Grandessa on käyty… Coin on riittävän lähellä ja kuvien perusteella muutenkin passeli. Eli Bookingin hotellihakuun Coin…

Kaksi oikein mielenkiintoisen näköistä majapaikkaa, mutta ei kumpikaan Coiniin. Toinen Alhaurin el Grandessa ja toinen kylässä nimeltä Monda. Huikkasin neitokaiselle parvekkeelle, että minkäniminen paikka oli se missä sitä Vain elämää-ohjelmaa kuvattiin viime talvena? “En minä muista, oliko se joku Manta tai Monta”.

No äkkiähän tuo Googlella selvisi, että juuri tuohon linnaan, mikä tässä kyseisessä musiikkiohjelmassa esittäytyy, olisi saatavissa huone alle satasella merkkipäiväksi.

Ekaksi selviteltiin logistiikkapuolta ja parhaaksi tai ainakin kätevimmäksi vaihtoehdoksi Mondan kylään pääsemiseksi valikoitui Fiat 500 suomalaisesta Riderent- vuokraamosta hankittuna. Eli, kun kyyti saatiin varmistettua, varasin myös huoneen yöksi.

Fiatin vuokraus onnistui ilman kaikenlaista vakuutusten myyntihässäkkää ja ilman luottokorttitietojen luovutusta ja kotimaisella kielellä. Ainoastaan ajokortista kuva kännykällä ja kolmekymppiä tiskiin. Lupasin myös lirauttaa polttoainetta kuluttamani tilalle. Ihan mielenkiinnosta muutenkin tuollaisen “viiun” vuokrasin koekäyttöön. Ensi kevään Toscanan kierrokselle tuo automalli olisi ehdoton.

Fiat 600:sta auto poikkeaa eniten siinä, että moottori on edessä ja laukut saa tunkea peräkonttiin. Mittailin konttia silmämääräisesti että kyllä sinne yksi matkalaukku ja lentolaukku mahtuisi, että sen puolesta ehkä pärjättäisiin pari viikkoa Toscanan mutkaisilla kukkulateillä. Ja onhan tuo aika kätevä pistää parkkiin.

Kruisailtiin ensin Fugen rantakatu päästä päähän ja otettiin sitten suunta kohti sisämaata. Tie oli hyväkuntoista ja sitä oli nautinto ajaa hienoissa maisemissa. Ennen Coinin kylää piti poiketa vasemmalle ja olin epähuomiossani ajaa risteyksen ohi. Aika pian alkoi Mondan valkea kylä näkyä ja sen yläpuolella kohoava Mondan linna. Monesti ollaan aateltu, että olisi mukava joskus olla jossain linnahotellissa yötä, ja nytpä tuo unelma realisoituisi.

Pysähdyttiin ensin Cafe bar Lunaan päiväpalalle ja pikku kävelykierros tehtiin siestan hiljentämässä kylässä. Kapeat ja mäkiset kujat risteilivät valkoisten talojen lomitse, jossain haukkui koira. Oikein idyllinen, uinuva andalucialaiskylä!

Kuten jo todettiin, Castillo de Monda sijaitsee kukkulalla, kylän yläpuolella ja sinne johtaa betoninen, jyrkkä ja mutkainen tie. Parempi puoliskoni hirvitteli neulansilmämutkissa ja taisi pitää välillä silmät kiinni, kun taitelin pikkufiiattimme kukkulan huipulle. Ei tuo nyt mun mielestä paha ollut, mutten välttämättä välittäisi olla bussikuski, joka tuo turistilaumoja hotellille, varsinkaan jos vastaan tulee toinen jossakin mutkassa.

Respan senjorita kysyi passimme nähtyään, että tulimmeko sen tv-sarjan takia, tarkoittaen ilmeisesti linnassa kuvattua Vain elämää-ohjelmaa. “Ei nyt varsinaisesti, vaikka asialla tietysti hiukan vaikutusta on”, vastasin.

Nainen käski nousta meidän hissillä viidenteen kerrokseen ja odottaa häntä siellä. Vähän ihmeteltiin moista, miksei vaan antanut avainta ja sanonut huoneen numeroa? Pianhan se tietysti nähdään…

Senjorita tuli ja vei meidät pihan poikki linnan torniin, minne olisikin ollut aika vaikea omatoimisesti osata.

Huone on kohtalaisen pieni, mutta porealtaalla ja hyvillä näköaloilla varustettu. Lisäksi uima-allas, baari ja hotellin gourmet-ravintola ovat käden ulottuvilla.

Päivän kuumin aika oli käsillä, joten uimasille siis.

Altaalta on hyvät näkymät kylään ja ympäristöön ja muistanpa sen hullunkurisesti pukeutuneen räppärin, Nikke Ankaran tässä altaan reunalla laahustaneen edestakaisin ja harjoitelleen jotain biisiä illan lähetykseen.

Kipaisen baarista oluet ja huomaan sen olevan sama tila, missä “Vain elämää-tähdet” nauttivat aina aamiaisen.

Aika pitkään saadaan nauttia poolpartyista ihan kahdestaan, ennenkuin sinne saapuu nuorempi pariskunta lapsen kanssa. En saa heidän puheestaan oikeastaan selvää, mitä kansallisuutta he edustavat.

Porealtaan ja suihkun kautta hotellin ravintolaan, missä kihlattuni on luvannut tarjota allekirjoittaneelle syntymäpäiväillallisen. Ekaa kertaa istutaan tällaisessa gourmetpaikassa. Mielikuvat tämän tasoisista paikoista on, että joku minimaalisen kokoinen kökkö on lautasella parin kastikeviirun kera, tarjoten lähinnä silmänruokaa tuntuvan veloituksen kera.

Ilta on hämärtymässä ja valot syttyvät lähikukkuloille.

Alkupaloiksi valitsemme lohta punajuuripedillä, eikä ennakkoasenteeni ainakaan tällä annoksella muutu.

Pääruoaksi on jotain filettä ja lisukkeeksi paikkakunnan leipää. Kyllähän noilla senverran vatsa täyttyy, ettei tarvitse lähteä lähintä mäkkäriä hakemaan. Viini on laatutavaraa ja jälkiruokakonjakki niin hyvää, etten muista koskaan niin hyvää ennen saaneeni.

Ainoastaan parissa muussa pöydässä on illastajia ja myös uima-altaalla ollut perhe saapuu viereiseen pöytään. Ei taida hotellin täyttöaste lähennellä sataa tänä iltana. Meille tällainen rauhallinen meno sopii kuitenkin oikein hyvin.

Aamulla törmään hississä uima-altaalla ja hotellin ravintolassa olleen perheen äitiin. Nainen kertoo ranskalaisittain murtaen heidän viettävän hotellissa viikon ja nauttivansa kovasti.

Kirjaudumme ulos ja ajamme kallioluolistaan kuulun Ojenin kylän kautta Marbellaan ja tuttua rantatietä takaisin Fugeen. Lirautan Fiiattiin muutaman litran menovettä ja auton palautus onnistuu yhtä helposti kuin vuokraaminenkin.

Taas yksi unohtumaton syntymäpäivä takana!

 

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Hieno matkailuvuosi 2017

Jos olisin osannut aavistaa syksyllä 2016, kenet Ameriikan kansa suuressa viisaudessaan seuraavaksi presidentikseen valitsee, olisi vuoden 2017 ensimmäiseksi matkakohteeksi valikoitunut varmastikin jokin muu maa / paikka.

Suorat lennot Helsingistä Miamiin oli kuitenkin saatu sikamaisen halvalla, joten  visiitille uudelle mantereelle lähdettiin helmikuussa. Finnairin lentäjät olivat koulutuksessa uutta konetyyppiä varten, joten tilalle oli bookattu Iberian kone lentäjineen, matkustamohenkilökunnan ollen kuitenkin kotimaista.

Puuduttavan yli 11 tunnin lennon ( minkä aikana katsoin 3 elokuvaa läppäriltä ) jälkeen suorittauduttiin immigrationista aika vaivattomasti reilussa tunnissa. Ensimmäiset maahantulokiellot oli juuri asetettu ja mietittiin vaikuttaako se meihin, vaikka suomipoika ei tuolla listalla ole. Suomen passi on kovaa valuuttaa maailmalla ja mitään ongelmaa ei maahanpääsyn suhteen ollut.

Oli jo myöhäinen ilta ja väsy, niin ei alettu kikkaileen airtrain/bussiyhdistelmällä, vaan otettiin suosiolla taksi alle. Puolen tunnin matka Midbeachille tippeineen maksoi 50 Usd. Matkaväsymyksestä huolimatta hain lähikaupasta Heinekenit, mitkä sihautettiin auki uima-altaan kupeessa pariviikkoisen Floridanmatkan alkamisen kunniaksi.

Seuraavana päivänä todettiin Miami beachin julkinen liikenne varsin toimivaksi, etenkin kun erään vanhan herran neuvosta otimme kopin ja hyppäsimme ilmaiseen trolleybussiin, millä saattoi kulkea Miami beachilla pohjois-eteläsuunnassa.

Miamin downtowniin piti kylläkin matkustaa maksullisella bussilla, mutta kohtuuhintaan sekin onnistui, tosin ruuhkien takia aika hitaasti.

Muutama päivä meni rantaelämän vietossa ja yksi sightseeing-ajelu tehtiin downtownissa ja lähiympäristössä. Viidentenä paivänä haimme lentokentän Alamon vuokraamosta unelmien vankkurin alle, eli Ford Mustang 3,5 Convertiblen, joka oli tietysti lähes uusi ja avomallia.

Eka ajelu tehtiin miellyttävälle Hollywood beachille, parinkymmenen mailin päähän hotellistamme.

Tullessa tietenkin kurvailimme luu ulkona pitkin Rodeo driveä illan jo hämärtyessä.

Viikon vierähdettyä tungimme kapsäkit Mustangin peräkonttiin ja käänsimme nokan kohti pohjoista. Lake Worthissa on huomattava suomalaisyhdyskunta, niin pysähdyimme sinne pariksi päiväksi ihmettelemään, mikä siinä paikassa härmäläistä oikein kiehtoo. No, tietysti ainainen auringonpaiste nyt ainakin.

Donald Trumpin kesämökki sijaitsee meren rannalla seitsemän mailin päässä tästä suomalaiskylästä, niin olihan se paikka pakko käydä bongaamassa, varsinkin kun se on ihan rantatien varressa ja näkyy tielle hyvin.

Yx aamu jatkettiin sitten taas kohti pohjoista ja pakko kyllä myöntää, että on varakkaan näköistä ja hyvin hoidettua tämä Floridan rannikko.

