Pozzo di San Patrizio, Orvieto

Aamulla lähdin hieman jaloittelemaan ja tutkiskelemaan paikkoja, mihin on tultu. Ikiaikaiset talot ja muurit sekoittivat kyllä mapsin toiminnan aika tehokkaasti ja piti vähän arvailemalla kulkea ja ottaa auringosta suuntia. Paikalliset olivat liikkeellä toppavaatteissaan, mutta meikäpoika pisteli menemään shortseissa ja lyhythihaisella paidalla.

Eräällä aukiolla yritin hakea suuntaa, mihin päin tulisi lähteä, että päätyy Duomolle. Sininen pallo pomppi puhelimen ruudulla laidasta laitaan, vaikka itse seisoin ihan paikoillani. Pistin taskuun koko masiinan ja päätin toimia vaiston varassa.

Löytyihän se kirkko näinkin ja aukiolla oli jo muitakin turisteja allekirjoittaneen lisäksi. Myös mustia nuoria miehiä seisoskeli kadunkulmissa lippis kädessään. Eivät yrittäneet myydä “Niken” lenkkareita tai “Michael Korsin” laukkuja, vaan kerjäsivät ihan suoraan.

Duomohan oli suuri ja komea, niinkuin ne aina ovat ja niiden kuuluukin olla täällä saapasmaassa. Lähistöllä oli myös näköalapaikka josta oli hienot näkymät laaksoon ja ympäristöön.

Jatkoin matkaa kohti Funiculare-asemaa, minkä läheltä pitäisi löytyä yksi tämän kaupungin nähtävyyksistä, pyhän Patrikin kaivo, eli Pozzo di San Patrizio. Funiculare-aseman vieressä oli portti, mistä pääsee kaupunginpuistoon ja poikkesin sinne samalla. Puisto ei mitään järisyttäviä kasvitieteellisiä nähtävyyksiä tarjonnut, mutta sitäkin paremmat näkymät laaksoon ja alakaupunkiin. Myös Patrizion kaivon maanpäällisen osan sain  paikallistettua täältä.

Kaivolle johti vehreä alaspäin viettävä kuja ja kun olin kaivon portilla sain lukea seinästä, että 5:n euron hintainen tiketti olisi pitänyt lunastaa kujan yläpäästä, kadun varrelta. No, pikku lenkki takaisin ja lippu lukulaitteeseen.

Kävelin portaita muutaman kymmenen metriä alaspäin, mutta näkymät eivät juurikaan siitä muuttuneet. Kaivo oli järkyttävän syvä ja olisi raskas homma tuolta pohjalta tulla takaisin maanpinnalle. Kaivo on alunperin rakennettu vedensaannin turvaamiseksi piiritystilanteissa. Myöhemmin sitä on käytetty syntien sovituspaikkana ja tässä yhteydessä tuo Irlannin suojeluspyhimys on liitetty kaivon nimeen. Ei ole tullutkaan ennen kaivossa käytyä näillä turistireissuilla.

Kaivon pihalla neljä keski-ikäistä naista esitti toiveen, että ottaisin heistä yhteiskuvan matkamuistoksi. Olivat tulleet Australiasta asti tutustumaan historiallisiin huviloihin Toscanan ja Umbrian alueella. Kerroin tulleeni edellispäivänä lentäen Roomaan ja vuokranneeni auton. Yksi rouvista ihmetteli, miksen tullut junalla noin lyhyttä matkaa Suomesta… No, jaa.

Puhelimesta oli virta lähes lopussa, kun astelin ulos elintarvikeliikkeestä huomiset aamupalatarpeet kainalossa. Ruutu oli niin himmeä, että karttanäkymästa oli vaikea saada selkoa edes plus kolmoset silmillä. Sain kuin sainkin paikallistettua Piazza Clementinin ja samalla luuri ilmoitti että: Goodbye! Onneksi ehdin nähdä, mihin päin lähteä kävelemään. Muuten olisi ollut ehkä kämppä hakusessa. Nuo keskiaikaiset kujat on kaikki niin samannäköisiä.

Kämpille päästyäni alkoikin satamaan ja ropinaa kesti alkuiltaan saakka. Googlesta tutkimme ruokapaikkoja ja valitsimme Altesto-nimisen ravintolan neljän minuutin kävelymatkan päästä.

Matkan varrella poikkesimme kehuttuun Blue Cafe-pubiin, missä kitaraa näppäilevä baarimikko kysyi: “What can I do for You ?” No, soita nyt vaikka Stairway to heaven aluksi.

Kaverihan soitti koko biisin alusta loppuun ja minä lauloin pätkiä mukana, kun sanoja muistui mieleen. Miekkonen malttoi luopua kitarastaan sen verran, että sai meille oluet taiottua ja minä vuorostani näppäilin tuota samaista tsibaletta. Kaveri toi jakkaran samaan pöytään ja alkoi soittaa Kansasin Dust in the Windiä ja tenttasi meiltä, että mikä biisi? Kyllähän tuo nyt tiedettiin, joten hän siirtyi seuraavaan, joka kuullosti myös tutulta, muttei nimi tullut mieleen. Tätä olisi kai jatkunut pitkäänkin, mutta ( onneksi ) baariin tuli muitakin asiakkaita ja musikantti lähti heitä palvelemaan.

Ulkona satoi jälleen, kun etenimme seinänvieruksia pitkin paikallisten suosimaan Altesto-ravintolaan. Tämän paikan olimme valinneet paikallisuutensa lisäksi sen takia, että googlen mukaan se avautuisi kuudelta ja muut paikat vähän myöhemmin. Sisälle päästyämme vastaan tuli baarimikko, joka kovasti valitellen sanoi paikan aukeavan vasta seitsemältä. Harmissamme ulkoistumme takaisin sateiselle Piazza de Popololle. Aukiolla oli monta muutakin ruokapaikkaa, jotka tiedusteltaessa avautuisivat myös seitsemän kieppeillä. Yksi viinibaari oli sentään auki ja jäimme sinne sadetta pitämään ja odottelemaan seiskaa.

Valkoviiniä tulikin sitten kunnon lasilliset ja kolme kupillista naposteltavaa. Tuumattiinkin, että jos vielä toisetkin lasilliset otetaan, on maha ( ja pää ) niin täynnä, että saa hoiperrella kohti yöpaikkaa.

Altestoon kuitenkin mentiin ja ei sieltä oikein mitään oikeaa ruokaa saanut, vaan erilaisilla täytteillä olevia voileipiä. Eipä ollut enää niin hirveä nälkäkään, niin kyllä ne nyt asiansa ajoivat tällä kertaa.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Autoilua Italiassa: Orvieto

Kun muistaa helmikuisen katastrofaalisen autonvuokraustapahtuman Teneriffalla, niin osaa kyllä arvostaa sujuvaa ja asiallista palvelua. Sellaista saatiin nyt Rome-Fiumicinon Hertz-vuokraamosta. Kaikkine käänteineen ja naarmujen papereihin merkkaamisineen auto saatiin alle puolessa tunnissa. Ainoa miinus, ettei haluamaamme Fiat 500:sta ollut tarjolla, vaan jouduttiin tyytymään Fiat Puntoon. Tuo “viissatanen” olisi kyllä ollut ehdoton Toscanan kukkulateillä ja viinitarhojen keskellä. Pari kertaa on tuo pikkuviiatti ollut alla ennemmin, niin ei niin kirpaissut, kun kaasuttelimme Puntolla liikenteen virrassa kohti kaikkien kaupunkien äitiä.

Esikaupunkialueella ohjasin Punton Roomaa kiertävälle kehätielle. Google Mapsin navigaattori oli nyt varsinaisesti testissä ekaa kertaa. Aiemmin olen ajellut vain karttaversion varassa, mutta nyt kun mobiilidata ei kukkaroa kevennä, niin voi huoletta antaa navin opastaa. Ja hyvin kyllä tuntui toimivan: ihmettelin, kun kehätie muuttui kartalla jossain vaiheessa punaiseksi, ja tuli vielä printti +20 min. Onkohan tietyötä edessä? Täsmälleen paikassa missä tienväri muuttui, seisoi neljä kaistaa Fiiatteja, Lancioita, Alfa Romeoita ja oli siinä muutama saksalainen merkkikin. Eli tämä navi osasi ennakoida ruuhkatkin… Millähän tekniikalla sekin onnistuu??

Flaminia, Tiburina ja Aurelia-nimiset tiet vilahtivat kylteissä. Nämähän ovat juuri niitä antiikinaikaisia teitä, joista on tullut sanonta: “Kaikki tiet vievät Roomaan”. Aureliaa olen muistaakseni joskus ajellutkin jossain Rivieran suunnalla. Via Appia lähtee jostain Barin tienoilta ja tulee Roomaan etelän suunnalta. Antiikin aikana Rooman sotajoukot monesti marssivat keisarinsa johdolla kaupunkiin voitokkailta sotaretkiltään juuri Via Appiaa pitkin. Ristiinnaulitsivat kulkiessaan sotavankejaan tienvarteen ja niitä saattoi olla kymmenien kilometrien pituisissa riveissä.

Apostoli Pietari myös pötki Via Appiaa pitkin pakoon kristittyjen vainoja ja tarinan mukaan jo ylösnoussut Jeesus tuli tiellä vastaan kysyen: “Quo vadis…minne menet?” Tuolla paikalla Via Appia Anticalla on Quo Vadis- niminen kirkko nykyään. Jeesus palautti Pietarin takaisin Roomaan ja huonostihan siinä Petterille kävi: Joutui kohtaamaan opettajansa kohtalon Cianicolo eli Janiculum-kukkulalla. Pietarin hauta on luonnollisesti Pietarinkirkon alla sijaitsevassa kryptassa.

Pyhää Pietaria muuten pidettiin vankina Capitoliumilla sijaitsevassa tyrmässä, jossa pääsee nykyään tavan turistitkin vierailemaan ja siellä myös kannattaa ehdottomasti käydä. Muistaakseni sinne ei edes ole pääsymaksua. Tyrmässä on viettänyt elämästään kuusi vuotta toinenkin kuuluisa vanki, eli gallialaispäällikkö Vercingetorix, jota on pidetty esikuvana sarjakuvahahmo Asterixille. Miespoloinen joutui tosiaan virumaan sellissä kuusi vuotta, ennenkuin Julius Caesar palasi sotaretkiltään ja hirtätti Vercingetorixin triumfinsa kunniaksi.