Puolilta päivin tultiin sitten Kennedy Space centeriin, mikä allekirjoittaneelle oli etukäteen ajateltuna reissun kohokohta. Ja eihän ne odotukset pettäneet. Jenkit nääs taitaa tuon viihdepuolen…

Paljon tuli nähtyä sellaista, millaisesta pikkupoikana tuskin osasi edes unelmoida.

Illaksi ajettiin Orlandon lähelle Kissimmeehen. Kaupunki on täynnä hotelleja läheisten Disney World huvipuistojen takia ja täältä saa hyvätasoista majoitusta näin keskellä viikkoa kohtuuhintaan. Meillä tuo viihdepuoli jäi yhteen Capone-gangsterishowhun ajanpuutteen vuoksi. Ja ollaanhan sitä jo Mikkihiiri-iästäkin aika kaukana.

Länsirannikon St.Petersburgiin saavuttiin sateisessa säässä, joka tosin vaihtui auringonpaisteeksi aika pian. Olin varannut Budged Inn-hotellin ja vähän aikaa siinä vaihdettiin hotellin pihalla ajatuksia majoituksen vaihtamisesta, kun huomattiin millaista porukkaa muut hotellin asiakkaat ovat. Hotellin ympäristö oli myös aika ” boheemia”.

Päätimme kuitenkin jäädä ja ei meillä sitten loppujen lopuksi mitään ongelmia ollut, mutta eipä juuri harrastettu sosiaalista kanssakäymistä muiden asukkaiden kanssa.

Länsirannikko on kuuluisa paratiisimaisista rannoistaan ja tulipahan itse todettua rantahiekan puuterimaisuus. Ihmettelimme, miten tuo hieno hiekka ei edes kuumene, vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta.

Rannikkoa alaspäin ajettiin Naplesiin, eli Ameriikan Napoliin, mikä on profiloitunut rikkaan väen lomakohteeksi ja hinnatkin ovat sitten sen mukaiset. Saatiin kuitenkin hintaansa nähden ihan ok hotelli, mikä oli kuitenkin aika kaukana kaikesta.

Perunajauhoahan se rantahiekka täälläkin on.

Naples oli viimeinen yöpymispaikka tällä reissulla ja Miamiin ajettiin Evergladesin suoalueen halki, missä alligaattorien lisäksi sai varoa myös tielle eksyneitä panttereita. Me ei tosin satuttu näkemään ainuttakaan.

Autonpalautuksesta väsäsin etukameralla kuvatun videon, jos jotakuta kiinostaa:

Pidemmät versiot tuosta Ameriikan valloituksesta löydät täältä:

North Beach, Miami

Cruisailua Hollywood Beachilla

Lake Worth

Kennedy Space Center

Avokilla Meksikonlahdelle

Toukokuun alussa lennettiin Malagaan ja verestettiin meressäuintitaitoja Torremolinoksen rantamatalikossa pari päivää. Tämän jälkeen matkustin takaisin Aeropuerto Pablo Ruiz Picassolle ja hommasin kiesin alle Niza carsin autovuokraamosta. Nyt ei saatu amerikanherkkua alle mutta muuten ihan kelpo, automaattivaihteinen dieselbemari, eikä mittarissa vielä montaa tuhatta kilometriä komeillut.

Rantatietä ajelimme Marbellan läpi ja Puerto Banuksen tienoilla käännyimme sisämaahan ja tie alkoikin heti kohota korkeuksiin.

Ronda on ikivanha, mukava pikkukaupunki, mikä on kuuluisa ennenkaikkea kaupunkia halkovasta Tajo-rotkostaan. On siellä myös Espanjan vanhin härkätaisteluareena. Kaupunki on hyvin suosittu retkikohde ja monet vierailijat käyvätkin rannikolta päiväseltään. Meillä oli varattuna yhden yön majoitus, joten ei tarvinnut säntäillä nähtävyydeltä toiselle, vaan saattoi tutustua paikkoihin kaikessa rauhassa.

Illanhämärissä kaupungin kävelykatu täyttyi paikallisista ja iloinen puheensorina kantautui terassien pöydistä. Tämä kansa se osaa sitten nauttia ulkoilmaelämästä. Tuli sellainen tunne, että tänne vielä palataan uudemman kerran.

Aamulla jatkettiin matkaa pohjoiseen ja tie oli pikkukylien kohdalla niin kapeaa, että pakkia oli otettava, jos vastaan tuli vaikkapa turistibussi.

Setenil de las Bodegasin kylä on kummallisin paikka, minkä olen nähnyt. Vuorten onkaloihin on rakennettu taloja jo ammoisina aikoina ja nykyään niissä on asuntojen lisäksi kauppoja, kahviloita ja jopa hotelleja. Näytti ihan siltä kuin vuoret olisivat paisuneet rakennusten päälle, kuin äitini vaivaama ruisleipätaikina aikoinaan. Kovin moni ei tuosta ihmeellisestä kylästä tiedä ja turisteja onkin vain nimeksi.

Moottoritietä edettiin Sevillan kehätielle ja vasta siinä ajellessa huomasi, kuinka suuresta kaupungista on kyse. Muutama vuosi sitten oltiin muutama päivä kaupungissa, mutta ei sen koko jalkapatikassa auennut.

Manner-Portugali on ollut minulle mustaa aukkoa tähän asti ja nyt tuota aukkoa oltiin menossa täyttämään. Albufeira on toki tuttu paikka seuralaiselleni ja tulisikin toimimaan tukikohtanamme seuraavien päivien ajan. Mitään isompaa ohjelmaa emme Albufeiran päiville kasanneet, vaan etupäässä nautimme rantaelämästä, hyvästä ruoasta ja paikallisista viineistä.

Oltiin kuitenkin niin lähellä Euroopan lounaisinta kolkkaa, että pitihän paikka käydä katsastaan.

Eksyin kuitenkin matkalla ja löysin hienon rannan Lagosin kaupungin kupeesta.

Palattiin Espanjaan ja kaupunkiin jota sanotaan jopa Euroopan vanhimmaksi, eli Cadiziin. Täältä Kolumbus purjehti Amerikanvalloitusretkilleen ja vaikutteita Cadizin arkkitehtuurista voi löytää vaikkapa Kuuban Havannasta.

Pari yötä tuossa hienossa kaupungissa ja palattiinkin lähelle lähtöpistettä Marbellan Puerto Banukseen. Kaikkihan tietää, että tuo huvipursisatama on Euroopan jetsetin temmellyskenttää, mutta pitäähän sitä joskus suoda luksusta itsellekkin.

Olin varannut 100:n neliön huoneiston ylellisestä Vasari Resort hotellista kahdeksi viimeiseksi yöksi. Huoneisto oli marmoripintainen ja kaikki tarvittava löytyi poreallasta myöten. Allasalue oli myös vehreä ja viihtyisä. Olisi huoneistossa tietysti pitempäänkin viihtynyt, mutta tälläkin vedolla varmistin tulevien matkaideoiden läpimenon seuralaiseni tiukassa seulassa.

No Marbellahan miellytti siinä määrin, että syksyllä palattiin maisemiin. Viiden päivän visiitti Marbellan keskustaan rantakadun varrelle huoneistohotelliin. Vein loppuun sen mikä keväällä jäi tekemättä, eli kävelin aamulenkilläni Golden milen päästä päähän. Hienoja huviloita täytyy sanoa…

Pari viikkoa vietettiin Fuengirolassa joka on monelta reissulta niin tuttu paikka, etten viitsinyt siitä enää omaa postausta kirjoittaa. Niitä on jo aiemmilta vuosilta muutamia. Oli Fugefestien aika, joten kaupungissa oli maanmiehiä ihan kiitettävästi.

Syntymäpäivääni vetäydyimme viettämään Vain elämää-ohjelmasta tuttuun Mondan linnaan. Siitä kirjoitan vielä oman juttunsa, kunhan inspiraatio on kohdallaan.

Matkarikasta vuotta 2018 kaikille!

 

Ohessa vielä linkit pidempiin postauksiin em. paikoista:

Rondassa

Hämmästyttävä Setenil de las Bodegas

Euroopan lounaisin kolkka: Cabo Sao Vicente

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunki?

Aamulenkki Puerto Banuksessa

Golden Mile, Marbella

 

 

Tallennettu kategorioihin Espanja, Portugali, USA | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Golden Mile, Marbella

Edellisessä postauksessa liikuin aamulenkilläni toukokuisen Marbellan Puerto Banuksessa ja lenkki päättyi tuolloin sataman itäpäässä olevalle pikku sillalle. Tuolloin oli jo varattuna lennot lokakuulle näihin samoihin maisemiin ja päätin syksyllä jatkaa aamulenkkiäni sillalta Marbellan keskustaan.

Tällä kertaa majoitus oli varattuna rantakadulta Marbellan keskustasta, joten aamutuimaan hakeuduin pääkadun varteen bussipysäkille. Busseilla L76, L78 ja L79 pitäisi Banukseen päästä suhtkoht kitkattomasti ja L seitenkasi sieltä ensin pysäkille ehti. Vapaita istumapaikkoja oli niukalti, mutta peräpenkille ahtauduin yön Timojen seuraksi. Pistin varmuudeksi googlemapsin päälle, etten missaisi oikeaa pysäkkiä. Niin, lippu tälle matkalle kustansi 1,18 euroa.

Pysäkki oli Banuksen länsipäässä joten A-7:n alitettuani olinkin pian ed. postauksessa ihailemani Park Plaza Suitesin edessä.

Vesipullo kioskista ja läpi Puerto Banuksen huvivenesataman käppäilin tuolle kävelysillalle, mistä jo edellä mainitsin.

Tästä olisikin noin 7:n kilometrin matka rantaviivaa pitkin keskustaan eli aika sopiva aamulenkki.

Tässä Golden Milellä on muutamia Euroopan äveriäimpiä huviloita, joita toivoin bongaavani  aamulenkkini lomassa. Maailman kallein huvilahan sijaitsee Villefrance sur Merissa, Ranskan Rivieralla. Tuo Belgian kuningas Leopoldin rakennuttama “kesämökki” sijaitsee rinteessä ja sen voi bongata vaikkapa bussin ikkunasta, matkalla Ezeen.

Saudi arabian kuningas Salmanin huvila ei ole tässä ihan rannalla, vaan A-7 tien pohjoispuolella. Ajelin kevällä siinä huvilan lähistöllä, mutta ei siitä vilaustakaan tielle näy. Huvilan esikuvanahan on käytetty Usa:n presidentin virka-asuntoa, White Housea Washingtonissa. Tämä saudikuninkaan kämppä on vaan suurempi ja ylellisempi.

Sensijaan näitä hiukan vaatimattomampia huviloita on ihan meren äärellä, pensasaidan takana tietysti.

Myös yksi Saudi arabian prinsseistä omistaa rantahuvilan, mitä se on yrittänyt kaupitella jonkin aikaa, ja on jo onneton joutunut pudottaan hinnan alle 20 miljoonan, kun ei kauppa ole oikein käynyt.

Tuossa kuvassa joku toinen arabialaistyylinen huvila:

Tässä vielä muutama, joiden omistajista ei ole tarkempaa tietoa:

Floridan rannikolla noita hulppeita huviloita on kymmenittäin, ellei sadoittain ja niitä pääsee kyllä bongaamaan kanavien varsilta helposti. Täällä Euroopassa ollaan häveliäämpiä ja yritetään pitää rikkaudet piilossa tavalliselta rahvaalta.

Rantakatu on molemmista päistään laatoitettu, mutta valtaosa siitä on kuitenkin hiekkatietä, joskin hyväkulkuista. Paljon siinä lenkkeilijöitä liikkuukin, pyöräilijöistä puhumattakaan.

Ilmakuvat Google Earthista.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Aamulenkki Puerto Banuksessa

Aamukuudelta herään Vasari Resortin suurehkossa huoneistossa, enkä saa enää unta. Puitteet on sen verran hienot, ettei ole edes järkevää tuhlata viimeistä lomapäivää nukkumalla, joten pomppaan ylös ja päätän lähteä aamulenkille ylelliseen Puerto Banuksen huvipursisatamaan. Ilmoitan petikaverilleni aikeistani, jolloin hän vain kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan.

Vasari Resort sijaitsee noin kilometrin päässä satamasta A7- tien pohjoispuolella ja ehdin rantaan ennen auringonnousua. On aina yhtä mukavaa seurata auringon kipuamista Välimerestä, joten istahdan  nytkin odottamaan tuota tapahtumaa.

Kolmatta kertaa nyt pyörin näissä maisemissa. Muistan kun kohta kymmenen vuotta sitten oltiin täällä ensimmäistä kertaa, niin tuntui olo vähän  kuokkavieraalta urheiluautoja väistellessä ja muskeliveneitä ihmetellessä. Kymmenessä vuodessa on nyt matkailtu sen verran paljon, jopa luksuskohteissakin, ettei tunnu enää missään. Valtaosa täälläkin katujen kuluttajista on kuitenkin meitä tavallisia tallaajia.

Onhan tuossa noita liikkeitä, mihin ei meikäläisen lomabudjetilla ole asiaa, muttei niin ole hinkuakaan omistaa mitään Vuittonin käsiveskaa.

Ja tuollainen Ferrari on kaikkea muuta kuin käytännöllinen.

Kävelen rantakadun toiseen päähän, missä on aallonmurtaja ja “bensa-asema” veneille.

Eka kertaa, kun näillä hoodeilla pyörittiin, koristi joka toisen botskin perää “For sale”-kyltti, ja vielä viimekerrallakin pari vuotta sitten niitä oli muutamia, mutta eipä ole enää. Ajat on nyt paremmat ja raha liikkuu taas. Asuntojen hinnatkin on lähteneet nousuun rannikolla.

Rantaviivaa pitkin jatkan länteen läpi hienojen terassialueiden, joilta siivotaan edellisyön jälkiä pois.

Istahdan juomatauolle Park Plaza Suites-hotellin edustalle ja mietiskelen että siinäpä hieno hotelli mitä parhaalla paikalla. Mutta mahtaa olla kallis…

Äkkiäkös tuo selviää. Googletan ja hämmästyksekseni tuosta rakennuksesta irtoaa 150 neliön sviitti jopa alle satasella per yö ajankohdasta riippuen. Ei huono.

Olen aina hämmästellyt, että mikä on tuo valtava marmorirakennus tuossa rannassa, niin kai se on tuiki tavallinen kerrostalo, mistä voi kämpän hankkia, mikäli on tarpeeksi pätäkkää. Jonkinlainen ylellinen apartementos.

Kurkin Ocean Clubin aidan yli, missä on kovat siivoustalkoot menossa. Lattiaa pestään oikein painepesurilla. Syytäkin on: iltapäivästä lähtien rikkaiden sukujen vesat kokoontuvat tänne bilettämään ostellen 300 euron arvoisia shamppanjapulloja, kaadellakseen niitä toistensa päälle. Mahtaa olla lattia aika tahmea jo loppuillasta.

Palaan rantakatua takaisin sataman itäpäähän, missä kävelen vielä rantaa pitkin pikku joen ylittävälle kävelysillalle. Aurinko porottaa jo siihen malliin, että paita alkaa liimautua ihoon kiinni. Lokakuussa tullaan taas muutamaksi yöksi Marbellan vanhan kaupungin kupeeseen, niin päätän kävellä sitten tuon Golden Mailin rantabulevardin tästä sillalta Marbellan keskustaan.

Nyt on sitten loivaa ylämäkinousua kilometrin verran Vasari Resortille. Hienot meillä on puitteet sielläkin: lähes sataneliöinen marmoripintainen huoneisto. Tosin äänieristyksessä olisi toivomisen varaa. Edellispäivänä saapui parikymmenhenkinen brittiläinen polttarinaisporukka, josta lähti kyllä kiitettävästi ääntä myöhään yöhön.


Huvittuneina seurattiin pinkkibodyporukan saapumista hotelliin ja allasalueelle. Puoli tuntia oli vielä aika rauhallista, mutta kun ensimmäiset sangriakannut oli kumottu, alkoi valtava älämölö, mitä kesti ja kesti. Ensin altaalta katosivat lapsiperheet ja pikkuhiljaa kaikki muutkin. Illalla altaalla oli enää morsian kaasoineen, anoppeineen, äitineen ja sisarineen. Ulvominen ja uikutus oli sitä luokkaa, että kerran piti käydä tarkistamassa, ettei siellä mikään hätä ole.

Mutta se oli eilen se… nyt aamupalalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunki?

 

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunkiko? Ehkä ei ihan kuitenkaan.  Jos Ylen uutisiin on luottaminen, niin Euroopan vanhimman kaupungin titteliä pitää hallussaan Bulgarian Provadian lähellä ollut muinainen, 300 asukkaan, muurien ympäröimä suolakaupalla elänyt “kaupunki”.

Rantapallo taas nimeää Minotauruksesta kuuluisan Knossoksen Euroopan vanhimmaksi, mutta Rantapallon juttujen virheitä olen itsekin oikonut moneen kertaan. Marimenten blogista löytyvä Matera etelä-Italiassa  lienee myös yksi vanhimmista. Turun Sanomien artikkelissa taas Cadizin kerrotaan olevan “läntisen maailman” vanhin kaupunki, mitä tuo nyt sitten tarkoittaakaan.

Jokatapauksessa foinikialaiset perustivat Cadizin noin neljätuhatta vuotta sitten, eli kaupunki on noin tuhat vuotta vanhempi, kuin kaikkien kaupunkien äiti ja allekirjoittaneen suosikkikaupunki, Rooma.

Kaupunkia ovat myöhemmin hallinneet mm. karthagolaiset, roomalaiset ja maurit eli muslimit. Kristityt ottivat kaupungin hallintaansa noin tuhat vuotta sitten.

Kristoffer Kolumbus purjehti Cadizista uudelle mantereelle ja niinpä esimerkiksi Kuuban Havanna muistuttaa Cadizia siinä määrin, että Cadiz esittää Havannaa mm. James Bond-elokuvassa: Kuolema saa odottaa. Täytyy sanoa, että tuon elokuvan katsottuani etsin Cadizin kartalta ja tuumin, että olisi mukava joskus visiteerata tuossa historiallisessa kaupungissa.

Kaupungin vanha keskusta sijaitsee niemennokassa, minne johtaa idästä kapea maakaistale ja pohjoisesta kaksi suurta siltaa. Puolustukselliset näkökohdat on selvästikin huomioitu kaupunkia perustettaessa.

Hotellimme, La Catethral sijaitsee katedraalin aukiolla ja on ymmärrettävistä syistä helppo löytää. Sinänsä kohtuuhintaisen hotellin varjopuoli autoilevalle on tietysti parkkipaikkojen puute, mikä on ymmärrettävää majoituspaikan keskeisen sijainnin takia. Lähistöllä on kuitenkin parkkihalli, mihin vuokrabemarin saa sijoitettua 24 euron vuorokausihintaan. Nostaa hiukan majoituskustannuksia, mutta kun tuon hotellin bongasin, niin muita vaihtoehtoja en miettinyt. Kuvista voi päätellä miksi.

Niin, hotellin sijainti on kaupungin parhain ja tuo uima-allas on aivan huikealla paikalla. Altaassa drinkkiä siemaillen saattoi seurata aukion vilkasta elämää. Huoneestamme oli tuohon allasbaariin ehkä 10 metrin kävelymatka ja siitä sitten portaat ylös.

Ekailtana ei tuonne altaalle päässyt, kun siellä oli jonkun firman tilaisuus, mutta seuraavana aamuna saatiin nauttia altaasta pari tuntia ihan kaksin.

Niinpä illalla jalkauduttiin Cadizin sokkeloisille kaduille ja pysähdyttiin syömään viihtyisälle terassille.

Hotellin edessä oleva aukio on tosi vilkas iltaisin ja terassilla istuskellen seurasimme aukion hyörinää ja monenlaista esiintyjää. Vaikkapa flamencoa tässä saattoi seurata aitiopaikalta.

Seuraavana päivänä suuntasimme keskustan halki La Caleta uimarannalle, missä on kuvattu tuo Bond-filmien ehkä unohtumattomin kohtaus, missä iki-ihana Halle Berry nousee merestä ja kävelee terassille, missä James tarjoaa hänelle Mojitoa. Juomasta tulikin tuon elokuvan myötä maailman suosituin drinkki.

Halle Berryn näyttelijänlahjat joutuivat koetukselle tuossa kohtauksessa, joka on kuvattu keskellä talvea ja merivesi on hyytävää tuohon aikaan. Muutoinkin kohtauksia oli vaikeaa saada purkkiin kolean ja sateisen sään takia. Elokuvissa kun pitää kuitenkin aina paistaa aurinko. Hymyilevänä Halle kuitenkin aalloista nousee, vaikka hampaat lyö varmasti loukkua.