Madelllen mentiin seuraavat 20 km Rooman työmatkaliikenteessä. Kun viimein päästiin kääntymään A1:selle kohti Firenzeä, alkoi matka taas taittua, ja rajoitusten lupaama 110 oli lasissa. Kukkuloita ja kukkulakaupunkeja oli pitkin matkaa kahta puolta tietä. Välillä oli siltoja ja kyltit ilmoittivat, että ylitettiin Tevere-niminen joki, eli Tiberin latvat kiemurtelivat tällä suunnalla. Maineikas joki ei ollut suurensuuri enää täällä Lazion ja Umbrian rajaseuduilla.

Täälläkö joku onneton naisihminen pisti pari kääröä veneeseen ja pukkasi virran vietäväksi kolme tuhatta vuotta sitten, säästyäkseen aviottomien lasten synnyttämisen aiheuttamalta häpeältä. Vene törmäsi rantatöyrääseen parikymmentä kilometria ennen rannikkoa ja kaislikossa iltapalaa lymynneen naarassuden äidinvaistot heräsivät, eikä se raskinnutkaan syödä noita puolustuskyvyttömiä pikkupalleroita, vaan alkoi ruokkia nälkäisiä kaksosia maidollaan. Aikuisiksi vartuttuaan Romulus ja Remus-nimiset veljekset perustivat paikalle kaupungin.

Orvieto-nimiseen kuuluisaan viinikaupunkiin navigattori nyt johdatti pidemmän kaavan mukaan. Olin katsonut kotona vaivattomimman reitin kukkulakaupungissa sijaiítsevaan majapaikkaamme ja navi ei kyllä tätä reittiä nyt noudattanut, vaan vei meidät ylös kukkulalle vastakkaiselta puolelta ja läpi koko muinaisen keskustan. Hermona vilkuilin katujen laitoja, näkyykä ZTL- kylttejä. Zone Trafico Limitato tarkoittaakin sitten sitä, että autoilu alueella on muilta kielletty, kuin kaupungin asukkailta, ja muutaman satasen sakkolappu pamahtaa sitten kuukausien päästä omaan postilaatikkoon niille, jotka tätä kieltoa rikkoo. Tuollainen “postikortti” ei varmastikaan lämmittäisi mieltä yhtä paljon, kuin hyvän ystävän lähettämä valoa ja aurinkoa tihkuva tervehdys Italian perukoilta.

Olin kyllä jo aiemmin kysynyt asiasta sujuvalla italiankielellä vuokraemännältämme, joka vakuutti, ettei kaupungissa ole kameravalvontaa. Aaseille rakennetut kadut olivat niin kapeita, että melkein jo peilit raapivat talojen seiniä molemmin puolin, kun koitin navigaattorin ohjeita noudattaa. Risteyksissä piti vexlata minuuttitolkulla, että sai Punton kääntymään haluttuun suuntaan naarmuttamatta. Aaseilla tarkoitan sitä sorkkaeläintä, enkä ratin takana hikoilevaa turistia.

Viimein olimme sovitussa kohtaamispaikassa Piazza Clementiinillä ja laitoin vuokraemännällemme whatsappia, että olemme saapuneet. Kohta meitä lähestyi takavasemmalta harmaantunut italialaismummo, joka esitteli itsensä. Muistelin toistakymmenvuoden takaista talvea, jolloin vietin illan viikossa italian peruskurssi ykkösellä ja tulihan se sieltä, että : ”sono Tapio, piacere!”

Muikkeli hyppäsi takapenkille ja navigoi meidät kapeita kujia pitkin toiselle Piazzettalle, missä hänellä oli oikein talli mustalle orillemme varattuna. Jo matkan aikana kävi selväksi, että stasera siamo parla solo italiano, eli yhteinen kielemme on vain ja ainoastaan italia. Nou hätä… juuri tällaisia tilanteita vartenhan minä siellä italiankursseilla iltojani vietin, vaikka olisin voinut  senkin ajan käyttää vaikka mihin mukavaan.

Kun sain peruutettua Punton piskuiseen talliin ja nousin ähisten ratista ja aloin lappaa matkatavaroita peräkontista, rouva ilmoitti että: “ultimo piano!” Em. kurssin ansiosta tiesin, ettei tuolla lauseella ollut mitään tekemistä musiikin kanssa, vaan se oli vapaasti suomennettuna kutakuinkin: viimeinen kerros. Nythän ei kuitenkaan olla missään Burj Khalifassa, niin ei tässä antiikkisessa talossa voi neljää kerrosta enempää olla. Kuitenkin kapeissa portaissa muutama pakaasi otti vanhoihin polviin, muttei kunnon päälle, eipä tietenkään…

Rouva esitteli meille asunnon italiaksi ja me sujuvasti kuunneltiin… Majoitus oli maksettu jo ennakkoon, mutta italialaiseen tapaan kaupunki perii vielä “turistiveron”, mikä tulee vielä maksaa paikan päällä. 2,20 per lätty per päivä, eli pikaisesti laskettuna 8,80.

Muistelin, että mikä sen exappiukon velivainaan nimi olikaan? Ottohan se taisi olla…”Otto,ottanta?” ;kysyin muijalta lompakkoa kaivellen. Si, vastasi hän ja laskimme kolikot hänen kouraansa. Sain sen verran selvää  hänen puheenpolpatuksestaan, että ilmeisesti hän halusi tietää, mihin aikaan olimme aikoneet ylihuomenna lähteä? Mörisin jotain että “mezzogiorno”, mikä kelpasi vastaukseksi ja rouva pudotti avainnipun käteeni. Huikkasi buonanottet ja katosi omaan asuntoonsa rappukäytävän toiselle puolelle.

En huomannut kysyä, onko vesijohtovesi juomakelpoista, vai tuleeko se esim. Tiberistä. Täällä on kyllä vehreää, kuin Suomessa juhannuksena, että vettä luulisi löytyvän muualtakin, kuin äidin silmistä. Jos nyt vettä pitää tällä reissulla välttämättä juoda, niin pullovettä sitten. Kraanaveteen voi kaiketi aamukahvit keittää. Jos tuo vesi aiheuttaisi maksavaurioita tai muita vähemmänmieluisia matkamuistoja, niin kai tuo muikkelismaikkelis olisi siitä meitä mitä kohteliaimmin informoinut. Tai mistä tiedän, vaikka informoikin. Ei siinä puhetulvassa montaa tutunkuuloista sanaa ollut, eikä Italian peruskurssi ykkösellä vielä käsitelty vesihuoltoon liittyvää termistöä.

Olimme jo ennen kukkulalle nousua varustautuneet italialaiseen tapaan pizzalla ja pullollisella hyvää umbrialaista punaviiniä, joiden parissa aloimme viettää toukokuista perjantai-iltaa armon vuonna 2018.

Tallennettu kategorioihin Italia | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Autonvuokraushäslinki Teneriffalla

Ja ajelua Teiden kansallispuistossa.

Cicar on autovuokraamo Teneriffalla, mistä olen eniten lukenut  kehuja. Puulaakilla on toimistot sekä lentokentällä, että etelärannalla Los Cristianoksen satamassa. Olin jo tarkistanut, että himoitsemamme pikkufiiatti olisi saatavilla kolmenkympin vuorokausivuokralla, sisältäen kaikki tarvittavat vakuutukset nollaomavastuulla, mutta itse vuokraus oli vielä tekemättä.

Tarkkailin saaren säätietoja muutaman päivän ja kun Foreca näytti perjantaille sadepäivää lähes sadan prosentin varmuudella, niin ryhdyin keskiviikkoiltana autonvuokrauspuuhiin.

Eli Cicarin sivut auki, ja päivämäärät perjantaista maanantaihin. Niinhän siinä kävi, että tuon kovasti kehutun firman valikoimista ei enää löytynyt minkäänlaista kiesiä alle näin lyhyellä varoitusajalla. Olihan tässä majoituksemme lähellä muutama vuokraamo, mutta ihan outoja ja lisäksi kalliimpia. Sitä vakuutusten kanssa vääntämistä ei nyt jaksaisi.

Piti kääntyä vanhan tutun Autoeuropen puoleen. Sehän ei varsinaisesti ole autovuokraamo, vaan välittäjä, joka toimii vuokraamojen ja vuokraajien välissä. Eräänlainen autoalan Airbnb siis.

No, sieltäpä valikoitui Noexcess-niminen vuokraaja, jonka logo muistutti jonkin verran Interrentin logoa. Aviksen ja Herzin hinnat olivat pilvissä, Goldcar ja Firefly olivat automaattisesti poissuljettuja vanhojen huonojen kokemusten pohjalta ja tällä Noexcessillä oli nyt halvin hinta mihin kuului vakuutukset nollaomavastuulla, sisältäen myös katon, renkaat ja tuulilasin, jotka yleensä eivät täyskaskoonkaan sisälly. Auton voi myös noutaa ja palauttaa tankki täytenä, niin ei mene mitään tankkausmaksuja. Lisäksi firma oli saanut 5/5 pistettä, niin kai tuolta auton uskaltaa ottaa, vaikkei firma ennestään tuttu olekaan.

Eli, painoin enteriä ja Autoeuropen voucher ilmestyi sähköpostiini.

Perjantaiaamu olikin pilvinen ja vettä ripotteli, kun hyppäsin tuttuuun 343-bussiin ja matkustelin puolen tunnin verran Teneriffan Sur-lentokentälle. Olin pistänyt autonhakuajaksi 11.00 ja nyt jo torhistelin täällä puoli kymmenen aikaan. Autoeuropen voucherista tarkistin, että avainten noutopaikka oli todellakin Interrentin tiskiltä. Ilmankos oli niin samanlaiset logot Interrentillä Noexcessin kanssa. Kopissa ei näkynyt ketään, joten päätin virkistää itseäni Cafe con Lecchellä läheisessä kahvilassa.