Todellisuudessa tuossa paikassa ei ole ravintolaa, eikä tuohon terassille ole rannalta portaita, vaan paikalla on pelkkä paviljonki, mutta sitäkin hienompi.

Jätin ystävättäreni nauttimaan merinäkymistä ja kävelin läheiselle Santa Catalinan linnoitukselle. Linnoitus on rakennettu 1700-luvulla ja on toiminut sotilasvankilana arvatenkin Napoleonin aikaisissa sodissa. Linnaan ei ole pääsymaksua ja sieltä on hyvät näköalat ympäristöön ja em. elokuvan Los Organos saareen, joka ei todellisuudessa ole saari.                                                                                                                                                                    

Aikamme maisemia ihailtuamme lähdimme kävelemään rantakatua taas katedraalia kohti paikalle, mistä tuon kuuluisimman kuvan kaupungin silhuetista saa.

Kuva myös kaupungin uudemmasta osasta:

Iltapäivää vietettiin keskustan varjoisilla kujilla. Keskustasta löytyvän kauppahallin voi myös bongata elokuvasta.

Iltaa vietettiin taas katedraalin aukiolla erinomaisten tapasten parissa.

Seuraavana aamuna lähdin tapani mukaan aamulenkille ja suuntasin niemenkärjessä olevalle puistoalueelle. Puiden varjoissa oli mukavan viileää.

Poikkesin vielä kauppahalliin, mistä eilen iltapäivällä oli kauppiaat jo lähteneet. Nyt sensijaan oli täysi höyry päällä.

Tutun näköinen herra siinä 😀

Tonnikalakaupalla on muuten Cadizissa tuhatvuotiset perinteet.

Kävin vielä kurkkaamassa hotellin lähellä olevaa roomalaista amfiteatteria, missä nyt ei ollut kovin paljon nähtävää ja kiipesin katedraalin torniin.

Jostain luin, että Cadizissa on juoppoja ja muuta epämääräistä ainesta enemmän kuin keskivertoespanjalaiskaupungissa. Myöskään siisteys ei ole aivan samaa luokkaa, kuin esim. Sevillassa tai Valenciassa. No, voin osaltani kyllä allekirjoittaa edellämainitun. Kaupunki on kuitenkin mielestäni viihtyisä ja turvallisen tuntuinen. Huolimatta lukuisista risteilyvieraista, kyseessä on kuitenkin vierailun arvoinen, aito espanjalaiskaupunki.

Kesäisin tahtoo olla tuota aktiviteettia siinä määrin, että tämän toukokuisen Cadizin visiitin julkaisu on venynyt ja venynyt…

Syy, miksi viimeistelin sen nyt valmiiksi ja julkaisin juuri tänään on se, että tuo kyseinen elokuva tulee tänään neloselta klo 21.00. Virittäytykääpä kanavalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , , , | 4 kommenttia

Euroopan lounaisin kolkka: Cabo Sao Vicente

Mikä on lähes ällöttävintä, mitä satunnainen pohjoismaalainen turisti voi matkoillaan Euroopan etelärannoilla kohdata? Onko se rantakahvilan terassilla istuva punaiseksi palanut tatuoitu isomahainen brittimies, joka HUUTAA!!!

No melkein…

Vielä pahempaa on KUUSI edellämainitun kaltaista henkilöä jotka HUUTAVAT!!! Vaikka oltiin toisessa kerroksessa Albufeiran vanhankaupungin rantakadun tavernassa, ei näille veijareille tullut mieleenkään pistää paitaa tuon punaiseksi palaneen tatuointimusteella töhrityn ihon peitoksi. En oikein ollut uskoa silmiäni, kun kaksi tästä porukasta horjahteli miestenhuonetta kohti, niin huomasin toisella sankarilla olevan pelkät boxerit yllään. Tämä oli kyllä kaikkien aikojen pohjanoteeraus ravintolakäyttäytymisessä!

Huvitti, kun osalla porukasta oli vielä rantapyyhe englanninlipun kuosissa, vaikka kenellekkään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mistä maasta tämä meluinen porukka oli kotoisin.

Saatuaan selville että olimme tulossa syömään, oli baarimikko vielä ohjannut meidät yläkertaan, vihjaten siellä olevan rauhallisempaa…  No samanlainen meteli sieltä alakerrastakin kyllä kuului.

Pari yötä oltiin vietetty Clube Oceano-hotellissa hiukan sivussa keskustasta. Hotelli oli hyvätasoinen, rauhallinen ja siisti, niin oli syntynyt vaikutelma ihan fiksusta lomakohteesta. Muutama tunti Albufeiran keskustassa romutti tuon käsityksen täysin. Kaupunki näytti olevan oikein brittisikailijoiden temmellyskenttä. Eipä juurikaan tehnyt mieli jäädä tänne iltaa istumaan. Voi se brexit olla siunaus meille muille eurooppalaisille.

Onneksi on tullut pari kertaa tuossa saarivaltiossa käytyä, joten on kyllä tiedossa, ettei nämä halvan oluen voimalla riehuvat inhokkeet edusta keskivertobrittiä.

Mutta asiaan… Koska oltiin noin tunnin ajomatkan päässä Euroopan lounaisimmasta kolkasta, niin pitihän tuo paikka lähteä katsastaan. Koska kiirettä ei ollut, päätin vältellä maksullista moottoritietä ja ajella länttä kohti kaikessa rauhassa tietä N 125. En tiedä oliko kovin hyvä päätös, sillä tietyötä riitti ja aikaa kului ruuhkissa.

Parissa tunnissa selvisin kuitenkin Lagosin kaupunkiin ja etsin reittiä niemelle johtavalle tielle. Yhtäkkiä majakan punainen katto näkyi horisontissa niemennokassa. Ihmettelin, että näinkö lähellä se Lagosin kaupunkia onkin.  Ajoin paikan päälle ja paikka näytti juuri samalle, mitä olin Googlen kuvahausta aamulla tuijottanut. Ei muutakuin Bemari parkkiin ja jalkauduin tutkimaan maisemaa.

Rosoisten kallioiden päältä oli vesirajaan matkaa noin 100 metriä pystysuoraan ja piti olla kieli keskellä suuta ja äläri tiukassa otteessa, ettei päädy Iltalehden uutisiin selfieitä napatessa.

Paikka näyti olevan etenkin melojien suosiossa, ja jostain kallioiden takaa niitä vain ilmestyi aina vaan lisää.

Tein visiitin niemenkärkeen, minkä arvelin olevan Euroopan lounaisin piste. Niemenkärki oli vain toista metriä leveä, joten ei paljon tarvitsisi jalan lipsahtaa, niin muut paikallaolijat näkisivät varsinaisen pellehypyn, mistä Simo Salminenkin voisi olla ylpeä.

Alas vesirajaan johtaa myös portaat, niin pitihän sinne kavuta katsomaan mitä sieltä löytyy.

Sieltäpä ei kahvilaa löytynytkään, vaan ylätysyllätys kajakkivuokraamo. No, siinä selitys noille lukuisille melojille tuolla kallioiden lomassa.

Kiipesin takaisin ” ihmisten ilmoille ” ja kävin tutustumassa majakkaan, minkä jälkeen istahdin kahvilan terassille virvokkeelle.

Aloin tutkia mapsista, mistä pääsisin moottoritielle. En aikonut palata siihen tietyöhelvettiin toistamiseen. Ihan hieno niemi tämä, mutta ei Cabo Sao Vicente, kuten olin kuvitellut, vaan Ponta de Piedade-Lagos.

Taisi siinä pari rumaa sanaa päästä, kun asia valkeni. Ilmankos olin hämmästellyt, että miten se näin äkkiä vastaan tuli. Arvioin, että oikealle niemelle olisi noin puolen tunnin ajomatka, niin ei kun kokikset kurkkuun ja matkaan. Tosi kaunis paikka tämäkin niemi, joten ei siinä mielin harmittanut…

Mitään opastekylttejä niemelle ei ole ennen Sagresin kaupunkia, ja sielläkin aika pieni ja huomaamaton, mutta nyt kuitenkin oltiin oikeassa paikassa.

Eipä ihme, että erehdyin… Majakka näytti tosiaan samanlaiselta, kuin edellisellä niemelläkin. No, ehkä hieman kokoeroa on.

Niihin aikoihin, kun maailmaa on luultu pannukakuksi, on tätä paikkaa pidetty maailmanloppuna. Eli, että maailma loppuu tähän ja meren takana ei ole enää mitään. Mistähän ovat tienneet tämän olevan maanosan lounaisin piste, kun meikäläinen ei edes nykytekniikan avulla tahtonut paikkaa löytää.

Paikka ei ole yhtä kuvauksellinen kuin edellinen, mutta sijaintinsa puolesta tietysti visiitin arvoinen. Onneksi huomasin erehdykseni ajoissa. Olisi voinut pikkusen harmittaa, jos olisin äkännyt asian vasta kotona.

 

Tallennettu kategorioihin Portugali | Avainsanoina , , , | 4 kommenttia

Hämmästyttävä Setenil de las Bodegas

Setenil de las Bodegas on yksi niistä 19 kylästä, jotka ovat Ruta de los pueblos blancos-reitin varrella. Kylää ei ole turhan paljon mainostettu ja itsekkin bongasin sen Illusian blogista.

Rondasta jos lähtee pohjoiseen ja kääntyy Arriaten kylää kohti, niin saa ajella kapeaa mutkaista tietä puolisen tuntia ennen Seteniliä. Tie kapenee kylien keskustoissa kärrypoluksi ja muutamissa kadun kulmissa on peilit opastamassa, onko vastaantulijoita, vai onko tie vapaa.

Ei oikein ollut käsitystä minne kohtaa kylää pitäsi mennä, niin parkkasin auton erääseen ylärinteeseen ja jalkauduttiin katsomaan maisemia. Suoraan allamme näytti olevan kadunpätkä, joka katosi vuoren uumeniin.

Muutama auto oli parkattu kadun laitaan, joten minäkin pyöräytin Bemun menosuuntaan ja kaasuttelin alarinteeseen kääntyen tuolle erikoiselle tielle. Pysäköintikielloista huolimatta sompailin pikku sillan yli ja sain auton juuri ja juuri mahtumaan  kahvilan terassin ja roskapönttöjen väliin. Odottelin hieman reagoiko sillan kupeessa päivystävä poliisi mitenkään, mutta miekkonen keskittyi vain juttelemaan jonkun kyläläisen kanssa.