Kello 10.10 menin uudelleen autovuokraamoiden tiskille ja nythän siellä oli Interrentille oikein jono. Jonossa oli toistakymmentä ennen minua ja se lyheni äärimmäisen hitaasti. Rupesin jo kellottamaan aikaa, paljonko yhdessä vuokraustapahtumassa menee, niin 17 minuuttia. Laskeskelin, että tällä vauhdilla menee kaksi tuntia, ennenkuin mahdollisesti olen autonratissa.

Minkähän takia kaikki tiedot pitää aina kysellä uudelleen tuossa tiskillä, vaikka ne on jo autoa varatessa netin kautta annettu. Jos minä perustaisin autovuokraamon, järkkäisin hommat siihen malliin, että asiakas saisi avaimet minuutissa. Vaikka hinta olisi vähän kilpailijoita kovempi, uskoisin että asiakkaita riittäisi, kun kaikki turha vääntäminen olisi pois.

Viereisellä Goldcarin tiskillä pari jamppaa oli autoa hakemassa ja seurasin, miten kavereilla alkoi ensin korvat punoittaa ja pikku hiljaa puna levisi kasvoihin. Tiesin kyllä kokemuksesta, mitä siellä oli menossa. Kavereille alkoi pikku hiljaa valjeta, ettei autoa saakkaan alle kympin päivähintaan, vaan kaikkine kuluineen se tulisi maksamaan jopa 40-50 euroa vuorokausi. Goldcarilla kun ainakin Malagassa tuli jo muutaman kympin lisämaksu siitä, että auton saa kentältä, eikä tarvi mennä bussilla mihinkään hevonkuuseen. Lieneekö täällä sama homma. Ja jos ovat ottaneet vielä tankki tyhjänä palautuksen, mikä on autoa varatessa halvin vaihtoehto, niin tankillisesta saakin tässä tiskillä maksaa hyvinkin toistasataa euroa. Myös vakuutusten omavastuun poistot yms. maksaa maltaita. Lisäksi ainakin Firefly veloittaa jotain ihme toimistomaksuja ja avaintenluovutuskuluja mielivaltaisesti. Siksi olenkin pistänyt nämä pari firmaa omalta kohdaltani boikottiin.

Niinpä niin… Goldcarin lasin takaa nainen kuulu pojille kertovan, että joutuu veloittamaan jommankumman luottokortilta 2100 euroa vakuusmaksua, elleivät osta heiltä omavastuun poistovakuutusta (joka on tietysti kallis). Jonkinlainen sopimus syntyy ja nuorukaiset lähtevät paperit kourassaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan noutamaan pirssin alleen.

Eipä näytä juuri paremmin menevän Interrentin tiskilläkään. Yksi toisensa jälkeen kiivaan väittelyn päätteeksi autonvuokraajat lähtevät kiukusta pihisten kohti auton noutoaluetta. Toisaalta aika hauskaa seurata, miten tyytyväisen oloiset, naureskelevat lomalaiset muuttuvat autonvuokraustiskillä raivon partaalle muutamassa minuutissa. Siltikin, vaikka olen kohta itsekin kokemassa saman kohtalon.

Edelläni on enää saksalaisnainen neljän lapsen kanssa, nuori mies rullalaudan kanssa ja kolme ranskalaismiestä Ryanairin voucherin kanssa. Pikku hiljaa ranskalaismiehillekkin valkenee, että vaikka lennot Beauvaisista Teneriffalle on saatukin Ryanairilta parillakympillä, niin samaan hintaan ei auto viikoksi irtoa. Hymy kavereiden kasvoilta katoaa ja yhden luottokorttia höylätään.

Nuori mies rullalautoineen astuu leijonan kitaan ja sama toistuu. Pikku hiljaa puheen volyymi kovenee ja ranskalaiseksi se tämäkin nuori mies paljastuu. Kaveri tunkee jo päätään lasissa olevasta pikku aukosta sisään ja kädet heiluvat kuin Moulin Rougen siivet Pariisin Pigallella. Saatapeetä tulee nyt ranskaksi oikein huolella, kun tämä autonvuokrauksen maantapa paljastuu nuorukaiselle kaikessa ihanuudessaan.

Yhtäkkiä miekkonen häviää takavasemmalle ja rullalauta jää seisomaan tiskiä vasten. Saksalaisnainen yrittää luukulle, mutta virkailija palauttaa hänet takaisin jonoon. Pian nuorukainen saapuu setelitukko kädessään, ja pattitilanne selviää. Kun virkailija näprää viimeisiä papereitaan, niin Frontside Ollie selittää saksan fräuleinille, ettei hänen debit/credit-korttinsa kelvannut vakuudeksi vakuutuksen omavastuuseen, vaan piti hakea automaatilta käteistä. Kysyin saksanrouvalta, onko hänen kortissaan debitominaisuus, joka voi hankaloittaa hänenkin vuokraustapahtumaansa. Rouva alkaa penkoa kassejaan, penkoo, penkoo ja penkoo eikä löydä etsimäänsä. Kauhistunein ilmein rouva kertoo lompakkonsa hävinneen. Aijai, mikä takaisku…

Ystävällisesti rouva viittoo minua menemään tiskille, mistä Ranskan lahja rullalautailumaailmalle on juuri häipynyt, kiukusta puhisten, kuinkas muuten. Vinkkaan vielä naiselle, että etsii Lost & Found tiskin ja siirryn luukulle.

No, kaikki tiedothan minun pitää taas antaa, jotka on tullut jo annettua varausvaiheessa. Virkailija ilmoittaa minulle, että joutuu varaamaan luottokortiltani 1400 euroa vakuusmaksua, ellen osta häneltä omavastuunpoistovakuutusta. Ilmoitan, että heillä on aika hauska firman nimi Noexcess netissä, eli suomeksi kutakuinkin ei omavastuuta. Näytän toistamiseen puhelimestani Autoeuropen voucheria, missä kerrotaan omavastuuni olevan auton vaurioitumistapauksessa tai jos auto varastetaan, pyöreät nolla euroa. Voucherista selviää, että kuitenkin pidättävät kortiltani 300 euroa vakuutta, jos en vaikkapa muista tankata autoa palauttaessani sen. No, nyt muija myöntää, että joo kolmesataa pitää saada, tai jos maksan 28 euroa, niin sit ei. Niin kauan muikkeli jankkaa tuosta 28 eurosta, että kyllästyn ja otan tuon, niin saapahan eukko palkkansa tästäkin vuokrauksesta.

Uskon nimittäin vahvasti, että itse autonvuokrauksesta ei näille tipusille palkkaa heru, vaan hillot tulee tilille vakuutusten myynnistä. Sen verran innokkaasti noita lisävakuutuksia kauppaavat. Yleensä, kun en ole suostunut ottamaan mitään, on kohtelu muuttunut enemmän ja vähemmän jäätäväksi ja mielettömiä uhkakuvia on maalailtu, mitä kaikkea kauheaa tulee tapahtumaan heti kun polkaisen kiesin liikkeelle.

Siirryn pihalle ja etsiskelen Interrentin kopin, mistä avaimet on määrä saada ja auton paikannus hoituu. Sama ruuhka täällä. Ryanairin kolmoset ovat tiskillä ja ovella tupakoiva nainen viittelöi minua ottamaan jonotusnumeron oven pielestä. Pienen iäisyyden jälkeen kolmikko saa avaimet ja jono nytkähtää eteenpäin. Edessäni oleva harmaapäinen herra Yhdistyneistä kuningaskunnista pääsee tiskille ja tiskin takana oleva pyylevä nainen palauttaa hänet ovelle ottamaan jonotusnumeroa. Kaveri meinaa hiiltyä, että miksei tuosta numerosta voinut aiemmin huomauttaa, hän on seissyt jonossa jo puoli tuntia. Palaa kuitenkin ovelle ja repäisee vihaisena automaatista numerolapun.

Vinkkaan miekkoselle, että vaihdetaan lappusia niin päästään elämässä eteenpäin. Hyvin kiitollisena mies siirtyy tiskille, jolloin pyylevä nainen ilmoittaa ettei hän voi ottaa vastaan, pitää mennä viereiselle tiskille, missä ei ole kuin yksi asiakas, jonka luottokorttia höylätään vähän väliä. Tiskillä lukee Fast track ja on tuo heppu jo 10 minuuttia seissyt siinä tiskillä ja tili on kohta kasvojen ilmeestä päätelle höylätty miinukselle.

Minä vuorostani menen pyylevän naisen luo papereineni. Mitään kyselemättä täti passittaa minut “fast trackille” englantilaismiehen seuraan. Tilanne on jo niin tragikoominen, ettei oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Englantilaisherrakin tuumaa, ettei ole ennen näin vaikeaa ja hidasta autonvuokraustapahtumaa ollut. Minäkin muistelen viime talvista autonhakureissua Miamissa, missä sai hypätä itse valitsemaansa autoon ja lähteä menemään.

Juuri kun brittiherra pääsee tiskille, pyyhältää joku espanjalaismies sisään ja pyylevä täti antaa avaimet samantien. Kysyn heti tädiltä, miksen minä saa avaimia samaan tapaan. Tädin maamiehellä oli kuulema jo paperit tehty etukäteen. Näytän omiani ja kysyn etteikö mun paperit sitten kelpaa. “No olisit heti sanonut, että laput on tehty”, nainen tokaisee ja alkaa kaivaa laatikosta avaimia.

Minä olen täällä asiakas ja ensimmäistä kertaa niin mistä minun pitäisi tietää, miten täällä toimitaan? “Minähän kysyin, onko paperit tehty”; täti virkkaa. Voi jumalauta… muija ei kysynyt multa yhtään mitään, passitti vaan fast trackille. En ala inttämään, tokaisen vaan että “ give me the keys, give me the keys”, ja kun avaimet saan, painelen pihalle ja tuhahdan jonottajille: “Very bad service”.

Kaksi tuntia siitä kun asetuin lähtöhallissa jonon jatkoksi, istun viimein Fiat 500:n puikoissa ja teen tarkastusta, pelaako kaikki, onko tankki täynnä yms. Nappaan vielä mittaristosta kuvan, tarkistan auton päältä ja sisältä ja kaasuttelen kohti Playa de las Americasta.