Tosiaankin näytti siltä, kuin vuori olisi paisunut kuin pullataikina suoraan talojen päälle, vaikka kyllä kai nuo kalliot on täällä olleet ennen taloja, ja joku viisas on keksinyt rakentaa nuo rakennukset tuonne kallioiden onkaloon. Tietääköhän kukaan, minkä takia ne on alunperin tuonne rakennettu?

Kallion kielekkeen alle on pistetty pöytä poikineen ja olisikin siinä juotu kahvikupposet, mutta ilmeisesti joku paikallinen nainen autoineen kärkkyi parkkia roskisten vierestä, joten näpättiin hätäiseen muutama kuva ja jatkettiin matkaa. Oli oma operaationsa saada auto parkista rikkomatta mitään, naarmuttamatta autoa… Ihmisiä, kissoja ja koiria väistellen.

Tie nousi joentapaisen toisella puolen korkeuksiin ja pari kertaa pysähdyttiin vielä filmaamaan tuota erikoista paikkaa.

Toistamiseen törmättiin carabinieereihin, kun eräässä mutkassa vilahti musta autonkatto tienvarressa ja ajattelin heti, että olikohan tutka. Seuraavan mutkan takana olikin partio pysäyttämässä. Vauhtia oli liikaa ja arvelin olevani kohta muutaman pesetan köyhempi.

Kuitenkin vilkaisivat vaan sivuikkunasta sisään ja viittelöivät jatkamaan matkaa, eli säikähdyksellä selvittiin. Piti kuitenkin keventää hiukan kaasujalkaa, vaikka meillä aika pitkä taival kohti Portugalia edessä olikin.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , | 2 kommenttia

Rondassa

Kun ajelee Malagasta kohti Gibraltaria rantatietä A7, niin kohta Puerto Banuksen jälkeen tulee liittymä, mistä pääsee tielle A397. Tie sukeltaa Autopista Mediterraneon alta ja alkaa nousun kohti sisämaata. Pian on näköpiirissä jo useampia Andalucian valkoisia kyliä ja kohta huomaamme olevamme yli tuhannen metrin korkeudessa merenpinnasta.

Aamukahdeksalta olin saanut valkoisen BMW 118 D:n avaimet käteeni Niza Carsin toimistolta Malagan lentoasemalla. Pintapuolisen tarkastamisen ja naarmujen kuvaamisen jälkeen olin pistänyt googlemapsin päälle ja kääntänyt auton keulan kohti länttä.

Tämän päivän päämääränä meillä oli kauniista maisemistaan kuulu ikivanha Rondan kaupunki joka sukelsikin näkyviin, kun navi ilmoitti kohteeseen olevan vielä seitsemän kilometriä. Maisema oli näillä kohdin aika tasaista, eikä mistään saanut vihiä kaupunkia halkovasta rotkosta.

Ajoin kaupungin ohi itäpuolelta ja käännyin Avenida Malagalle muutaman liikenneympyrän jälkeen ja lähestyimme keskustaa pohjoisen suunnasta. Majoitus oli varattuna yhdeksi yöksi Av. Martinez Esteinin varrelta ja se löytyikin helposti. Parkkipaikkaa ei sensijaan katujen varrelta löytynytkään millään ja päätin ujuttaa Bemarin apartementoksen pienenpienelle sisäpihalle.

Puhelinsoiton jälkeen asunnon omistaja saapuu pienen poikansa kanssa tuomaan avaimia ja esittelemään asuntoa. Hän antaa myös lärpäkkeen, millä auton voi viedä viereisen aukion alla olevaan parkkihalliin, ilman lisämaksua.

Asunto on rempattu suorastaan ylelliseksi ja kaksi ilmalämpöpumppua pitävät huolen, että sisälämpötila pysyy miellyttävänä.

Viereistä, hyvin eläväistä kävelykatua siirrytäänkin sitten paikoille, mistä tämä Ronda on kuuluisa. Seat-automallithan on nimetty Espanjan kaupunkien mukaan, mutta en kyllä muista kuulleeni Seat Rondasta, vaikka ihan hyvin tuo voisi mielestäni olla auton nimi. Sen sijaan Seat Gordoba, -Leon, -Toledo yms. ovat kyllä tuttuja Suomenkin katukuvassa.

Ronda on tosiaan yksi Espanjan vanhimmista kaupungeista ja kuuluisa ennenkaikkea kaupungin jakavasta El Tajo-rotkostaan. Kaupungista löytyy myös Espanjan vanhin härkätaisteluareena, minkä edustalle törmäämmekin ensin. Aukion vierellä sijaitsee myös näköalapaikka, minkä “parvekkeelta” on suoraan parinsadan metrin pudotus alaspäin. Tapaamme paikalla maanmiehiämme, jotka ovat tulleet Malagasta bussilla päiväkäynnille ja palaavat yöksi takaisin.

Plaza Espanja on “hiukan” vaatimattomampi kuin Sevillassa, mutta vieressä olevalta Puente Nuovolta taas avautuvat unohtumattoman hienot näkymät. Ottamani kuvat eivät kyllä tee oikeutta näille maisemille. Sillalla seisoskellessani tulee mieleen ehkä vähän samankaltaiset näkymät Luxenburgissa, mutta kyllä nämä maisemat vielä dramaattisemmat ovat. Näin keväällä maisema on vielä silmiinpistävän vihreä, mikä tekee näkymästä mielettömän kauniin.

Santo Domingo-katu vie alamäkeen Arco de Felipen kaaren läpi Puente Viejolle, missä ollaankin huomattavan lähempänä rotkon pohjaa. Espanjan nykyinen kuningashan on nimeltään Felipe, mutta tuskin tuo riemukaari silti hänen mukaansa on nimetty.

Sillalta katu lähtee taas nousemaan keskustaa kohden ja pysähdymme tankkaamaan Plaza Carmen-aukion laidalle. Andaluciassa kun ollaan, niin kaikki talot on maalattu valkoisiksi ja suorastaan häikäisevät auringon paisteessa.

Tapaspaikan ruokalistat on printattu ainoastaan espanjaksi, niin pyydän baarimikkoa suosittelemaan meille listalta jotain. Pedro tökkäilee sormella sinne tänne, johon nyökkäilen ja murahtelen: “Muy bien”. Herra kiikuttaa meille isot Estrellat ja kuorrutetut Calamaret. Ihmettelen missä loput viipyy, niin ilmeisesti mies on käsittänyt, että tilasimme vain sen eka tapaksen, minkä hän listalta osoitti. Kaveri tuo listan takaisin ja alkaa taas osoittelemaan sormellaan eri tapaksia, ja minä nyökkäilen. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta koitan kuitenkin varmistaa, että herra ymmärsi meidän tilanneen kaiken mitä hän suositteli. Caballero nyökkäilee ja pulputtaa espanjaa minkä ehtii. Kovasti meitä naurattaa tämä kulttuurien kohtaaminen.

Kohta alkaa pikku lautasia tulemaan niin etteivät ne kaikki yhdelle pöydälle mahdu, vaan osa pitää lastata viereiseen pöytään. Aamupalalla ollaan liikkellä joten tarpeeseen tulevat, kun iltapäivä alkaa pikkuhiljaa kääntyä iltaa kohden. Kaikki katoaa parempiin suihin ja naurava baarimikko ojentaa 12 euron laskun. Minuakin huvittaa noin mitätön lasku ja tippaan hyvillä mielin kolme euroa. Miellyttävä kaupunki tämä Ronda. Ehkä palaamme joskus paremmalla ajalla.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , | 2 kommenttia

Avokilla Meksikonlahdelle

Florida Seasons Resort Kissimmeessä oli nyt ensimmäinen majoitus tällä reissulla, missä majoitukseen panostamallamme dollarinipulla tuntui saavan katetta. Uima-allasalue oli siisti ja viihtyisä, huone tilava ja hyvin varusteltu ja kaiken kruunasi ylelliset Queen-size sängyt, joihin oli todella mukava heittäytyä pitkän, mutta antoisan reissupäivän päätteeksi.

Mukavan oloinen respan vastaanottovirkailija kysyi huolestuneen näköisenä, että olenko ok, kun en huomannut pientä porrasta marmorilattiassa, vaan kynnykseen kompastuttuani suorastaan syöksyin tiskille. Päätin hauskuttaa neitiä hiukan lisää ja kävelin turhapuron kävelyä mehuautomaatille ja en muka osannut käyttää masiinaa, niin neiti tuli hätiin. “ Onko kukaan koskaan sanonut, että olet ihan Elton Johnin näköinen? ” kysyi neitokainen ja taikoi samalla mukillisen orange juicea automaatista. No, ei ole kyllä ennen sanottu. Vaikka osaankin Ukko-Nooan lisäksi muutaman muunkin sävelmän pianolla tapailla ja laulunumero oli alakoulussa useimmiten kiitettävä, niin ei kyllä muita yhtäläisyyksiä Eltonin kanssa ole. Ehkäpä silmälaseissa on jotakin samaa.  Lupasin rääpäistä saman tien neidille nimmarin ja sen teinkin, mutta se lappunen taisi päätyä paikallisen sheriffin työpöydälle.

Kissimmee sijaitsee maailman suurimman huvialueen, Orlandon Walt Disney Worldin kupeessa, joten hotellikapasiteettia on rakennettu rajusti alueelle. Las Vegasin tapaan hinnat ovat sitten viikolla tasoon nähden erityisen edulliset ja nousevat viikonloppuisin. Syy, miksi varasin juuri tämän kortteerin, oli vaaleanpunaiseksi maalattu ravintola hotellin vieressä, missä järjestetään iltaisin Capone-gangsterishow.  Liput voi hankkia netistä vähän päälle kolmellakympillä ja hintaan sisältyi showelämyksen lisäksi ruoka buffetista ja ruokajuomat niinikään rajoituksetta. Eli olutta tai viiniä, väkevimmistä puhumattakaan niin paljon kuin pötsi tai pää vetää.

No sitä, kuinka paljon vetää, ei aleta kyllä testaamaan. Vielä muistan hyvin, kun nuorena miehenä Rodoksen saarella Mikes-discopubin sisäänvetäjä sai houkuteltua allekirjoittaneen peremmälle lupaamalla free drinks all night long sisäänpääsymaksun hinnalla. Silloin tuli kokeiltua, miten paljon nuori mies kestää alkoholituotteita.

Seuraavan päivän vietin aamusta iltamyöhäiseen 35 asteisen vessan lattialla pyttyä halaillen. Puolen päivän jälkeen pelkäsin kuolevani, kun sisällä ei olisi pysynyt Rapalan uistimetkaan. Illansuussa pelkäsin etten kuolekaan, niin hirveä oli olotila. Kun illalla olin yökkinyt kaikki sappinesteet ja muutkin ruumiineritteeni Rodoksen kaupungin viemäriverkostoon, vannoin etten koskaan astuisi jalallani ilmaisen viinan juottoloihin.

Nyt oli varattuna paikat tuohon Capone-show`hun, mutta ehkä olen viisastunut jonkin verran noista Rodoksen ajoista.

Lauantai-aamuna selasin tv-kanavia ja samalla kurkin ovenraosta Cape Canaveraliin päin josko nähtäisiin Falcon-raketin perävana se kadotessa avaruuteen. Laukaisun piti olla kymmeneltä, mutta eipä mitään näkynyt, eikä töllössäkään asiasta mainittu. Ehkäpä raketin laukaisu on niin tuttua puuhaa näillä nurkilla, ettei siitä erikseen uutisissa tiedoteta. No, kohta tuli tyttäreltä kotimaasta viesti, että laukaisu on siirretty huomiselle teknisten ongelmien takia.

Aamupäivä vietettiin uima-altaalla ja iltapäivää vietettiin Kissimmeen Old Townissa, mikä muistutti jonkin verran lännen elokuvien kaupunkia. Lauantaipäivän kunniaksi siellä oli jenkkiautojen paraati ja monenlaista vekotinta sieltä löytyi huvittelun nälkäisille. Mainittakoon vaikkapa maailman suurin Skycoaster. En tiedä mikä tuo on suomeksi, mutta mielettömän suurelta riippukeinulta se ainakin näytti. Meikäläistä ei saisi tuon härvelin kyytiin kammettua rautakangellakaan.

Ne hullunrohkeat jotka jopa maksoivat siitä, että pääsivät kokeilemaan tuota kyytiä, kirkuivatkin sitten aika kimakasti ilmojen halki syöksyessään. Koska oma videoni Skycoastrista epäonnistui aika surkeasti linkitän tähän taltioinnin vähän taitavammalta ja onnekkaammalta kuvaajalta:

Iltakahdeksan aikoihin liituraitapukuun pukeutunut herra laski käteeni oikein nimellä varustetut liput  Capone dinner show`hun. Nimeäni hän ei osannut lausua, mutta liitti silti eteen arvonimen “don”, joka tarkoittaa mafiapiireissä kaiketi perheen päämiestä, eli kummisetää.

Hän ohjeisti meitä kiipeämään portaat yläkerran baariin ja ottamaan juomat pöytäänkutsua odotellessa. Eipä montaa hörppyä ehtinyt valkkarilasista ottaa, kun Bugsy Siegelin näköinen heppu tuli heiluttelemaan pistoolia baariin ja huhuili meitä nimeltä. Tunnustin olevani kyseisen pohjois-eurooppalaisen (mafia)suvun päämies, jolloin hän toivotti meidät tervetulleeksi “capojen” kokoukseen ja vei meidät pöytään.

Pöytä oli toisessa kerroksessa ja siitä oli suora näkymä esiintymislavalle. Juomatilauksen otettuaan “Bugsy” suositteli meitä hakemaan buffetista evästä. Ruoka oli keskinkertaista, mutta kalifornialainen punaviini sen sijaan laatutavaraa.

Show alkoi stand-uppilla ja jatkui kabareella. Koko ajan odottelin milloin Tommy-gun alkaisi laulaa ja rikollissyndikaatit ottaisivat yhteen silmiemme edessä, mutta Al Caponea, Lucky Lucianoa, Vinnie “mad dog” Collia ja “Dutch” Schulchia saimme ihailla vain ravintolan seinillä olevissa kuvissa. Siinä mielin show oli kyllä pettymys. Ei nuo pohjois-amerikkalaiset vitsitkään oikein avautuneet, mutta nauraa hörähdeltiin silloin, kun kaikki muutkin. Lisäksi “Bugsy” täytti aina pikarit ennenkuin saatiin tyhjäksi entisiä, niin pelkäsin hiukan huomisen ajokunnon puolesta, joten lähdettiin ennen pilkkua.

Aamulla taivas oli paksussa pilvessä, joten se siitä raketin laukaisusta, tai nähtiinhän me se telkkarista. Aika hukkaan siinä meni rahat niiltä, jotka olivat paikan päälle vaivautuneet. Parissa sekunnissa Falcon-raketti sukelsi pilvipeitteeseen, eikä siitä näkynyt vilaustakaan sen koommin. Päivälle oli ennustettu oikein ukkosmyrskyjä ja vettä alkoikin tiputella kun ahdoin matkalaukkujamme Mustangin takakonttiin.

Hieman käsitystä Disney Worldin koosta sai, kun moottoritieltä ristesi useita liittymiä tuohon huvittelupuistoon. Kooltaan se on noin kolme kertaa Manhattanin kokoinen eli olisiko jotain 15 x 30 km. Jää siinä niin Särkänniemet kuin Powerparkitkin toiseksi. Meillä tuo Mikki Hiiren fanittaminen on jäänyt jo niin kauas menneisyyteen, ettei katsottu tarpeelliseksi poiketa. Ja viikon se vähintään aikaa vaatisikin, kuten myös paksun tukun dollareita.

Matka Kissimmeestä rannikolle näytti kartassa lyhyelle, mutta tuntitolkulla siihen tärvääntyi aikaa, johtuen osin rankkasateesta. Vettä tuli nyt sen verran, ettei pyyhkimet ehtineet kuivata lasia, joten nopeutta piti pudottaa samassa suhteessa. Motari vei meidät Tampan downtownin ja lentokentän välistä Tampa Bayn sillalle, joka pituutensa takia toi mieleen Juutinrauman sillan Tanskan ja Ruotsin välissä. Täällä muuten noita lentokenttiä on aivan tuhoton määrä: Tampassakin useampi ja St. Petersburgissa omansa, vaikkei kaupunkien välimatka ole kuin noin kymmenen mailia.

Kun Tampa Bay oltiin ylitetty, loppui sade ja aurinko alkoi kurkkia pilvenraosta. Ehdittiinpä jo ennustaa rentoa uima-allasiltapäivän viettoa. Ennen hotellille menoa poikettiin täydentämään aamupalatarpeistoa. Käänsin aluksi Delin pihalle, joka näytti sulkeneen ovensa lopullisesti jokin aika sitten. Liikkeen katoksessa majaili muutama koditon ja heilauttivat meille kättä tervehdykseksi. Muutenkin alue näytti aika boheemilta. Lähistöllä täytyi olla edullinen tattoo/piercingliike, sen näköistä jengiä oli katukuvassa. Huoltoasemalta aamupalavärkit kuitenkin saatiin ja kurvasin Budged Inn St.Petersburgin pihaan.

Respan yläpuolisella parvella oli bileet ja tuo sekalainen seurakunta toi mieleen 60 päivää kiven sisässä ja L.A. Ink ohjelmasarjan. Lisäksi tuo karhukopla oikein kurkotteli kaiteen yli nähdäkseen, että ketäpä sieltä oli tulossa uudenkarhealla Mustangilla heidän reviirilleen. Respan intialaismies suorastaan säikähti nähdessään minut ja ilmeestä saatoin lukea, ettemme ole ihan tavanomaisia asukkaita tässä majapaikassa. Saimme kuitenkin huoneen riittävän turvaetäisyyden päästä tuosta bileporukasta, joten päätimme jäädä. Visiitti kalterien ympäröimälle uima-altaalle sai kuitenkin jäädä.

Sen sijaan kävelimme läheiseen Taco Bell-meksikolaisravintolaan päivälliselle. Meidän lisäksemme ravintolassa asioi keski-ikäinen nainen, jonka molempiin poskiin oli tatuoitu kämmenenkokoiset lepakot ja otsassa kiemurteli käärme. Nainen ei ostanut mitään vaan vaihtoi kerjäämiänsä kolikoita seteleiksi. Nainen lähti työntelemään marketin ostoskärryjä, missä ilmeisestikin oli koko hänen omaisuutensa, pitkin katua kadoten vähitellen liikenteen vilinään. Ihan hyvä nähdä tätäkin puolta Ameriikasta, ettei erehdy luulemaan, että kaikilla täällä on 3000 neliön huvila meren rannalla ja kauppareissut taitetaan Ferrarilla.

Ymmärrettävistä syistä vietimme illan huoneessamme. Mökä ulkopuolella hiljeni puolelta öin ja jatkui taas aamuviidestä kuuteen.

Ennen puolta päivää kipaisin aamukahvit respasta. Bileporukka pakkaili kamojaan autoihin ja moottoripyöriin ja teki lähtöä. Parralla ja nenärenkaalla varustettu Tony Halmeen “ameriikanserkku” tunki kaljalaatikon kuoria täpötäyteen roskikseen ja mulkaisi minua ohikävellessäni. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, toivotin hänelle hyvät huomenet. “Good morning and have a nice day”!  kaveri huikkasi perääni. Ehkä ei aina ole koiraa karvoihin katsominen, vaikka terve varovaisuus on tietenkin paikallaan.


Sää oli taas mitä parhain niin käännettiin Mustangin keula kohti Meksikonlahden kuuluja puuterihiekkarantoja. Liikennevaloissa vierellemme pysähtyi teiniporukka, joka huuteli meille jotain. Kysyin, että mitä asiaa pojilla on, jolloin vakuuttivat pitävänsä autostamme. Kerroin, että valitettavasti tämä komistus ei ole omamme vaan lainassa Alamolta. Samassa valo vaihtui ja polkaisin kaasun pohjaan. Poikien vanha Fordi katosi peräpeilistä aika pian.

St. Petersburgin ranta-alue on täynnä hulppeita yksityishuviloita ja hotelleja. Näiden lomitse on lyhyitä kadunpätkiä, joilta on kulku rannalle ja joissa on myös muutama maksullinen parkkipaikka. Vierähtikin puolituntinen, ennenkuin tuurilla löysin vapaan paikan ja lunastin tolpasta pari tuntia meille ranta-aikaa neljän dollarin hintaan.

Kuten olimme etukäteen saaneet informaatiota, hiekka oli todellakin kuin puuteria ja maisemat paratiisimaiset. Vesi oli aavistuksen verran viileämpää kuin Atlantin puolella muttei missään nimessä kylmää. Rantaelämästä nautittiin täysin siemauksin ja keräsin täältäkin muutaman simpukankuoren, mitkä ovat edullisia ja erinomaisia matkamuistoja.