Etelää kohti kaahatessani tuli mieleen, että löytyiköhän se saksalaisnaisen lompakko. Nainen tuli vielä vastaan siinä lähtöhallissa, ennenkuin poistuin pihalle ja tuijotti aika pitkään ohikävellessään. Nyt tuli mieleen, että epäilikö minun vieneen hänen rahansa, kun hänen takanaan jonossa seisoin. No tietysti tuossa tilanteessa sitä käy kaikki vaihtoehdot läpi, mitä on voinut sattua. Toivottavasti lompakko kuitenkin löytyi. Elämä neljän pienen lapsen kanssa lentoasemalla muuttuu harvinaisen ankeaksi, jos ei ole sentin killinkiäkään rahaa. Olisi pitänyt pysähtyä kysymään kuulumisia ja tarjota vaikka pientä starttilainaa, että pääsevät edes bussilla majapaikkaan. Olen vakuuttunut, että nainen olisi kyllä lainan takaisin maksanut, kun pääsee tilanteen herraksi. No, eipä tuossa tohinassa tullut mieleen.

Noukin oman ystävättäreni majapaikastamme, ja matka jatkui kohti Teiden kansallispuistoa sateen rummuttaessa tuulilasiin. Mitä ylemmäksi tie vei, sitä sakeammaksi ilma muuttui, lisäksi vielä sumu. Tai pilvessä sitä kai oltiin. Kerroin toiveikkaana seuralaiselleni, että jos hyvä tuuri käy, niin kohta ollaan pilvien yläpuolella ja paistaa aurinko.

Ei käynyt. Kalderan reunamilla vesisade muuttui rännäksi ja auton mittari näytti yhtä astetta. Näkyvyyttä oli alle 50 metriä ja vieruskaveri kertoi jännittävänsä joka solullaan, kun ei edes jyrkänteiden reunoilla nää, kuinka pitkä pudotus siitä olisi. Ehkäpä on parempi ettei näekkään. Rauhoittelin, että meillä on kuitenkin kymmenien vuosien kokemus räntäsateessa ajamisesta, vaikkakaan ei ehkä kesärenkailla. Mietippä niitä, joille tämä on aivan uusi tilanne.

Kalderan pohjalle päästyämme näkyvyys hiukan parani ja tiekin kulki tasaisella, joten no panic. Nyt aavemaisen sumun keskellä saattoi hyvin ymmärtää, miksi tätä aluetta on käytetty monissa elokuvissa kulissina, kuten Star Wars tai Apinoiden planeetta. Mustia jähmettyneitä laavapatsaita ilmestyi sumun keskeltä molemmin puolin tietä ja näkymä olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta.

Paholaisen sormen kohdalla on autoille useampi parkkialue, joten pysähdyimme kuvaamaan ja samalla tankkaamaan päiväpalaa viereiseen kahvilaan.

Sääkin selkeni asteen verran joten jatkoimme matkaa huipulle vievän hissin juurelle. Alkoi näyttää siltä, ettei ilma tästä juurikaan paranisi, niin kiepautin Fiatin tulosuuntaan ja lähdimme palailemaan rannikolle päin. En kääntynyt serpentiinitielle, mistä tänne saavuimme vaan jatkoin Los Gigantesia kohti ja tie tänne suuntaan olikin paljon ajettavammassa kunnossa. Aika pikaista vauhtia tultii puolitoista kilometriä alaspäin ja korvissa paukkui.

Pilvirajan alapuolella oli taas näkyväisyyttäkin, mutta sade rummutti edelleen tuulilasiin. Sadepäivä Teneriffalla. Huomiselle on sensijaan ennustettu auringonpaistetta.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , | 2 kommenttia

Karnevaalit 2018 Puerto de la Cruzissa

Bussi 343 starttasi Costa Adejen bussiasemalta kohti Puerto de la Cruzia 11.30. Edestakainen matka kahdelle maksoi 38 euroa, josta kolmekymppiä veloitettiin heti ja kahdeksan euroa sitten paluubussissa.

Edellisyönä oltiin saavuttu pimeyden vallitessa, niin ei oikein nähty millaiseen aeropuertoon oltiin saavuttu, mutta nyt bussi poikkesi noukkimassa lennolta tulleita Tenerife Surista, niin nähtiin paikka oikein päivänvalossa.

Maisema oli aika yksitoikkoisen ruskeaa, kuin hiekkamontussa matkaa tehtäisiin. Gran Canarian saari siinsi kaukaisuudessa oikealla, mutta Teidestä ei pilvisyyden takia näkynyt vilaustakaan.

Saaren pääkaupungin Santa Cruzin liepeillä bussi kääntyi sisämaahan ja maisemat alkoivat muuttua vehreämmiksi. Bussi poikkesi vielä La Lagunan kaupungin kupeessa sijaitsevalla Tenerife North-lentoasemalla ja piti oikein Wikipediasta kerrata, millaiset tapahtumat johtivat maailman pahimpaan lento-onnettomuuteen 70-luvulla tällä kentällä.

Muistelin, että sumulla oli osansa tässä onnettomuudessa ja niinhän se oli, että kentällä ei ollut maaliikennetutkaa eikä lennonjohtotornista nähty, että kaksi konetta oli yhtä aikaa lähdössä nousukiitoon kentän eri päistä. Ja nokkakolarihan siitä syntyi.

Muistan, kun näin lehtikuvia siitä romuläjästä mikä paikanpäältä paljastui sammutustöiden jälkeen, niin ajattelin että tokkopa uskallan itse koskaan lentokoneeseen nousta. Nyt vuosikymmenten jälkeen voin todeta, että parisataa kertaa olen noussut ja still alive.

Olimme ottaneet paikat bussista kuskin puolelta toiveena, että näkisimme lumisen Teiden koko komeudessaan, mutta pilven takana mokoma lymysi ja vain pari kertaa vilautteli itseään. Orotavan laakso kaikkine vihreyksineen, kukkineen, palmuineen, banaanipuineen ja sumuisine vuorineen näytti aivan paratiisin puutarhalta kuivan etelän jälkeen.

Niin, maisemat ovat todellakin aivan toista, kuin tuolla etelässä, mutta tämän vehreyden varjopuolena ovat tietystikin usein toistuvat sateet. Moni suomalaiseläkeläinen on siitä huolimatta valinnut Puerto de la Cruzin talvehtimispaikakseen, ja voi kyllä sanoa ettei huono valinta. Tietysti liikuntaesteiselle kaupungin mäkisyys voi tuoda haasteita.

Kaupunkiin päästyämme hakeuduimme ostoksille keskustan Mercadonaan. Pienirattaisten laukkujen työnteleminen mäkisiä mukulakivikatuja pitkin oli senverran työlästä touhua, että päätimme turvauta Puerto de la Cruzin taksiliikennepalveluihin ensi tilassa. Saimmekin eräästä kadunkulmasta mittarin alle ja alle neljän euron kyydityksen jälkeen astelimme Hotel Astorian tiskille. Respassa oli hauska keski-ikäinen nainen, joka osasi suomea muutaman fraasin verran ja tahtoi oppia välttämättä lisää. Opasti meidät vielä hissille ja kertoi meidän saavan nyt studion sijasta apartementoksen erillisellä makkarilla. No sehän passaa meille. Tilavassa huoneistossa olikin kovasti katetta reilun neljänkympin päivävuokralle.

Illansuussa käppäilimme Martianezin merivesialtaiden kupeessa ensimmäisiä kuvia näpsien ja samalla syntyi päätös viettää seuraava aamupäivä merivesialtaiden raikkaudesta nauttien.

Ilmojen haltiatar oli suosiollinen meille lauantaipäivänä ja uskaltauduimme jopa uimaan noissa maailman suurimmiksi mainituissa uima-altaissa. Vesi oli kuitenkin sen verran viileää, että ei siitä hirveästi nauttinut, virkistävää se toki oli. Teide se vaan lymysi pilviverhon takana, joten emme päässeet todistamaan tuota matkailulehdistä tuttua näkymää.

Eräs maannaisemme pysähtyi kanssamme juttelemaan, ja kertoi edellisen päivän olleen ensimmäinen “aurinkopäiva” pitkään aikaan. Vettä oli tullut yötäpäivää parin viikon ajan ennen eilistä. No, tuuria oli meillä taas ilmojen suhteen. Tuulettomasta säästä huolimatta meri esitteli voimaansa ja paikoitellen jopa viisimetriset aallot heittivät altaalle sellaisia pärskeitä, ettei olo aurinkotuoleissa päässyt tukalaksi.

Poistuessamme merivesialtailta kysyin eräässä kadunkulmassa seisovalta poliisilta hienolla espanjan kielitaidollani että: ”Carnival aqui?”, johon hän selvitti, että kulkue lähtee jostain merivesialtaiden tienoilta päätyen Plaza de Charcolle, joten ei muuta kuin valmistautumaan iltaan.

Tasan kello 18 ahtauduimme satojen muiden ihmisten tapaan Plaza de los Reyes Catolicos- aukiolle karnevaalikulkuereitin varrelle. Eipä aikaakaan, kun alkoi rummunpärinä lähestyä ja ensimmäiset sambaryhmät ilmestyivät näköpiiriin. Mitä mielikuvituksellisempia asuja sambasi ohitsemme ja näyttävimmät senjoriitat lipuivat edestämme strutsinsulkineen yms. asiaankuuluvine härpäkkeineen  korokkeilta vilkuttaen.

Aina olen ihmetellyt, miten nuo suuret rytmiryhmät pysyvät tarkalleen oikeassa rytmissä kuin kello, vaikka joukossa on aivan nuoriakin rumpaleita. Paljon sitä on varmasti pitänyt harjoitella, että tahti pysyy päällä tuntikausia. 

Puolitoistatuntia jaksoimme samoilla jalansijoilla kulkuetta seurata, mutta sitten piti hakeutua viinilasilliselle rauhallisemmalle terassille. Paikalliset olivat luonnollisesti pukeutuneet karnevaaliasuihin ja varsinkin lasten asuissa ei oltu aikaa ja vaivaa säästelty. 

Pärinä ja möyke jatkui myöhään yöhön, mutta vanhat vetäytyivät jo hotellin suojiin lepäämään.