Rannalta lähdettiin suuntimaan autoa kohti ja vahingossa eksyttiin ylläolevassa kuvassa paistattelevaan huvilaan johtavalle polulle. Puskan takaa tuli vastaan kyltti, missä luki: “You are in the private property, keep out”! Samassa pusikosta kuului rahiseva ääni, missä nuo sanat toistettiin. No, kerrankos sitä erehtyy…

Seuraava yö oli rauhallinen.

St.Petersburgista kun lähtee etelään, tulee jälleen pitkälle sillalle joka nousee ja nousee korkeuksiin. Laivojen täytyy tietysti päästä Tampan satamaan, minkä vuoksi tämäkin insinöörityön taidonnäyte on rakennettu. Tällaisia tulee vastaa Norjan vuonoilla, mutta kyllä tämä suurin on, minkä yli olen ajanut.

Spinnaker Inn Naples ei ollut vielä puolen päivän jälkeen valmistautunut ottamaan vastaan vierailijoita rapakon takaa, joten lähdimme tutustumaan Naplesin ranta-alueisiin. Jos eilen St.Petersburgissa oli työn takana löytää vapaa parkkipaikka, niin täällä se oli suorastaan työn ja tuskan takana. Noita vähiä parkkipaikkoja oltiin jo jonottamassa, milloin vapautuvat. Tunnin verran ajeltuamme pitkin rantakatua huomasin erään parkin missä rantaelämään kyllästynyt poppoo oli tunkemassa rantatuolejaan ja -varjojaan autonperään ja pienellä odotuksella saimme tuon paikan. Aika jännää muuten, etteivät amerikkalaiset ole keksineet kaupungeilleen omia nimiään, vaan lainanneet niitä eurooppalaisilta suurkaupungeilta. Voin silti vakuuttaa, etteivät Naples ( Napoli ) ja St. Petersburg ( Pietari ) muistuta tippaakaan eurooppalaisia esikuviaan.

Ranta oli taas paratiisimainen ja jos mahdollista, niin rantahiekan koostumus oli vieläkin ohuempaa, kuin eilisellä rannalla. Täällä pelikaanit leijailivat uimareiden yllä ja tekivät syöksyjä mereen nousten aina kala nokassaan takaisin korkeuksiin.

Rannalta poistuessamme ohi kulkenut nainen kehui taas autoamme. Tällä kertaa en puhunut vuokra-autosta mitään, kiittelin vaan. Kohteliasta porukkaa. Täällä jenkkilässähän kuuluukin olevan sellainen kannustava ilmapiiri. Kotosuomessa yli kymmenvuotias jenkkini on kohdannut lähinnä kateutta… syyttä!

Naples on jetsetin suosiossa ja se kyllä näkyi kaupungin katukuvassa. Varsinaisesti kaupungilta paikka ei tuntunut, vaan ennemmin vehreältä huvila-alueelta.

Spinnaker Inn oli muuten ok tienvarsimotelli, mutta sen viime vuosituhannelta peräisin olevat huoneiden kokolattiamatot värjäsivät jalkapohjat mustiksi.

Auton sai oven eteen ja uima-allaskin löytyi, missä kävin talven viimeisen uinnin suorittamassa. Päivällistä nautittiin viereisessä Ihop-ravintolassa. Pimeällä piipahdin autolla ja huomasin auton heijastavan Mustangin logon asfalttiin muutamaksi sekunniksi, kun oven läimäyttää kiinni.

Aamulla ajettiin paikalliseen suureen ostoskeskukseen tuhlaamaan jäljellä olevat G. Washingtonin kuvat. Tavoitteena minulla oli löytää riittävän tilava reissureppu ja löysinkin. Euroopasta ei näin suurta ole löytynyt, mutta kaikkihan täällä jenkkilässä on suurempaa. Tämä mahtuu vielä mainiosti käsimatkatavaroihin. Nyt poikani vanha koulureppu jää viettämään ansaittuja eläkepäiviään Floridan lämpöön. Muutamia tuliaisiakin löytyi, mutta tukku dollareita piti vielä vaihtaa euroiksi. Täällä, kuten kaikkialla muuallakin yleisissä vessoissa on kyltti, missä työntekijöitä kehoitetaan pesemään kätensä. Ai, että muidenko ei tarvitse? Lapset, eläkeläiset, kotirouvat ja turistit voivat lähteä huoletta käsiään pesemättä tarpeensa toimitettuaan. No, me eurooppalaiset osaamme kyllä virauttaa kädet ilman eri käskyä.

Puolen päivän jälkeen polkaistiin kohti Miamia. Ei valittu nopeinta reittiä, vaan pienempi tie 41, mikä vie Evergladesin suoalueen läpi.

Alue on todellakin suota ja sitä riittää. Mietittiin, että aika monen huumepomon viimeinen leposija löytyy tuolta alueelta. Paikka kuhisee alligaattoreita, jotka osaltaan huolehtivat, ettei noista “capoista” jää merkkiäkään jälkipolville. Alueella asustaa myös uhanalainen Floridanpantteri, mitä emme päässeet näkemään varoitusmerkeistä huolimatta.

Näimme myös kotkanpesiä, vankeja tietöissä ja monenlaista maisemaa. Näitä kioskeja, mistä pääsee alligaattorien bongausmatkalle ilmatyynyaluksilla oli myös muutaman mailin välein.

Auto palautettiin Alamolle lähes tankki tyhjänä. 12 mailia olisi vielä bensamäärällä päässyt ja auton vuokra-aikakin olisi mennyt umpeen puolen tunnin sisällä, eli tipalle meni.

Autosta vielä sen verran, että onhan tuolla avomustangilla nautinto ajaa noissa lämpötiloissa, kun ei ala viluttaan kovemmissakaan nopeuksissa. Perheautoksi en voi kuitenkaan suositella. Takapekillä ei jalkatilaa ole nimeksikään ja konttiin saa vaivoin tungettua kaksi matkalaukkua. Mutta pariskunnille kyllä…tuollainen herkku maksaisi omaksi hankittuna kotimaassa 80 000 rahaa, joten pikkurahalla sen tuolla saa alleen muutamaksi päiväksi.

Loppuun vielä automme etukameralla kuvattu video, miten auton palautus vuokraamoon tapahtuu oikeaoppisesti:D

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Kennedy Space Center

Boca Ratonin jälkeen pysähdyttiin ruokkimaan ori, mutta ei se muitta mutkitta onnistunut. Automaatti kyseli viisinumeroista pinkoodia ja eihän minulla sellaista ollut antaa. Aikani kun kiroilin automaatin kanssa tuli huoltoaseman yksihampainen myyjätär hätiin ja kysyi: “Asunko Floridassa?” Myönsin etten vakituisemmin, mihin tämä hammaskeiju lisäsi, että siinä tapauksessa minun tulee maksaa polttoaineet etukäteen sisälle. Eurooppalainen kortti ei nähkääs käy automaattiin. Maksoin sisällä 40 dollaria, muttei tankkiin mahtunut kuin 33 dollarin arvosta gallonia, niin yksihampainen palautti ylimääräiset maniskat.

Kennedy Space Centeriin on hyvät opasteet ja Visitor Centeriin löysi, kun navigoi puiden yläpuolelta pilkoittavia avaruussukkulan kantoraketteja ja polttoainesäiliötä kohti. Parkkimaksu oli kympin autolta ja piletit alueelle 53,5 dollaria each. Se oikeutti kaikkeen, mitä nyt päivän aikana ehtii tehdä.

Turva- ja lipuntarkastuksen jälkeen oltiinkin Rocket Gardenissa, missä erikokoisia raketteja törrötti vierekkäin kuin hammastikkuja. Tästä vasemmalle oli Heroes & Legends niminen talo, mihin menimme ensiksi. Meille annettiin 3 D-lasit ja astuimme puolipyöreään huoneeseen, minkä arvelimme olevan teatterin esihuone, missä kävijöitä valmistellaan tulevaa koitosta varten. Aivan oikein, pienen näytöksen jälkeen ovet avautuivat takanamme ja pääsimme itse asiaan. Valot himmenivät ja kohta sitä mentiin pitkin avaruutta…

Esitys kesti ehkä kymmenen minuuttia ja vauhtia riitti koko ajaksi. Välillä oli vaikeaa pysyä pystyssä. Poistuimme aulan läpi, missä kaikki astronautit komeilivat kuvissa seinällä. 
Rocket gardenin kierrettyämme menimme Imax-teatteriin, missä oli juuri esitys alkamassa. Taas pistettiin lasit nokalle ja kiidettiin väliin kuussa, väliin pitkin auringon pintaa. Välillä oltiin avaruusasemalla, missä tutustuttiin astronauttien arkirutiineihin. Täällä oli sentään penkit missä istua ja esitys kestikin puolisen tuntia.

Elokuvan sanoma oli, että jos emme tee mitään ilmastomuutoksen hillitsemiseksi, muuttuu maapallomme pikkuhiljaa punaiseksi planeetaksi, kuten Mars on. On mahdollista, että Mars olisi joskus ollut maan kaltainen elävä planeetta. Ehkä sielläkin on asunut joku sivilisaatio, joka on typeryyksissään pilannut planeettansa asuinkelvottomaksi aivan niin kuin me typerät ihmiset olemme parasta aikaa tekemässä. Pitäisikö Donald Trump raahata tähän esitykseen, mutta kaippa tämä olisi FAKENEWS hänen mielestään.

Esityksen päätyttyä suuntasimme kirkkaassa ulkoilmassa pysäkille, mistä Space Centerin kiertoajelubussit starttaavat. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen istuimme kuskin takana etupenkissä. Vanha herra esitteli meille paikan villisikayhdyskunnan, josta osa vilisti bussin vierellä. Seuraavaksi näimme muutaman alligaattorin, jotka olisivat jääneet helposti huomaamatta, ellei kuski olisi vinkannut, minne päin päätä tulisi kääntää. Nämä veijarit taitavat pitää huolen ettei Cape Canaveralin villisikapopulaatio pääse kasvamaan liian suureksi. Yli 40 vuotta vanhan kotkanpesän kuski myös vinkkasi, mutten saanut sitä silmiini, vaikka tosissaan koitin tiirailla mäntymetsään, missä kuljettaja kertoi pesän sijaitsevan.