 

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Mondan linnassa ( Vain elämää )

Kaksi-ja puoliviikkoa rannikolla vietettyämme päätimme lähteä viettämään allekirjoittaneen merkkipäivää johonkin pieneen valkoiseen andalucialaiskylään. Mijas on liian turistinen ja lähellä, Alhaurin el Grandessa on käyty… Coin on riittävän lähellä ja kuvien perusteella muutenkin passeli. Eli Bookingin hotellihakuun Coin…

Kaksi oikein mielenkiintoisen näköistä majapaikkaa, mutta ei kumpikaan Coiniin. Toinen Alhaurin el Grandessa ja toinen kylässä nimeltä Monda. Huikkasin neitokaiselle parvekkeelle, että minkäniminen paikka oli se missä sitä Vain elämää-ohjelmaa kuvattiin viime talvena? “En minä muista, oliko se joku Manta tai Monta”.

No äkkiähän tuo Googlella selvisi, että juuri tuohon linnaan, mikä tässä kyseisessä musiikkiohjelmassa esittäytyy, olisi saatavissa huone alle satasella merkkipäiväksi.

Ekaksi selviteltiin logistiikkapuolta ja parhaaksi tai ainakin kätevimmäksi vaihtoehdoksi Mondan kylään pääsemiseksi valikoitui Fiat 500 suomalaisesta Riderent- vuokraamosta hankittuna. Eli, kun kyyti saatiin varmistettua, varasin myös huoneen yöksi.

Fiatin vuokraus onnistui ilman kaikenlaista vakuutusten myyntihässäkkää ja ilman luottokorttitietojen luovutusta ja kotimaisella kielellä. Ainoastaan ajokortista kuva kännykällä ja kolmekymppiä tiskiin. Lupasin myös lirauttaa polttoainetta kuluttamani tilalle. Ihan mielenkiinnosta muutenkin tuollaisen “viiun” vuokrasin koekäyttöön. Ensi kevään Toscanan kierrokselle tuo automalli olisi ehdoton.

Fiat 600:sta auto poikkeaa eniten siinä, että moottori on edessä ja laukut saa tunkea peräkonttiin. Mittailin konttia silmämääräisesti että kyllä sinne yksi matkalaukku ja lentolaukku mahtuisi, että sen puolesta ehkä pärjättäisiin pari viikkoa Toscanan mutkaisilla kukkulateillä. Ja onhan tuo aika kätevä pistää parkkiin.

Kruisailtiin ensin Fugen rantakatu päästä päähän ja otettiin sitten suunta kohti sisämaata. Tie oli hyväkuntoista ja sitä oli nautinto ajaa hienoissa maisemissa. Ennen Coinin kylää piti poiketa vasemmalle ja olin epähuomiossani ajaa risteyksen ohi. Aika pian alkoi Mondan valkea kylä näkyä ja sen yläpuolella kohoava Mondan linna. Monesti ollaan aateltu, että olisi mukava joskus olla jossain linnahotellissa yötä, ja nytpä tuo unelma realisoituisi.

Pysähdyttiin ensin Cafe bar Lunaan päiväpalalle ja pikku kävelykierros tehtiin siestan hiljentämässä kylässä. Kapeat ja mäkiset kujat risteilivät valkoisten talojen lomitse, jossain haukkui koira. Oikein idyllinen, uinuva andalucialaiskylä!

Kuten jo todettiin, Castillo de Monda sijaitsee kukkulalla, kylän yläpuolella ja sinne johtaa betoninen, jyrkkä ja mutkainen tie. Parempi puoliskoni hirvitteli neulansilmämutkissa ja taisi pitää välillä silmät kiinni, kun taitelin pikkufiiattimme kukkulan huipulle. Ei tuo nyt mun mielestä paha ollut, mutten välttämättä välittäisi olla bussikuski, joka tuo turistilaumoja hotellille, varsinkaan jos vastaan tulee toinen jossakin mutkassa.

Respan senjorita kysyi passimme nähtyään, että tulimmeko sen tv-sarjan takia, tarkoittaen ilmeisesti linnassa kuvattua Vain elämää-ohjelmaa. “Ei nyt varsinaisesti, vaikka asialla tietysti hiukan vaikutusta on”, vastasin.

Nainen käski nousta meidän hissillä viidenteen kerrokseen ja odottaa häntä siellä. Vähän ihmeteltiin moista, miksei vaan antanut avainta ja sanonut huoneen numeroa? Pianhan se tietysti nähdään…

Senjorita tuli ja vei meidät pihan poikki linnan torniin, minne olisikin ollut aika vaikea omatoimisesti osata.

Huone on kohtalaisen pieni, mutta porealtaalla ja hyvillä näköaloilla varustettu. Lisäksi uima-allas, baari ja hotellin gourmet-ravintola ovat käden ulottuvilla.

Päivän kuumin aika oli käsillä, joten uimasille siis.

Altaalta on hyvät näkymät kylään ja ympäristöön ja muistanpa sen hullunkurisesti pukeutuneen räppärin, Nikke Ankaran tässä altaan reunalla laahustaneen edestakaisin ja harjoitelleen jotain biisiä illan lähetykseen.

Kipaisen baarista oluet ja huomaan sen olevan sama tila, missä “Vain elämää-tähdet” nauttivat aina aamiaisen.

Aika pitkään saadaan nauttia poolpartyista ihan kahdestaan, ennenkuin sinne saapuu nuorempi pariskunta lapsen kanssa. En saa heidän puheestaan oikeastaan selvää, mitä kansallisuutta he edustavat.

Porealtaan ja suihkun kautta hotellin ravintolaan, missä kihlattuni on luvannut tarjota allekirjoittaneelle syntymäpäiväillallisen. Ekaa kertaa istutaan tällaisessa gourmetpaikassa. Mielikuvat tämän tasoisista paikoista on, että joku minimaalisen kokoinen kökkö on lautasella parin kastikeviirun kera, tarjoten lähinnä silmänruokaa tuntuvan veloituksen kera.

Ilta on hämärtymässä ja valot syttyvät lähikukkuloille.

Alkupaloiksi valitsemme lohta punajuuripedillä, eikä ennakkoasenteeni ainakaan tällä annoksella muutu.

Pääruoaksi on jotain filettä ja lisukkeeksi paikkakunnan leipää. Kyllähän noilla senverran vatsa täyttyy, ettei tarvitse lähteä lähintä mäkkäriä hakemaan. Viini on laatutavaraa ja jälkiruokakonjakki niin hyvää, etten muista koskaan niin hyvää ennen saaneeni.

Ainoastaan parissa muussa pöydässä on illastajia ja myös uima-altaalla ollut perhe saapuu viereiseen pöytään. Ei taida hotellin täyttöaste lähennellä sataa tänä iltana. Meille tällainen rauhallinen meno sopii kuitenkin oikein hyvin.

Aamulla törmään hississä uima-altaalla ja hotellin ravintolassa olleen perheen äitiin. Nainen kertoo ranskalaisittain murtaen heidän viettävän hotellissa viikon ja nauttivansa kovasti.

Kirjaudumme ulos ja ajamme kallioluolistaan kuulun Ojenin kylän kautta Marbellaan ja tuttua rantatietä takaisin Fugeen. Lirautan Fiiattiin muutaman litran menovettä ja auton palautus onnistuu yhtä helposti kuin vuokraaminenkin.

Taas yksi unohtumaton syntymäpäivä takana!

 

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Hieno matkailuvuosi 2017

Jos olisin osannut aavistaa syksyllä 2016, kenet Ameriikan kansa suuressa viisaudessaan seuraavaksi presidentikseen valitsee, olisi vuoden 2017 ensimmäiseksi matkakohteeksi valikoitunut varmastikin jokin muu maa / paikka.

Suorat lennot Helsingistä Miamiin oli kuitenkin saatu sikamaisen halvalla, joten  visiitille uudelle mantereelle lähdettiin helmikuussa. Finnairin lentäjät olivat koulutuksessa uutta konetyyppiä varten, joten tilalle oli bookattu Iberian kone lentäjineen, matkustamohenkilökunnan ollen kuitenkin kotimaista.

Puuduttavan yli 11 tunnin lennon ( minkä aikana katsoin 3 elokuvaa läppäriltä ) jälkeen suorittauduttiin immigrationista aika vaivattomasti reilussa tunnissa. Ensimmäiset maahantulokiellot oli juuri asetettu ja mietittiin vaikuttaako se meihin, vaikka suomipoika ei tuolla listalla ole. Suomen passi on kovaa valuuttaa maailmalla ja mitään ongelmaa ei maahanpääsyn suhteen ollut.

Oli jo myöhäinen ilta ja väsy, niin ei alettu kikkaileen airtrain/bussiyhdistelmällä, vaan otettiin suosiolla taksi alle. Puolen tunnin matka Midbeachille tippeineen maksoi 50 Usd. Matkaväsymyksestä huolimatta hain lähikaupasta Heinekenit, mitkä sihautettiin auki uima-altaan kupeessa pariviikkoisen Floridanmatkan alkamisen kunniaksi.

Seuraavana päivänä todettiin Miami beachin julkinen liikenne varsin toimivaksi, etenkin kun erään vanhan herran neuvosta otimme kopin ja hyppäsimme ilmaiseen trolleybussiin, millä saattoi kulkea Miami beachilla pohjois-eteläsuunnassa.

Miamin downtowniin piti kylläkin matkustaa maksullisella bussilla, mutta kohtuuhintaan sekin onnistui, tosin ruuhkien takia aika hitaasti.

Muutama päivä meni rantaelämän vietossa ja yksi sightseeing-ajelu tehtiin downtownissa ja lähiympäristössä. Viidentenä paivänä haimme lentokentän Alamon vuokraamosta unelmien vankkurin alle, eli Ford Mustang 3,5 Convertiblen, joka oli tietysti lähes uusi ja avomallia.

Eka ajelu tehtiin miellyttävälle Hollywood beachille, parinkymmenen mailin päähän hotellistamme.

Tullessa tietenkin kurvailimme luu ulkona pitkin Rodeo driveä illan jo hämärtyessä.

Viikon vierähdettyä tungimme kapsäkit Mustangin peräkonttiin ja käänsimme nokan kohti pohjoista. Lake Worthissa on huomattava suomalaisyhdyskunta, niin pysähdyimme sinne pariksi päiväksi ihmettelemään, mikä siinä paikassa härmäläistä oikein kiehtoo. No, tietysti ainainen auringonpaiste nyt ainakin.

Donald Trumpin kesämökki sijaitsee meren rannalla seitsemän mailin päässä tästä suomalaiskylästä, niin olihan se paikka pakko käydä bongaamassa, varsinkin kun se on ihan rantatien varressa ja näkyy tielle hyvin.

Yx aamu jatkettiin sitten taas kohti pohjoista ja pakko kyllä myöntää, että on varakkaan näköistä ja hyvin hoidettua tämä Floridan rannikko.

Puolilta päivin tultiin sitten Kennedy Space centeriin, mikä allekirjoittaneelle oli etukäteen ajateltuna reissun kohokohta. Ja eihän ne odotukset pettäneet. Jenkit nääs taitaa tuon viihdepuolen…

Paljon tuli nähtyä sellaista, millaisesta pikkupoikana tuskin osasi edes unelmoida.

Illaksi ajettiin Orlandon lähelle Kissimmeehen. Kaupunki on täynnä hotelleja läheisten Disney World huvipuistojen takia ja täältä saa hyvätasoista majoitusta näin keskellä viikkoa kohtuuhintaan. Meillä tuo viihdepuoli jäi yhteen Capone-gangsterishowhun ajanpuutteen vuoksi. Ja ollaanhan sitä jo Mikkihiiri-iästäkin aika kaukana.

Länsirannikon St.Petersburgiin saavuttiin sateisessa säässä, joka tosin vaihtui auringonpaisteeksi aika pian. Olin varannut Budged Inn-hotellin ja vähän aikaa siinä vaihdettiin hotellin pihalla ajatuksia majoituksen vaihtamisesta, kun huomattiin millaista porukkaa muut hotellin asiakkaat ovat. Hotellin ympäristö oli myös aika ” boheemia”.

Päätimme kuitenkin jäädä ja ei meillä sitten loppujen lopuksi mitään ongelmia ollut, mutta eipä juuri harrastettu sosiaalista kanssakäymistä muiden asukkaiden kanssa.

Länsirannikko on kuuluisa paratiisimaisista rannoistaan ja tulipahan itse todettua rantahiekan puuterimaisuus. Ihmettelimme, miten tuo hieno hiekka ei edes kuumene, vaikka aurinko porotti pilvettömältä taivaalta.

Rannikkoa alaspäin ajettiin Naplesiin, eli Ameriikan Napoliin, mikä on profiloitunut rikkaan väen lomakohteeksi ja hinnatkin ovat sitten sen mukaiset. Saatiin kuitenkin hintaansa nähden ihan ok hotelli, mikä oli kuitenkin aika kaukana kaikesta.

Perunajauhoahan se rantahiekka täälläkin on.

Naples oli viimeinen yöpymispaikka tällä reissulla ja Miamiin ajettiin Evergladesin suoalueen halki, missä alligaattorien lisäksi sai varoa myös tielle eksyneitä panttereita. Me ei tosin satuttu näkemään ainuttakaan.

Autonpalautuksesta väsäsin etukameralla kuvatun videon, jos jotakuta kiinostaa:

Pidemmät versiot tuosta Ameriikan valloituksesta löydät täältä:

North Beach, Miami

Cruisailua Hollywood Beachilla

Lake Worth

Kennedy Space Center

Avokilla Meksikonlahdelle

Toukokuun alussa lennettiin Malagaan ja verestettiin meressäuintitaitoja Torremolinoksen rantamatalikossa pari päivää. Tämän jälkeen matkustin takaisin Aeropuerto Pablo Ruiz Picassolle ja hommasin kiesin alle Niza carsin autovuokraamosta. Nyt ei saatu amerikanherkkua alle mutta muuten ihan kelpo, automaattivaihteinen dieselbemari, eikä mittarissa vielä montaa tuhatta kilometriä komeillut.

Rantatietä ajelimme Marbellan läpi ja Puerto Banuksen tienoilla käännyimme sisämaahan ja tie alkoikin heti kohota korkeuksiin.

Ronda on ikivanha, mukava pikkukaupunki, mikä on kuuluisa ennenkaikkea kaupunkia halkovasta Tajo-rotkostaan. On siellä myös Espanjan vanhin härkätaisteluareena. Kaupunki on hyvin suosittu retkikohde ja monet vierailijat käyvätkin rannikolta päiväseltään. Meillä oli varattuna yhden yön majoitus, joten ei tarvinnut säntäillä nähtävyydeltä toiselle, vaan saattoi tutustua paikkoihin kaikessa rauhassa.

Illanhämärissä kaupungin kävelykatu täyttyi paikallisista ja iloinen puheensorina kantautui terassien pöydistä. Tämä kansa se osaa sitten nauttia ulkoilmaelämästä. Tuli sellainen tunne, että tänne vielä palataan uudemman kerran.

Aamulla jatkettiin matkaa pohjoiseen ja tie oli pikkukylien kohdalla niin kapeaa, että pakkia oli otettava, jos vastaan tuli vaikkapa turistibussi.

Setenil de las Bodegasin kylä on kummallisin paikka, minkä olen nähnyt. Vuorten onkaloihin on rakennettu taloja jo ammoisina aikoina ja nykyään niissä on asuntojen lisäksi kauppoja, kahviloita ja jopa hotelleja. Näytti ihan siltä kuin vuoret olisivat paisuneet rakennusten päälle, kuin äitini vaivaama ruisleipätaikina aikoinaan. Kovin moni ei tuosta ihmeellisestä kylästä tiedä ja turisteja onkin vain nimeksi.

Moottoritietä edettiin Sevillan kehätielle ja vasta siinä ajellessa huomasi, kuinka suuresta kaupungista on kyse. Muutama vuosi sitten oltiin muutama päivä kaupungissa, mutta ei sen koko jalkapatikassa auennut.

Manner-Portugali on ollut minulle mustaa aukkoa tähän asti ja nyt tuota aukkoa oltiin menossa täyttämään. Albufeira on toki tuttu paikka seuralaiselleni ja tulisikin toimimaan tukikohtanamme seuraavien päivien ajan. Mitään isompaa ohjelmaa emme Albufeiran päiville kasanneet, vaan etupäässä nautimme rantaelämästä, hyvästä ruoasta ja paikallisista viineistä.

Oltiin kuitenkin niin lähellä Euroopan lounaisinta kolkkaa, että pitihän paikka käydä katsastaan.

Eksyin kuitenkin matkalla ja löysin hienon rannan Lagosin kaupungin kupeesta.

Palattiin Espanjaan ja kaupunkiin jota sanotaan jopa Euroopan vanhimmaksi, eli Cadiziin. Täältä Kolumbus purjehti Amerikanvalloitusretkilleen ja vaikutteita Cadizin arkkitehtuurista voi löytää vaikkapa Kuuban Havannasta.

Pari yötä tuossa hienossa kaupungissa ja palattiinkin lähelle lähtöpistettä Marbellan Puerto Banukseen. Kaikkihan tietää, että tuo huvipursisatama on Euroopan jetsetin temmellyskenttää, mutta pitäähän sitä joskus suoda luksusta itsellekkin.

Olin varannut 100:n neliön huoneiston ylellisestä Vasari Resort hotellista kahdeksi viimeiseksi yöksi. Huoneisto oli marmoripintainen ja kaikki tarvittava löytyi poreallasta myöten. Allasalue oli myös vehreä ja viihtyisä. Olisi huoneistossa tietysti pitempäänkin viihtynyt, mutta tälläkin vedolla varmistin tulevien matkaideoiden läpimenon seuralaiseni tiukassa seulassa.

No Marbellahan miellytti siinä määrin, että syksyllä palattiin maisemiin. Viiden päivän visiitti Marbellan keskustaan rantakadun varrelle huoneistohotelliin. Vein loppuun sen mikä keväällä jäi tekemättä, eli kävelin aamulenkilläni Golden milen päästä päähän. Hienoja huviloita täytyy sanoa…

Pari viikkoa vietettiin Fuengirolassa joka on monelta reissulta niin tuttu paikka, etten viitsinyt siitä enää omaa postausta kirjoittaa. Niitä on jo aiemmilta vuosilta muutamia. Oli Fugefestien aika, joten kaupungissa oli maanmiehiä ihan kiitettävästi.

Syntymäpäivääni vetäydyimme viettämään Vain elämää-ohjelmasta tuttuun Mondan linnaan. Siitä kirjoitan vielä oman juttunsa, kunhan inspiraatio on kohdallaan.

Matkarikasta vuotta 2018 kaikille!

 

Ohessa vielä linkit pidempiin postauksiin em. paikoista:

Rondassa

Hämmästyttävä Setenil de las Bodegas

Euroopan lounaisin kolkka: Cabo Sao Vicente

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunki?

Aamulenkki Puerto Banuksessa

Golden Mile, Marbella

 

 

Tallennettu kategorioihin Espanja, Portugali, USA | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Golden Mile, Marbella

Edellisessä postauksessa liikuin aamulenkilläni toukokuisen Marbellan Puerto Banuksessa ja lenkki päättyi tuolloin sataman itäpäässä olevalle pikku sillalle. Tuolloin oli jo varattuna lennot lokakuulle näihin samoihin maisemiin ja päätin syksyllä jatkaa aamulenkkiäni sillalta Marbellan keskustaan.

Tällä kertaa majoitus oli varattuna rantakadulta Marbellan keskustasta, joten aamutuimaan hakeuduin pääkadun varteen bussipysäkille. Busseilla L76, L78 ja L79 pitäisi Banukseen päästä suhtkoht kitkattomasti ja L seitenkasi sieltä ensin pysäkille ehti. Vapaita istumapaikkoja oli niukalti, mutta peräpenkille ahtauduin yön Timojen seuraksi. Pistin varmuudeksi googlemapsin päälle, etten missaisi oikeaa pysäkkiä. Niin, lippu tälle matkalle kustansi 1,18 euroa.

Pysäkki oli Banuksen länsipäässä joten A-7:n alitettuani olinkin pian ed. postauksessa ihailemani Park Plaza Suitesin edessä.

Vesipullo kioskista ja läpi Puerto Banuksen huvivenesataman käppäilin tuolle kävelysillalle, mistä jo edellä mainitsin.

Tästä olisikin noin 7:n kilometrin matka rantaviivaa pitkin keskustaan eli aika sopiva aamulenkki.

Tässä Golden Milellä on muutamia Euroopan äveriäimpiä huviloita, joita toivoin bongaavani  aamulenkkini lomassa. Maailman kallein huvilahan sijaitsee Villefrance sur Merissa, Ranskan Rivieralla. Tuo Belgian kuningas Leopoldin rakennuttama “kesämökki” sijaitsee rinteessä ja sen voi bongata vaikkapa bussin ikkunasta, matkalla Ezeen.

Saudi arabian kuningas Salmanin huvila ei ole tässä ihan rannalla, vaan A-7 tien pohjoispuolella. Ajelin kevällä siinä huvilan lähistöllä, mutta ei siitä vilaustakaan tielle näy. Huvilan esikuvanahan on käytetty Usa:n presidentin virka-asuntoa, White Housea Washingtonissa. Tämä saudikuninkaan kämppä on vaan suurempi ja ylellisempi.

Sensijaan näitä hiukan vaatimattomampia huviloita on ihan meren äärellä, pensasaidan takana tietysti.

Myös yksi Saudi arabian prinsseistä omistaa rantahuvilan, mitä se on yrittänyt kaupitella jonkin aikaa, ja on jo onneton joutunut pudottaan hinnan alle 20 miljoonan, kun ei kauppa ole oikein käynyt.

Tuossa kuvassa joku toinen arabialaistyylinen huvila:

Tässä vielä muutama, joiden omistajista ei ole tarkempaa tietoa:

Floridan rannikolla noita hulppeita huviloita on kymmenittäin, ellei sadoittain ja niitä pääsee kyllä bongaamaan kanavien varsilta helposti. Täällä Euroopassa ollaan häveliäämpiä ja yritetään pitää rikkaudet piilossa tavalliselta rahvaalta.

Rantakatu on molemmista päistään laatoitettu, mutta valtaosa siitä on kuitenkin hiekkatietä, joskin hyväkulkuista. Paljon siinä lenkkeilijöitä liikkuukin, pyöräilijöistä puhumattakaan.

Ilmakuvat Google Earthista.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Aamulenkki Puerto Banuksessa

Aamukuudelta herään Vasari Resortin suurehkossa huoneistossa, enkä saa enää unta. Puitteet on sen verran hienot, ettei ole edes järkevää tuhlata viimeistä lomapäivää nukkumalla, joten pomppaan ylös ja päätän lähteä aamulenkille ylelliseen Puerto Banuksen huvipursisatamaan. Ilmoitan petikaverilleni aikeistani, jolloin hän vain kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan.

Vasari Resort sijaitsee noin kilometrin päässä satamasta A7- tien pohjoispuolella ja ehdin rantaan ennen auringonnousua. On aina yhtä mukavaa seurata auringon kipuamista Välimerestä, joten istahdan  nytkin odottamaan tuota tapahtumaa.

Kolmatta kertaa nyt pyörin näissä maisemissa. Muistan kun kohta kymmenen vuotta sitten oltiin täällä ensimmäistä kertaa, niin tuntui olo vähän  kuokkavieraalta urheiluautoja väistellessä ja muskeliveneitä ihmetellessä. Kymmenessä vuodessa on nyt matkailtu sen verran paljon, jopa luksuskohteissakin, ettei tunnu enää missään. Valtaosa täälläkin katujen kuluttajista on kuitenkin meitä tavallisia tallaajia.

Onhan tuossa noita liikkeitä, mihin ei meikäläisen lomabudjetilla ole asiaa, muttei niin ole hinkuakaan omistaa mitään Vuittonin käsiveskaa.

Ja tuollainen Ferrari on kaikkea muuta kuin käytännöllinen.

Kävelen rantakadun toiseen päähän, missä on aallonmurtaja ja “bensa-asema” veneille.

Eka kertaa, kun näillä hoodeilla pyörittiin, koristi joka toisen botskin perää “For sale”-kyltti, ja vielä viimekerrallakin pari vuotta sitten niitä oli muutamia, mutta eipä ole enää. Ajat on nyt paremmat ja raha liikkuu taas. Asuntojen hinnatkin on lähteneet nousuun rannikolla.

Rantaviivaa pitkin jatkan länteen läpi hienojen terassialueiden, joilta siivotaan edellisyön jälkiä pois.

Istahdan juomatauolle Park Plaza Suites-hotellin edustalle ja mietiskelen että siinäpä hieno hotelli mitä parhaalla paikalla. Mutta mahtaa olla kallis…

Äkkiäkös tuo selviää. Googletan ja hämmästyksekseni tuosta rakennuksesta irtoaa 150 neliön sviitti jopa alle satasella per yö ajankohdasta riippuen. Ei huono.

Olen aina hämmästellyt, että mikä on tuo valtava marmorirakennus tuossa rannassa, niin kai se on tuiki tavallinen kerrostalo, mistä voi kämpän hankkia, mikäli on tarpeeksi pätäkkää. Jonkinlainen ylellinen apartementos.

Kurkin Ocean Clubin aidan yli, missä on kovat siivoustalkoot menossa. Lattiaa pestään oikein painepesurilla. Syytäkin on: iltapäivästä lähtien rikkaiden sukujen vesat kokoontuvat tänne bilettämään ostellen 300 euron arvoisia shamppanjapulloja, kaadellakseen niitä toistensa päälle. Mahtaa olla lattia aika tahmea jo loppuillasta.

Palaan rantakatua takaisin sataman itäpäähän, missä kävelen vielä rantaa pitkin pikku joen ylittävälle kävelysillalle. Aurinko porottaa jo siihen malliin, että paita alkaa liimautua ihoon kiinni. Lokakuussa tullaan taas muutamaksi yöksi Marbellan vanhan kaupungin kupeeseen, niin päätän kävellä sitten tuon Golden Mailin rantabulevardin tästä sillalta Marbellan keskustaan.

Nyt on sitten loivaa ylämäkinousua kilometrin verran Vasari Resortille. Hienot meillä on puitteet sielläkin: lähes sataneliöinen marmoripintainen huoneisto. Tosin äänieristyksessä olisi toivomisen varaa. Edellispäivänä saapui parikymmenhenkinen brittiläinen polttarinaisporukka, josta lähti kyllä kiitettävästi ääntä myöhään yöhön.


Huvittuneina seurattiin pinkkibodyporukan saapumista hotelliin ja allasalueelle. Puoli tuntia oli vielä aika rauhallista, mutta kun ensimmäiset sangriakannut oli kumottu, alkoi valtava älämölö, mitä kesti ja kesti. Ensin altaalta katosivat lapsiperheet ja pikkuhiljaa kaikki muutkin. Illalla altaalla oli enää morsian kaasoineen, anoppeineen, äitineen ja sisarineen. Ulvominen ja uikutus oli sitä luokkaa, että kerran piti käydä tarkistamassa, ettei siellä mikään hätä ole.

Mutta se oli eilen se… nyt aamupalalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunki?

 

Cadiz, Euroopan vanhin kaupunkiko? Ehkä ei ihan kuitenkaan.  Jos Ylen uutisiin on luottaminen, niin Euroopan vanhimman kaupungin titteliä pitää hallussaan Bulgarian Provadian lähellä ollut muinainen, 300 asukkaan, muurien ympäröimä suolakaupalla elänyt “kaupunki”.

Rantapallo taas nimeää Minotauruksesta kuuluisan Knossoksen Euroopan vanhimmaksi, mutta Rantapallon juttujen virheitä olen itsekin oikonut moneen kertaan. Marimenten blogista löytyvä Matera etelä-Italiassa  lienee myös yksi vanhimmista. Turun Sanomien artikkelissa taas Cadizin kerrotaan olevan “läntisen maailman” vanhin kaupunki, mitä tuo nyt sitten tarkoittaakaan.

Jokatapauksessa foinikialaiset perustivat Cadizin noin neljätuhatta vuotta sitten, eli kaupunki on noin tuhat vuotta vanhempi, kuin kaikkien kaupunkien äiti ja allekirjoittaneen suosikkikaupunki, Rooma.

Kaupunkia ovat myöhemmin hallinneet mm. karthagolaiset, roomalaiset ja maurit eli muslimit. Kristityt ottivat kaupungin hallintaansa noin tuhat vuotta sitten.

Kristoffer Kolumbus purjehti Cadizista uudelle mantereelle ja niinpä esimerkiksi Kuuban Havanna muistuttaa Cadizia siinä määrin, että Cadiz esittää Havannaa mm. James Bond-elokuvassa: Kuolema saa odottaa. Täytyy sanoa, että tuon elokuvan katsottuani etsin Cadizin kartalta ja tuumin, että olisi mukava joskus visiteerata tuossa historiallisessa kaupungissa.

Kaupungin vanha keskusta sijaitsee niemennokassa, minne johtaa idästä kapea maakaistale ja pohjoisesta kaksi suurta siltaa. Puolustukselliset näkökohdat on selvästikin huomioitu kaupunkia perustettaessa.

Hotellimme, La Catethral sijaitsee katedraalin aukiolla ja on ymmärrettävistä syistä helppo löytää. Sinänsä kohtuuhintaisen hotellin varjopuoli autoilevalle on tietysti parkkipaikkojen puute, mikä on ymmärrettävää majoituspaikan keskeisen sijainnin takia. Lähistöllä on kuitenkin parkkihalli, mihin vuokrabemarin saa sijoitettua 24 euron vuorokausihintaan. Nostaa hiukan majoituskustannuksia, mutta kun tuon hotellin bongasin, niin muita vaihtoehtoja en miettinyt. Kuvista voi päätellä miksi.

Niin, hotellin sijainti on kaupungin parhain ja tuo uima-allas on aivan huikealla paikalla. Altaassa drinkkiä siemaillen saattoi seurata aukion vilkasta elämää. Huoneestamme oli tuohon allasbaariin ehkä 10 metrin kävelymatka ja siitä sitten portaat ylös.

Ekailtana ei tuonne altaalle päässyt, kun siellä oli jonkun firman tilaisuus, mutta seuraavana aamuna saatiin nauttia altaasta pari tuntia ihan kaksin.

Niinpä illalla jalkauduttiin Cadizin sokkeloisille kaduille ja pysähdyttiin syömään viihtyisälle terassille.

Hotellin edessä oleva aukio on tosi vilkas iltaisin ja terassilla istuskellen seurasimme aukion hyörinää ja monenlaista esiintyjää. Vaikkapa flamencoa tässä saattoi seurata aitiopaikalta.

Seuraavana päivänä suuntasimme keskustan halki La Caleta uimarannalle, missä on kuvattu tuo Bond-filmien ehkä unohtumattomin kohtaus, missä iki-ihana Halle Berry nousee merestä ja kävelee terassille, missä James tarjoaa hänelle Mojitoa. Juomasta tulikin tuon elokuvan myötä maailman suosituin drinkki.

Halle Berryn näyttelijänlahjat joutuivat koetukselle tuossa kohtauksessa, joka on kuvattu keskellä talvea ja merivesi on hyytävää tuohon aikaan. Muutoinkin kohtauksia oli vaikeaa saada purkkiin kolean ja sateisen sään takia. Elokuvissa kun pitää kuitenkin aina paistaa aurinko. Hymyilevänä Halle kuitenkin aalloista nousee, vaikka hampaat lyö varmasti loukkua.

Todellisuudessa tuossa paikassa ei ole ravintolaa, eikä tuohon terassille ole rannalta portaita, vaan paikalla on pelkkä paviljonki, mutta sitäkin hienompi.

Jätin ystävättäreni nauttimaan merinäkymistä ja kävelin läheiselle Santa Catalinan linnoitukselle. Linnoitus on rakennettu 1700-luvulla ja on toiminut sotilasvankilana arvatenkin Napoleonin aikaisissa sodissa. Linnaan ei ole pääsymaksua ja sieltä on hyvät näköalat ympäristöön ja em. elokuvan Los Organos saareen, joka ei todellisuudessa ole saari.                                                                                                                                                                    

Aikamme maisemia ihailtuamme lähdimme kävelemään rantakatua taas katedraalia kohti paikalle, mistä tuon kuuluisimman kuvan kaupungin silhuetista saa.

Kuva myös kaupungin uudemmasta osasta:

Iltapäivää vietettiin keskustan varjoisilla kujilla. Keskustasta löytyvän kauppahallin voi myös bongata elokuvasta.

Iltaa vietettiin taas katedraalin aukiolla erinomaisten tapasten parissa.

Seuraavana aamuna lähdin tapani mukaan aamulenkille ja suuntasin niemenkärjessä olevalle puistoalueelle. Puiden varjoissa oli mukavan viileää.

Poikkesin vielä kauppahalliin, mistä eilen iltapäivällä oli kauppiaat jo lähteneet. Nyt sensijaan oli täysi höyry päällä.

Tutun näköinen herra siinä 😀

Tonnikalakaupalla on muuten Cadizissa tuhatvuotiset perinteet.

Kävin vielä kurkkaamassa hotellin lähellä olevaa roomalaista amfiteatteria, missä nyt ei ollut kovin paljon nähtävää ja kiipesin katedraalin torniin.

Jostain luin, että Cadizissa on juoppoja ja muuta epämääräistä ainesta enemmän kuin keskivertoespanjalaiskaupungissa. Myöskään siisteys ei ole aivan samaa luokkaa, kuin esim. Sevillassa tai Valenciassa. No, voin osaltani kyllä allekirjoittaa edellämainitun. Kaupunki on kuitenkin mielestäni viihtyisä ja turvallisen tuntuinen. Huolimatta lukuisista risteilyvieraista, kyseessä on kuitenkin vierailun arvoinen, aito espanjalaiskaupunki.

Kesäisin tahtoo olla tuota aktiviteettia siinä määrin, että tämän toukokuisen Cadizin visiitin julkaisu on venynyt ja venynyt…

Syy, miksi viimeistelin sen nyt valmiiksi ja julkaisin juuri tänään on se, että tuo kyseinen elokuva tulee tänään neloselta klo 21.00. Virittäytykääpä kanavalle!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , , , , | 4 kommenttia

Euroopan lounaisin kolkka: Cabo Sao Vicente

Mikä on lähes ällöttävintä, mitä satunnainen pohjoismaalainen turisti voi matkoillaan Euroopan etelärannoilla kohdata? Onko se rantakahvilan terassilla istuva punaiseksi palanut tatuoitu isomahainen brittimies, joka HUUTAA!!!

No melkein…

Vielä pahempaa on KUUSI edellämainitun kaltaista henkilöä jotka HUUTAVAT!!! Vaikka oltiin toisessa kerroksessa Albufeiran vanhankaupungin rantakadun tavernassa, ei näille veijareille tullut mieleenkään pistää paitaa tuon punaiseksi palaneen tatuointimusteella töhrityn ihon peitoksi. En oikein ollut uskoa silmiäni, kun kaksi tästä porukasta horjahteli miestenhuonetta kohti, niin huomasin toisella sankarilla olevan pelkät boxerit yllään. Tämä oli kyllä kaikkien aikojen pohjanoteeraus ravintolakäyttäytymisessä!

Huvitti, kun osalla porukasta oli vielä rantapyyhe englanninlipun kuosissa, vaikka kenellekkään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mistä maasta tämä meluinen porukka oli kotoisin.

Saatuaan selville että olimme tulossa syömään, oli baarimikko vielä ohjannut meidät yläkertaan, vihjaten siellä olevan rauhallisempaa…  No samanlainen meteli sieltä alakerrastakin kyllä kuului.

Pari yötä oltiin vietetty Clube Oceano-hotellissa hiukan sivussa keskustasta. Hotelli oli hyvätasoinen, rauhallinen ja siisti, niin oli syntynyt vaikutelma ihan fiksusta lomakohteesta. Muutama tunti Albufeiran keskustassa romutti tuon käsityksen täysin. Kaupunki näytti olevan oikein brittisikailijoiden temmellyskenttä. Eipä juurikaan tehnyt mieli jäädä tänne iltaa istumaan. Voi se brexit olla siunaus meille muille eurooppalaisille.

Onneksi on tullut pari kertaa tuossa saarivaltiossa käytyä, joten on kyllä tiedossa, ettei nämä halvan oluen voimalla riehuvat inhokkeet edusta keskivertobrittiä.

Mutta asiaan… Koska oltiin noin tunnin ajomatkan päässä Euroopan lounaisimmasta kolkasta, niin pitihän tuo paikka lähteä katsastaan. Koska kiirettä ei ollut, päätin vältellä maksullista moottoritietä ja ajella länttä kohti kaikessa rauhassa tietä N 125. En tiedä oliko kovin hyvä päätös, sillä tietyötä riitti ja aikaa kului ruuhkissa.

Parissa tunnissa selvisin kuitenkin Lagosin kaupunkiin ja etsin reittiä niemelle johtavalle tielle. Yhtäkkiä majakan punainen katto näkyi horisontissa niemennokassa. Ihmettelin, että näinkö lähellä se Lagosin kaupunkia onkin.  Ajoin paikan päälle ja paikka näytti juuri samalle, mitä olin Googlen kuvahausta aamulla tuijottanut. Ei muutakuin Bemari parkkiin ja jalkauduin tutkimaan maisemaa.

Rosoisten kallioiden päältä oli vesirajaan matkaa noin 100 metriä pystysuoraan ja piti olla kieli keskellä suuta ja äläri tiukassa otteessa, ettei päädy Iltalehden uutisiin selfieitä napatessa.

Paikka näyti olevan etenkin melojien suosiossa, ja jostain kallioiden takaa niitä vain ilmestyi aina vaan lisää.

Tein visiitin niemenkärkeen, minkä arvelin olevan Euroopan lounaisin piste. Niemenkärki oli vain toista metriä leveä, joten ei paljon tarvitsisi jalan lipsahtaa, niin muut paikallaolijat näkisivät varsinaisen pellehypyn, mistä Simo Salminenkin voisi olla ylpeä.

Alas vesirajaan johtaa myös portaat, niin pitihän sinne kavuta katsomaan mitä sieltä löytyy.

Sieltäpä ei kahvilaa löytynytkään, vaan ylätysyllätys kajakkivuokraamo. No, siinä selitys noille lukuisille melojille tuolla kallioiden lomassa.

Kiipesin takaisin ” ihmisten ilmoille ” ja kävin tutustumassa majakkaan, minkä jälkeen istahdin kahvilan terassille virvokkeelle.

Aloin tutkia mapsista, mistä pääsisin moottoritielle. En aikonut palata siihen tietyöhelvettiin toistamiseen. Ihan hieno niemi tämä, mutta ei Cabo Sao Vicente, kuten olin kuvitellut, vaan Ponta de Piedade-Lagos.

Taisi siinä pari rumaa sanaa päästä, kun asia valkeni. Ilmankos olin hämmästellyt, että miten se näin äkkiä vastaan tuli. Arvioin, että oikealle niemelle olisi noin puolen tunnin ajomatka, niin ei kun kokikset kurkkuun ja matkaan. Tosi kaunis paikka tämäkin niemi, joten ei siinä mielin harmittanut…

Mitään opastekylttejä niemelle ei ole ennen Sagresin kaupunkia, ja sielläkin aika pieni ja huomaamaton, mutta nyt kuitenkin oltiin oikeassa paikassa.

Eipä ihme, että erehdyin… Majakka näytti tosiaan samanlaiselta, kuin edellisellä niemelläkin. No, ehkä hieman kokoeroa on.

Niihin aikoihin, kun maailmaa on luultu pannukakuksi, on tätä paikkaa pidetty maailmanloppuna. Eli, että maailma loppuu tähän ja meren takana ei ole enää mitään. Mistähän ovat tienneet tämän olevan maanosan lounaisin piste, kun meikäläinen ei edes nykytekniikan avulla tahtonut paikkaa löytää.

Paikka ei ole yhtä kuvauksellinen kuin edellinen, mutta sijaintinsa puolesta tietysti visiitin arvoinen. Onneksi huomasin erehdykseni ajoissa. Olisi voinut pikkusen harmittaa, jos olisin äkännyt asian vasta kotona.

 

Tallennettu kategorioihin Portugali | Avainsanoina , , , | 5 kommenttia