Sitten päästiinkin itse asiaan, eli avaruusteknologian ihmeelliseen maailmaan. Auton nokka suunnattiin kohti valtavaa rakettien kokoonpanohallia, missä raketit kootaan pystyasennossa liikuteltaville laukaisualustoilleen. Hallin kyljessä komeileva Amerikan lippu on 21 kerroksisen kerrostalon kokoinen ja yhdellä sivulla olevat kaksi ovea ovat maailman korkeimmat, 160 metriä. Hallin tilavuus on valtaisat 3,68 miljoonaa kuutiometriä. Hallissa saattaa toisinaan olla oma mikroilmastonsa, eli alhaalta ilman kosteus nousee ylös kattoon ja sinne muodostuvasta pilvestä vesi sataa takaisin alas, vaikka ulkona paistaisi aurinko. Samassa rakennusrykelmässä sijaitsee myös komentokeskus, mistä nykyään raketit laukaistaan ja ohjataan kiertoradoilleen.

Massiivisia laukaisualustoja oli parkattuna ympäristössä ja päästiinkin ihmettelemään niitä ihan läheltä. Täytyy olla melkoiset myllyt noita liikuttamassa. Painoa noilla möhkäleillä on varmastikkin useampi sata tonnia ja tuohon kun istutetaan vielä täysikokoinen raketti, niin potkua pitää löytyä. Minkähänlainen kirjainyhdistelmä on henkilön ajokortissa, joka tuolla kuljettelee raketteja laukaisupaikoilleen. Noita monstereita varten on rakennettu omat, ehkä noin 50 metriä leveät soratiet. Pitää olla hyvin perustetut, että kestää tuon painon. Tämä Merrittin saari, niinkuin koko Floridakin on suomaata.

Soratien vartta ajeltiin laukaisupaikalle 39 B…tai sitten A. En oo ihan varma kumpi on kyseessä. Kuitenkin toisella törrötti Falcon V- raketti odotellen laukaisua, minkä oli määrä tapahtua huomenaamulla kello 10 am. Siis mitä, kuulinko oikein? Jos olisi päivällä lykätty tätä visiittiä, niin olisi nähty raketin laukaisu päikan päältä livenä. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, niin varmasti olisi reittejä mietitty sen mukaan. Seuraava yöpyminen meillä olisi Kissimmeessä, mistä ei tietysti olisi mahdoton matka ajaa tänne aamutuimaan. Ehkä noin 60 kilometria. Tai voihan tämä happening näkyä Kissimmeehen asti.

Jokatapauksessa nämä 39 A ja B ovat nykyään ne paikat, mistä raketit starttaavat. Jostain syystä laukaisupaikat 1-38 on poistettu käytöstä. Minkähän takia niitä noin paljon on…

Olin pikkupoikana aika innoissani, kun mustavalkotelkkarista seurasin ensimmäisten rakettien laukaisuja ja nyt olin täällä paikan päällä. Melkein piti nipistää itseään, että uskoo tämän todeksi.

Bussi toi meidät avaruussukkuloiden laskeutumiskentän vierelle, valtavan hallin pihalle, minkä vierellä on katsomo huomenissa täynnä raketin laukaisua katsomassa. Meidät ohjattiin sisätiloihin seuraamaan kaikkien aikojen suurimman raketin, Saturn V:n laukaisua. Suoraan edessämme oli komentokeskus ja lähtölaskennassa tuli tunne, että kaikki tapahtui tässä ja nyt, vaikka laukaisua seurattiin suurilta videotauluilta ja tilanne on ollut päällä vuosien 1967-1973 välillä. Todentunnetta lisäsi penkkien tärinä laukaisun hetkellä. Kyllä amerikkalaiset tämän viihdepuolen osaavat.

Esityksen päätyttyä ovet aukenivat ja tungeksittiin halliin, missä pötkötti yksi näistä valtavista avaruusaluksista. Saturn V:n strategiset mitat ovat 110/10/3 000 000, eli pituus/halkaisija/paino. Eli, maailman nopeimmalla ihmisellä menisi 10 sekunttia juosta raketti päästä päähän. Perässä olevat moottorit ovat tehokkaimmat mitä on koskaan rakennettu. Ja täytyy ollakin että saa singottua yli 3 miljoonaa kiloa avaruuteen. Kova on sitten polttoaineen kulutuskin: 20 000 litraa sekunnissa.

Saturn V-raketteja on rakennettu kaikkiaan 16, joista 3 kappaletta jätettiin jostain syystä laukaisematta ja niistä yksi makaa täällä meidän ihasteltavana. Kaikki 6 kuulentoa toteutettiin      ( onnistuneesti ) tällä rakettityypillä. Raketit nimettiin Apolloiksi, jotka nimenä kertovatkin jo paljon enemmän. Hallissa oleva raketti on paloiteltu neljään osaan, kuten se pilkotaan myös nousun aikana.

Raketin suurin osa ( Stage 1 ) irtoaa jo 2,5 minuutin jälkeen laukaisusta noin 60 kilometrin korkeudessa jolloin vauhtia on noin 8 600 km/h. Keskiosa raketista ( Stage 2 ) sinkoaa modulin 185 km korkeuteen, jolloin vauhtia on jo 24 600 km/h. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa astronauttien posket olla vasten niskatukea. Jos olet katsonut vaikkapa Apollo 13-elokuvan, niin olet nähnyt Saturn V-raketin. Ensimmäinen kuulentoraketti oli nimeltään Apollo 11.

Hallissa on paljon muutakin mielenkiintoista, kuten kuumoduli, kuuauto ja kivi kuusta. Lounasta syötiin Moon Rock Cafessa.

Tiuku repi 4.30 pm, kun palasimme takaisin Visitor Centeriin, eli vielä oli puolitoista tuntia aikaa tutustua avaruussukkulaohjelmaan ja sehän kävisi kätevästi Space Shuttle Atlantis-hallissa jonka edessä seisoi näyttävästi kaksi sukkulan kantorakettia, välissään valtava polttoainesäiliö.

Sisätiloissa katsottiin taas puolipyöreässä huoneessa informatiivinen video, kuinka sukkula muuttui 30 vuodessa paperilennokista avaruusalukseksi. Sukkulaohjelma aloitettiin jo Nixonin kaudella ja viimeinen sukkulalento STS-135, eli juurikin tämä Atlantis, laskeutui maan pinnalle 21 heinäkuuta 2011 ja ohjelma lopetettiin. Tuohan on kätevä peli tuollainen avaruusalus, jonka voi käyttää aina uudestaan. En tiedä, minkä takia ovat lopettaneet sen käytön.

Ajattelin, että tässä rakennuksessa täytyy sijaita yksi noista avaruuslennoilla käytetyistä sukkuloista, kun en ole sellaista tällä alueella vielä muualla nähnyt. Filmi päättyi siihen kun avaruussukkula jäi leijumaan avaruuteen ja pikkuhiljaa valot kirkastuivat salissa. Pari sekuntia meni, ennenkuin aivot tajusivat, että tuo avaruudessa leijuva sukkula onkin viereisessä huoneessa läpinäkyvän ” valkokankaan” takana ja tuo koko elokuva oli katsottu tuota samaista kangasta vasten. Samantien tuo verho nousi ylös ja Atlantis-avaruussukkula oli silmiemme edessä muutaman metrin päässä. Että ne jaksaakin yllättää. Alla pätkä tuosta näkemästämme videosta. Täytyy sanoa, että paikanpäällä tuo kokemus oli monin verroin huikeampi.

Avaruussukkuloita rakennettiin kaikkiaan 6 kappaletta, joista kaksi, Columbia ja Challenger ovat tuhoutuneet, ja muut ovat nähtävilla museoissa ympäri Yhdysvaltoja. Varmasti kaikki 80-luvulla eläneet, allekirjoittanut mukaan lukien, muistavat epäonnisen Challenger-sukkulan laukaisun. Noin minuutti laukaisun jälkeen sukkulan polttoainesäiliö räjähti ja säiliön kupeessa olevat kantoraketit lähtivät omille teilleen sukkulan hajotessa ja pudotessa mereen. Sanomattakin on selvää, että kuollessaan aluksen miehistöstä tuli kuolematon.

Sukkulan pinnoite on tulenkestävistä tiilistä rakennettu ja se tarkistetaan avaruudessa ennen jokaista laskeutumista. Sukkulan aloittaessa laskeutumisen 120 km korkeudessa, sillä on vauhtia yli 8 km/s ja kitka aiheuttaa yli 1500 asteen lämpötilan sukkulan pinnalle, joten köpelösti kävisi, jos sieltä pari tiiltä puuttuisi. Avaruussukkula on muuten monimutkaisin ihmisen koskaan rakentama laite.

Sukkuloiden käyttötarkoitus oli tietenkin viedä uusia komponentteja avaruusasemille, viedä siellä oleville miehistöille ruokaa, vettä ym. muita tarpeita. Vaihtaa miehistöt ja paljon muuta. Paljolti heitä on kiitteleminen, että meillä on gps, kännykät ja netti toimii, voidaan katsella telkkarista satelliittikanavia ja monta muuta asiaa, mitä ei tule edes ajatelleeksi.

Hallissa oli paljon asiaan liittyvää rekvisiittaa kuten pienoisavaruusasema, missä etenkin lapset kävivät peuhaamassa. Simulaattorilla pääsi kokeilemaan sukkulan ohjaamista ja ainakin meikäläisellä laskeutuminen tuotti suuria vaikeuksia. Sukkulan ohjaamoon pääsi myös tutustumaan pienen jonotuksen jälkeen.

Kello oli huomaamatta hiipinyt kuuteen ja oli vastentahtoisesti lähdettävä jatkamaan matkaa.

Vuonna 2001 kiertelin Gizan 3 suurta pyramidia joista yhdessä konttasin myös sisällä, kävin Kairon egyptiläisessä museossa katsomassa Tutankhamonin hauta-aarteita ja Faraoitten muumioita, kiertelin Luxorissa Faraoitten hautoja, joista suurimmassa on yli 180 huonetta, puhumattakaan Karnakin ja Luxorin temppeleistä. Silloin tuli tunne, että olen nähnyt jotain merkittävää ihmiskunnan historian kannalta. Nyt tuli sama fiilis, kun ohjailin Mustangia kohti Orlandoa ja auringonlaskua.

Jos sinua kiinnostaa avaruusteknologia edes hiukan, niin poikkeappa Kennedy Space Centerissä kun liikut tuollapäin. Ainakin minulle tuo oli koko kaksiviikkoisen Floridanmatkan kohokohta.

Alla olevasta linkistä voi seurata livekuvaa ISS-avaruusasemalta tänne meillepäin.

Edit: Tätä blogia viimeistellessäni huomasin, että tänään tuo Apollo 13-elokuva tulee kuin tilauksesta TV 5-kanavalta. Eli TV:n ääreen klo 21.00. En muista, olenko aiemmin tuota pätkää katsonut, mutta tänään sen teen.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti