Lake Worth

En muista että silmään olisi koskaan osunut blogia Lake Worthista, vaikka varmasti niitäkin kuitenkin on. Tässä on kuitenkin yksi lisää harvalukuiseen joukkoon.

Checkattiin ulos Sorrento Villasista ja pihalla koko viikon tupakoinut herra kyseli matkasuunnitelmistamme. Käsitin miekkosen olevan tämän paikan omistaja. Aika leppoiset hommat kaverilla. Kehui erityisesti Naplesia, missä viivymme viimeisen yön. Kertoi olevan extreemely beautiful place. Niin olen saanut ymmärtää jo ennen tätä. Ja hotellihinnat sen mukaiset.

Hiljalleen Mustang nieli maileja ja ohitettiin eilen nähty Hollywood beach. Tarkoituksella ajeltiin rantatietä, koska kiirettä ei ollut. Fort Lauderdalessa, mikä ei ole pikkukylä sekään, pysähdyttiin päiväkahveille ja näin ensimmäisen valkoihoisen duunarin. Pikku yksityiskohta Ft. Lauderdalesta: Koska rantatie vei suoraan US Navy tukikohtaan, olimme pakotettuja siirtymään sisämaahan isommille baanoille. Ennen tuota yllämainittua kylää motari menee aika vilkkaasti liikennöidyn lentokentän kiitoradan alta ja juuri kun olimme kohdalla, kiitoradalta nousi kone aivan silmiemme edestä. Voitte uskoa, että meteli oli melkoinen. Huomasin onneksi tilanteen jo aiemmin, muuten olisi saattanut tulla lusikallinen housuihin. Kuitenkin tilanne eskaloitui niin äkkiä, että kuvaa, saati videota ei ehditty ottamaan.

Ft.Lauderdalessa siirryttiin taas rannan tuntumaan ja kuten ratiomies Murosen Kari sanoisi, aa että, aa että oli hienoja paikkoja rannan tuntumassa. Niin mielettömän suuria villoja huvijahteineen, ettei tuollaisia uskoisi edes olevan olemassa, ellei niitä omin silmin täällä näkisi. Lisäksi nuo kesämökit senkuin suurenivat, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Ollaan kyllä nähty maailman kallein huvila Villa Leopold Ranskan Rivieralla, eivätkä nämä villat häpeä sen rinnalla yhtään. Täytyy olla, että Ameriikan miljardöörit käy viikonloppuisin täällä huviloillaan. Niin kalliin näköisiä pytinkejä nuo ovat, ettei niissä tavallisilla miljonääreillä ole varaa asua.

Lake Worth on kaupunki, missä suomalaisella kermallakin on loma-asuntoja ja asuupa siellä moni härmän eläkeläinenkin. Muistan, kun 80-luvulla kotikyläni menestyvä huonekalukauppias kertoi stetsoni päässään mitä ihmeellisimpiä tarinoita suuresta lännestä ja hienosta huvilastaan Lake Worth-nimisessä kaupungissa. Nytpä meillä oli kaksi yötä varattuna tästä kylästä, niin päästään hiukan osalliseksi tästä ihanuudesta.

Heti sillan ylitettyämme olimme Lantanan puolella ja yli 1000 neliön loma-asunnot vaihtuivat mataliksi pikkutaloiksi, eikä alue enää näyttänyt miltään luksusparatiisilta. No, näissä kuvissa on nyt tietysti hienoimmat talot tuolta alueelta.

Myöskään Scandia Lodges & Suites ei näyttänyt 5 tähden majapaikalta ja sama ummehtuneisuuden haju meihin törmäsi huoneen ovella, kuin Sorrento Villasissakin. Ovi selälleen ja ilmastointi päälle, niin sillä asia korjaantui. Uima-allas oli sen verran epäsiistin näköinen, että vieläkään ei sitten altaassa päästy kastautumaan. Altaan vierellä istui pöydässä masentuneen oloinen, ketjussa tupakoiva lihava nuori mies, joka välillä kävi kiivasta sananvaihtoa hotellin henkilökunnan kanssa. Käsitin kaverin kuuluvan kalustoon ja sen sijaan että hän näppäili äläriään ja sytytti Winstonin toisensa jälkeen, niin olisi voinut vaikka haavilla pyydystää lehdet uima-altaan pinnalta.

Olisipahan kertaheitolla pointsit hieman nousseet tämän majoituksen osalta, uima-altaassa kun ei sinänsä muuta vikaa ollut. Enivei, laukut huoneeseen, uimakamppeet esille ja piitsille mars!

Vaikka ranta näytti kartan mukaan olevan lähellä, sai sinne kuitenkin autolla kaasutella 10 minuuttia. Heti rannalle päästyämme törmäsimme kahteen suomalaispariskuntaan. Matkaan maanmiehet olivat lähteneet Kempeleestä ja aikoivat viihtyä 3 viikkoa osin samoissa maisemissa meidän kanssa. Kertoivat vierailleensa Floridassa kymmenkunta kertaa ja vielä oli kuulemma paljon näkemättä.

Vietimme seuraavan parituntisen Lake Worth Pierin kupeessa. Aallokkoa oli vähän enemmän kuin tähän asti, mutta meri oli uimakelpoinen edelleen. Sillan alkupäässä oli Benny´s niminen ravintola, minkä terassilla oli menossa karaokebileet. Joku mies lauloi Doors-yhtyeen biisejä niin Jim Morrisonin äänellä, että teki mieli mennä katsomaan, minkä näköinen kaveri oli kyseessä. Laiskuus ja mukavuudenhalu kuitenkin voittivat ja tyydyin kuvittelemaan mielessäni Jim Morrisonin mikin varteen nahkahousuissaan, sekaisessa hiuspehkossaan, harittavin silmin ja päällään paita jollaisen muistin olleen päällä myös siskollani ja serkullani Sinikalla 60-luvun lopussa, kun olivat lähdössä Kalajoelle juhannuksen viettoon. En silloin voinut ymmärtää, mikseivät huolineet minua mukaan, olinhan jo mielestäni iso poika… 8 vuotias.

Jim Morrisonilta kuulostava mies kyseli tietä lähimpään viskibaariin ja lauloi Alabaman kuusta. Isot aplodit kaveri sai. Nyt alkoi Janis Joplin käheästi hyräillä Me and Bobby McGee-biisiä, että aloin jo oikeasti epäillä siirtyneeni ajassa taaksepäin ja vääntäydyin hietikosta pystyyn ja menin tarkistamaan asian. Vaikka minulla onkin kovin nostalgisia muistikuvia 60-luvusta ( kenelläpä ei omasta lapsuudesta ), niin silti huokaisin helpotuksesta kun laulaja ei tippaakaan näyttänyt Janis Joplinilta, vaikka täsmälleen kuulosti siltä. Tosi taitavaa porukkaa täällä. En viitsinyt mennä kyselemään, löytyisikö Rauli Badding Somerjokea listoilta. Todennäköisesti olisi löytynyt. Vaikuttaahan alueella suuri suomalaissiirtokunta.

Scandia Lodgesin uima-altaalla lihava meksikolaispoika oli vaihtunut harmaantuneeseen mieheen, joka oli kännissä kuin käki. Olikohan siinä meidän uimavalvojamme? No, valvottavaa ei tälläkään kertaa ollut. Kaveri lähti hakemaan lisää juotavaa termosmukiinsa ja oli suistua itse altaaseen. Olisin joutunut pelastamaan hengenpelastajan hengen.

Illalla kuului suomenkielistä puhetta ovemme takaa. Olimme saamassa maanmiehiä naapureiksemme. Olikohan kyseessä sama Kempeleen retkikunta, mihin jo törmäsimme paivallä? No tuskin nyt niin iso sattuma olisi, että olisivat valinneet alueen kymmenistä hotelleista juuri saman murjun, jossa itse yövyimme. Kyllähän täällä muutenkin suomalaisia pyörii.

Aamulla sama harmaantunut mies istui paikallaan uima-altaan äärellä. Huikkasin hänelle hyvät huomenet jolloin hän vilkaisi minua harittavin silmin: “Good mor… have a nice day”. Kun kokeilin respan ovea, mies ilmoitti sen avautuvan vasta tunnin kuluttua.

Suomalaisesta sensaatiolehdestä olimme edellisellä viikolla lukeneet Eino Grönin kantakahvilasta Lantanassa ja suuntasimmekin sinne seuraavaksi. Pikkuisessa Palm Beach Bakery-kahvilassa hääräilivät pari pohjanmaalta kotoisin olevaa keski-ikäistä naista. Taiottuaan lohivoileivät ja kahvit eteemme, he malttoivat istahtaa seuraamme ja kertoilla suomalaisten elämästä täällä. Yhteisiä tuttujakin löytyi ja vitsailimme olevamme kohta sukua, kun tarkemmin tutustutaan. Kahvilan seinällä oli ilmoitus jonka mukaan eduskunnan puhemies Maria Lohela on tulossa ylihuomenna käymään paikallisella Suomihaalilla. Valtuuskunnassa on mukana mm. Tytti Tuppurainen ja Eero Lehti. Täällä kuulemma vierailee usein kansanedustajia tutustumassa suomalaisten oloihin rapakon takana. Mikäs siinä on meidän veronmaksajien rahoilla… Ykkösluokassa saa penkit makuuasentoon ja tuskin tarvitsee Scandia Lodgesissa yöpyä. Siitä, mitä hyötyä meille äänestäjille on näistä reissuista, voidaankin olla monta mieltä.

Tehtiin pikku sightseeing näillä suomalaisten suosimilla asuinseuduilla. Ei tämä nyt kovin loistokkaalta näyttänyt. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, talot olivat hyvin kevytrakenteisia, osa jopa muistutti parakkia. Eri asia tuolla rannan tuntumassa. Siellä huomasin luksusvillojen keskellä olevan tontin myynnissä: hinta 695 000 dollaria. Että, jos suunnittelet asunnon ostoa täältä, niin tulehan paikan päälle vähän tutustumaan oloihin. Täältähän saattaa saada katon päänsä päälle jopa alle 30 000 euron, mutta millaiselta alueelta? Se onkin toinen juttu se…

Koska Donald Trumpin kartano Mar a Lago sijaitsee vain 7 mailin päässä, pitää kai sekin käydä katsastaan. Trump Towerissa tuli käytyä jo silloin kun Tonttu veti vielä Diili-ohjelmaa. En viitsi tässä kertoa, mitä mieltä olen itse miehestä… noo, senverran että yhdyn veteraanipoliitikko ja psykiatri Claes Andersonin käsitykseen.

Tonttu oli isännöinyt Japanin pääministerin vierailua kartanollaan edellisviikonloppuna ja oli taas tulevana viikonloppuna tulossa tiluksilleen, mutta nyt viikolla ei mitään turvamieshässäkkää ollut tiedossa. Kartanoon kuuluu myös golfclubi, johon pääsee 200 000 dollarin vuosimaksulla jäseneksi ja voi sitten hyvällä tuurilla päästä vaihtamaan presidentin kanssa ajatuksia vaikka aamukahvipöydässä.

Rantatie Palm Beachiin on silmiinpistävän varakkaan näköistä seutua ja Mar a Lago näkyy kyllä tielle hämmästyttävän hyvin. Portti oli auki, joten olisin voinut kääntää Mustangin suoraan pihalle. Ei ollut kuitenkaan tarvetta, joten pyörähdimme West Palm Beachin keskustassa ja ajoimme DT:n kesämökin ohi toistamiseen. Televisiotietojen mukaan Trumpin perhe viettää viikonloput täällä, ellei heillä ole muuta virallista ohjelmaa. Kartanon takana on Palm Beachin lentokenttä, joten tänne pöräyttää Valkoisesta talosta reilussa parissa tunnissa.

Presidentin jokaista askelta seurataan etenkin Foxnews kanavalla 24/7, ja koko ajan ruoditaan hänen puheitaan asiantuntijavoimin. Sääliksi käy noita Valkoisen talon tiedottajia, jotka posket punoittaen koittavat selitellä Trumpin sanomisia.

Hotellille tullessa meitä oli vastassa tuttu Kempeleläisnelikko, joihin törmäsimme edellispäivänä rannalla. Olivat kohta viikon jo asuneet tässä “hotellissa”, ja viettäneet päivän Pompano Beachin golfkentällä. Huomenna aikoivat suunnata länteen Meksikonlahdelle ja meillä on taas suuntana pohjoinen.

 

Tallennettu kategorioihin Uncategorized, USA | Avainsanoina , , | 1 kommentti

Cruisailua Hollywood Beachilla

Vuonna 2011 katselin Hooverin padolla Arizonan ja Nevadan rajalla, kun nuoripari kruisaili Ferrarin punaisella avomallin Mustangilla patoa pitkin onnellinen hymy huulilllaan. Ihan käypä ajopeli, shampanjan värinen Buick Lacrosse oli  meilläkin käytössä, mutta tuollainen Ford Mustang Convertible se vasta amerikkalaista unelmaa onkin. Päätin, että joskus vielä ajan samanlaisella.

Asia alkoi eskaloitua, kun varasin lennot the Sunshine Stateen, eli tänne Floridaan. Jos jotain asiaa täytyy täällä kehua, niin se on tuo auton vuokrauksen edullisuus ja halpa polttoaine. Samalla hintaa, millä Euroopassa voi vuokrata pienehkön perheauton, saa täällä tuollaisen avomallin herkun, millaisesta ei Suomessa osaa edes unta nähdä. Ja kymmenen päivän sääennuste näyttää sellaisia lukemia, että saadaan ajaa katto alhaalla päivästä toiseen.

Autonvuokrausbisnes on Miamissa liukuhihnatyötä. Kymmenien vuokrausfirmojen kymmenille tiskeille oli jonottamassa satoja ihmisiä, kun menimme noutamaan oriamme Miami airportilta. Yksinomaan Alamon tiskeille joita on toistakymmentä, oli senverran jonoa, että varttitunti meitä seisotettiin. Alamon neitokainen olisi halunnut myydä meille lisävakuutuksia, mutta Autoeuropen kanssa tekemääni sopimukseen kuului täysi kasko nolla omavastuulla, kolme lisäkuljettajaa ja tankillinen polttoainetta. Nopeasti tyttö vilkaisi ajokorttiani ja muutama nimmari piti antaa.

Paperit kourassa siirryimme autohalliin missä mieshenkilö vinkkasi autorivistöön ja kehoitti valitsemaan sopivimman. Nyt oli Mustangia kaikissa sateenkaaren väreissä niin tuli valitsemisen vaikeus. Jätin lopullisen sanan ystävättärelleni, niinkuin teen melkein aina muutenkin. Pyysin vaan tekemään päätöksen äkkiä, tässä nyt alkoi kaasujalkaa kuumottamaan sietämättömästi. Ferrarinpunaisessa oli harmaa sisustus joten ei. Sininen hiukan liian räikeä, no no! Hopeanharmaa kuten mustakin ( jenkki ) meiltä löytyy tallista, joten valkoinen ori mustalla nahkasisustuksella valikoitui allemme.

Kävin läheisellä Alamon toimistolla ilmoittamassa, että olemme löytäneet etsimämme, johon virkailija tuumasi, että avaimet on paikoillaan, alkakaa mennä jo. Ei kysellyt korttia, ei auton papereita, ei auton rekkaria ei mitään. Selvä…ompa todella yksinkertaista.

Hallista ulosajettaessa oli kuitenki checkpoint, missä ajokortti ja vuokrauspaperit tarkistettiin. Mutta mistä tietävät, millä autolla sitä lähdettiin. Täytyy olla niin, että kuva napattiin samalla kun kaveri skannasi korttini koneeseen. Veikkaan, että tulevaisuudessa vielä kaikki autonvuokraussysteemit tapahtuu selfmade-koneilla ja auto haetaan alle visaa vinkauttamalla ja palautetaan samalla periaatteella, ja veloitus menee vuokrausajan mukaan. Automaatista saa sitten valita vakuutukset ja muut lisäpalvelut mitä haluaa.

Koska itselläni on jo kymmenvuotias kottero, aiheutti uuden 5800 mailia ajetun auton tekniikka hiukan päänvaivaa. Perustoiminnat oli hanskassa ja kattokin osattiin pistää kiinni nappia painamalla, mutta ovia en saanut lukkoon.  Aina kun koskin ovenkahvaan ne napsahtivat auki. No, ei siinä kauan tarvinnut pähkäillä, kun hoksattiin että avaimenhaltijalle ovet aukeaa heti, kun kahvaan koskee. Oppia ikä kaikki.

Opasteet Miami beachille ovat hyvät ja nopeasti yritin omaksua nopeatempoisen liikennekulttuurin. Pitää muistaa, että Miamin metropolialuella asuu lähes 6 miljoonaa ihmistä ja autoja on varmaan saman verran. Navigaattoria minulla ei ole edellenkään vaan googlemapsilla mennään. Viisi vuotta sitten länsirannikolla ajeltiin pelkän paperikartan varassa ja hyvin se sujui niinkin. Pistin auton yöpymään rantaparkkiin, missä se saa levähtää aamukahdeksaan ilman veloitusta.

Aamulla hain orin pilttuusta ja suunnattiin kohti pohjoista. Aventura Mallilla käytiin pyörähtämässä kahveilla ja jatkettiin matkaa Hollywood Beachille. Auton sai maksulliseen parkkiin rannan tuntumaan. Hollywood Beach on leppoisan oloinen kylä, jotenkin muistuttaa rantapaikkoja Euroopassa. Lähinnä tulee mieleen Carihuela Beach Costa del Solilla. Rantaa myötäilee kävelykatu, jonka varrella on italialais-, kreikkalais-, argentiinalaisravintolaa, tietysti unohtamatta burgeripaikkoja. Kaikenlaista härvelivuokraamoa kadunvarrelta löytyy myös, joten jos jonkimoista hilavitkutinta on liikkeellä.

Ilma on kuuma ja vesi lämmintä, joten lounaineen meillä vierähtää lähes 4 tuntia ennenkuin lunastan auton parkista. Täytyy sanoa että pikkusen tuntuu mukavalta päästellä luu ulkona nupit kaakossa kohti Miamia ja käydä vielä pakollinen kierros Ocean Drivellä.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

North Beach, Miami

Kun tammikuulla selvisi, että sekä tammi-, että helmikuun Finnairin lennot Miamiin operoikin Iberia suomalaisella matkustamohenkilökunnalla, niin alkoi valtava poru sosiaalisessa mediassa tyyliin: Ikinä en enää osta lentoja Finnairilta tai: ostin kalliit lennot suosiakseni kotimaista, niin nyt joudun nousemaan johonkin halpayhtiön koneeseen. No, ei ne ainakaan meidän kohdalla kalliit olleet: alle 350 rahaa m/p ja vielä ruumalaukkukin kuului hintaan.

Finnairin mukaan yhtiön lentäjät ovat koulutuksessa uutta A350-laivuetta varten ja yhtiö tarjoutui myös palauttamaan rahat, mikäli matkustaja niin haluaa. Omalla kohdalla asia oli pelkästään positiivinen kun ei ole tullut Iberiaa ennen käytettyä.

Lentohan meni niin mukavasti, kuin 11 tunnin lento vaan economyluokassa voi mennä. Ruokaa tuli niin, että paidan nappi oli tiukalla koko ajan ja juomaakin kohtuullisesti.

Grönlannin yläpuolella oli pakolliset kuviot käyty läpi ja matkustamo pimennettiin muutamaksi tunniksi. Eipä sitä tuossa pikku tuolissa niin hyvää asentoa saa, että nukkua voisi. Taivas oli pilvetön ja liikuttiin valoisan ja hämärän rajamailla, joten viihdytin itseäni katselemalla pohjois-Kanadan loppumatonta erämaata. Tosiaankin toista tuhatta kilometriä mentiin ilman minkäänlaista merkkiä asutuksesta. Pelkkää lunta, jäätä ja kallioita, järviä ja jokia, muttei niin tien tietä tai taajamaa missään. Alue kantaa nimeä Newfoundland and Labrador. Kävi mielessä, että tuonne jos joutuisi tekemään hätälaskun, niin alkaisi susilla ja karhuilla juhlat.

Vasta Lawrencen lahden yli lennettyämme alkoi näkyä merkkejä asutuksestakin. Aika pian sitten oltiinkin Trumpin valtakunnassa. Taivas meni pilveen ja tuli pimeää…

Kuten arvata saattaa, Miami international on valtavan kokoinen ja piti kävellä ainakin kilometri, ennenkuin vartija opasti meidät automaatille tekemään immigrationia. Passi skannattiin, sormenjäljet otettiin, kuva otettiin ja kone sylkäisi lärpäkkeen, minkä kuvassa pällisteli hyvin epäilyttävän näköinen tyyppi, jonka vaivoin tunnistin omaksi itsekseni. Minulle olisi voitu väittää kuvassa olevan vaikka Al Capone tai Al Bundy ja täydestä olisi mennyt.

Luulin, että on systeemit vähän kehittyneet edellisreissusta Yhdysvaltoihin ja pääsisimme passintarkastuksesta tuota lärpäkettä vilauttamalla, mutta vielä mitä… Sormenjäljet kaikista sormista, kuva ja pikku kuulustelu siihen päälle. Vakuutin nyt jo kenties kymmenettä kertaa, ettei minulla ole hedelmiä repussa eikä muutakaan ruokaa. (No olihan meillä pari pizzanpalaa, mutta en uskonut sen olevan uhka kansalliselle turvallisuudelle). En tiedä olisinko joutunut kääntymään takaisin, jos olisi pitänyt reppu avata.

Passintarkastaja oli kuitenkin ystävällisen oloinen latinomies eikä vaatinut rakkaudentunnustusta Ameriikan Yhdysvaltoja kohtaan, ei vaatinut puhelinta nähtäväksi, eikä tivannut salasanoja ja pinkoodeja. En tiedä, olisiko rakkaudentunnustukseksi riittänyt, jos olisin näyttänyt omistamani auton kuvaa puhelimesta tai pudottanut housut nilkkoihin ja esitellyt Dressmannilta ostamiani boxereita, joissa on amerikanlippukuvio. Varmemmaksi vakuudeksi olisin kertonut katsoneeni kerran yhden Diilijakson. Eiköhän näillä ansioilla portti olisi auennut. Kaveri löi leiman passiin ja toivotti tervetulleeksi Yhdysvaltoihin.

Tasan tunnin päästä siitä, kun kone oli landannut, tungettiin toppatakkeja matkalaukkuihin matkatavarahihnan vieressä. Vielä puolen kilometrin kävely ja istuttiin keltaisen Fordin takapenkillä matkalla North Beachille. Olin tapani mukaan tutkinut hiukan Google Earthista mestoja etukäteen niin saatoin opastaa kuljettajaa hotellin lähikortteleissa ja antaa samalla vaikutelman, että on näillä hoodeilla ennenkin pyöritty. Että turha yrittää rahastaa mitään ylimääräista tyhmiltä turisteilta. Taksa oli sitten 43 dollaria eli tippeineen viisikymppiä.

Syksyllä, lentojen varaamisen jälkeen oli alkanut kuumeinen majapaikkojen metsästäminen. Apuna oli lähinnä Airbnb, Homeaway ja Booking.com. Kahdessa edellämainitussa oli muutama kohtuuhintainen houkuttava asunto, joihin laitoinkin tiedustelut. Osasta ei kuulunut vastausta, loppuihin olisi pitänyt laittaa ennakkomaksuna koko summa tai vähintään puolet.

Bookingista löysin edullisen huoneiston Sorrento Villas nimisestä hotellista, jonka varalta bookkasin, että on joku katto pään päällä. Ekaksi yöksi varasin huoneen lentokenttähotellista, kun ollaan niin myöhään perillä ja arvatenkin väsyneitä.

Näissä huippuhotelleissa mitä elokuvissa näkee, maksaisi yö 300-500 dollaria, joten ei yksinkertaisesti budjetti anna myöten. Syksyn mittaan nämä tiedustelemani asunnotkin katosivat valikoimista, eli jäljelle jäi ainoastaan tuo Sorrento Villas, mikä ei nyt kovin kaksiselta vaikuttanut. Vaihdoin vielä loppumetreillä tuon kenttähotellin Waterside Apartmentsiin, kun oli last minute dealina 65 prosentin alennuksessa. WA:sta ei olisi kuin parinsadan metrin matka laukkujen kanssa raahautua sitten Sorrentoon.

WA:n respa vaihtoi kielen espanjasta englantiin, kun huomasi näitten maitonaamojen seisovan vaan oviaukon tukkeena hölmistynein ilmein. No englantia tuli samalla tempolla kuin Serranon perheen Diegolla espanjaa, eli ohi korvien meni noin 90 %.

Kuitista kuitenkin luin että alkuperäisen vuokraushinnan 70 usd:n päälle tuli federal tax, state tax, city tax, tippejä, täppejä ja toppeja niin paljon että veloittivat visaani 121 dollaria, mistä pitäisi palautua 20 dollaria takaisin, mikäli osaamme olla ihmisiksi. Ei ihme, että amerikkalaiset vihaavat veroja, kun niitä ei mihinkään hintaan sisällytetä, vaan ne tulee aina päälle. Tuo pakollinen tippikulttuuri ei ole meikäläisen suosiota saanut edelleenkään. Ainahan me hyvästä palvelusta tipataan maassa kuin maassa, mutta täällä se ei ole vapaaehtoista.

Aamulla vaihdettiin sitten Sorrentoon ja olin varautunut siihen, ettei meille vielä huonetta luovutettaisi näin aamusta. Marianaksi esittäytynyt kuubalaisneitokainen kertoi kuitenkin huoneen olevan valmiina. Tässä majapaikassa nuo verot ja tipit ei tehneet niin suurta summaa vuokrahinnan päälle kuin tuossa edellisessä kortteerissa. Tasokin oli kyllä vaatimattomampi.

Laukkuja purkaessa tuli mieleen vanha kestohitti “Palaja Sorrentoon”, kun tuli muutama vuosi sitten siellä alkuperäisessä viikko vietettyä. Ei nyt muuta kuin Atlantin aaltoihin ja vähän äkkiä!

Seuraavana aamuna hotellin viereisellä bussipysäkillä tiedustelin vanhemmalta mieheltä, pitääkö bussia vaihtaeassa ostaa uusi lippu vai kelpaako jo ostettu. Ei hän osannut sanoa, käski varmistamaan bussikuskilta. Sen hän osasi kuitenkin neuvoa, että viereisellä poikkikadulla on pysäkki, miltä voi nousta Miami Trolleybussin kyytiin, joka on ilmainen. Hyvä vinkki, sellaisella matkustettiin 41 kadulle ja siinä olisi pitänyt vaihtaa toiseen, joka taas pyörii South Beachin tuntumassa, mutta kiireisinä turisteina ei maltettu odottaa, vaan hypättiin seuraavaan maksulliseen, joka sinne suuntaan oli menossa.

Lincoln Roadilla rantauduin terassille odottamaan daamiani, joka katosi läheisen muotitalon syövereihin. Tilasin odotellessani oluet meille molemmille ja katselin ohikulkevia ihmisiä.  Pian vierelleni ilmestyi nilkuttaen laitapuolen kulkija, joka kiiluvin silmin tuijotti daamini Stella Artois-pulloa ja olisi mielellään liittynyt seurakseni. Mielelläni olisin joutessani tutustunut afroamerikkalaiseen kulttuuriin, mutta pelkäsin ravintolan imagon kärsivän tuon janoisen miehen visiitistä, enkä antanut miehelle lupaa istahtaa. Samassa tarjoilija tuli häätämään kaveria ja pyyteli välikohtausta anteeksi.

South Beachilla hiekka oli polttava kuin Jussi Kiiverin Kalajoen hiekat-rallatuksessa ja vesi kuin linnun maitoa. Olin huomaavinani, että lähistöllä aurinkoa palvovat kanssaihmiset nostelivat kulmakarvojaan, kun kaivoin suurehkot  Budweiserit repusta nestehukkaa torjumaan kunnes muistin, että Ameriikassa salajuopottelu on suurta taidetta. Sukat repusta, tölkit sukkiin ja taas oltiin etiketin mukaisia.

Ocean Drivella pysähdyttiin ekaksi syömään ja kohta perään makealle Margaritalle.  Sitä tulikin  sitten pesuvadillinen kerta heitolla, kun Romaniasta lähtöisin oleva kaunotar suositteli  meille tilaamaan Giant Margaritan.  En muista milloin olisi jäänyt drinksu ravintolassa juomatta, mutta vaikka nyt kaksin huulin kiskottiin posket lommolla, niin häpeäkseni täytyy sanoa , että tuohon kastemaljaan jäi kovastikin pohjanpeitto, kun huidoin oranssille autolle käsimerķkiä.

Kuljettaja oli puhelias heppu, joten rohkenin kysellä häneltä ammattiasioita.  Kertoi olevansa renki suuressa taksi companyssa, missä auto huollettuna tulee companylta 65 dollarin päivävuokraa vastaan ja hän saa sitten ylijäävän osuuden. Kuulosti kovasti entisajan torpparimeiningiltä, mutta kai tuosta saa elantonsa revittyä antamalla pyörien rullata ahkeraan.

Seuraavana aamuna päätettiin hankkia elämään uutta sisältöä osallistumalla Big Bus Tourin kaupunkikierrokselle. Firma kuskaa turisteja Double Deckereillä kolmea eri reittiä, joista valitsimme Downtownin kierroksen.

Ensin meidän täytyi hankkiutua Bayside Parkiin mistä nämä kierrokset lähtevät, ja sehän onnistui kätevästi bussilla S. BS Park sijaitsee Miamin keskustassa sataman vieressä ja on suosittu vapaa-ajan viettopaikka lukuisine ravintoloineen ja pikkuputiikkeineen.

Hiukan hiukoi, joten rantauduimme terassille meren äärelle. Viereisellä esiintymislavalla Shakiran näköinen neitokainen tulkitsi Gloria Estefan & Miami Soundmachinen kuumimpia kasarihittejä satapäisen yleisön osoittaessa villisti suosiotaan. Jos olisin nuori, ruskettunut ja komea, iloisessa nousuhiprakassa saattaisin jopa pistää jalalla koreasti. Sen verran nuo rumba ja sambarytmit jalan alle meni. Mutta koska en ole enää nuori enkä kauhean komeakaan, toistaiseksi vielä aika kalpea ja täysin selvinpäin, tyydyin takomaan rytmiä oikean jalan ukkovarpaalla, ja senkin tein pöydän alla salaa. Ei minulla kuitenkaan ollut tennissukkia sandaaleissa, kuten Matti Nykäsellä. Matti onkin maailman mies ja minä en.

Big Bus Companyn lipunmyyntikoju löytyi vesirajasta Bayside Amphiteatterin vierestä. Kikkarapäinen tumma neiti möi meille piletit ja vanhempi mies hänen takanaan rahasti. Miehellä oli samanlainen rahastajansalkku, kuin suomalaisessa 70-luvun postiautossa. Kun miekkonen yritti löytää vastarahoja kuittien joukosta, joita oli enemmän kuin daamini Pariisista ostamassa matkamuistolompakossa, oli näky jotenkin niin koominen, etten voinut olla nauramatta ääneen. Nauru tarttui jo valmiiksi iloisen oloiseen kikkarapäähän, ja kohta nauraa höristiin koko porukka, vaikka ei tiedetty varsinaisesti mille. Kikkarapää vielä tulosti meille liputkin, kun muistutin häntä, minkä takia olimme sijoittaneet 60 dollaria sedän rahastajansalkkuun.

Bussipysäkillä rastapäinen poika, jonka etuhampaat oli puhdasta kultaa, sydämestä en tiedä, kaupitteli juomaa kylmälaukusta. Kysyin, löytyisiko viskiä tai konjakkia? Ei löytynyt, mutta pullosta kylmää vettä tehtiin kaupat.

Ekana päästiin bussiin ja saatiin tietysti parhaat paikat yläkerrasta bussin keulasta. Kattoahan tässä autossa ei ole eikä tarvi, mikäli sää pysyy tällaisena kuin se nyt on. Viereiselle penkille istahti nuori aasialaisnainen ja hänen viereensä iäkäs mies, joka julisti olevansa espanjalainen. Yhteistä kieltä heillä ei ollut, mutta koittivat silti tutustua toisiinsa. Nainen kertoi olevansa mandariininkiinalainen ja asuvansa Torontossa. Vieruskaveri oli ilmiselvästi nauttinut hiukan sangriaa tänä aamuna  ja hoki: mandarinichino, mandarinochino , nauraa hörähdellen päälle.

Bussi nytkähti liikkeelle ja yläkertaan kiivennyt opas käski kaikkia pysymään istuma-asennossa matkan ajan. Espanjalaismies hiljeni ja tuudittautui uneen ensimmäisten kilometrien aikana.

Syy seisomakiellolle selvisi pian kun käännyttiin ensimmäiselle omakotialueelle. Tien varrella oli suuria puita joiden oksat ulottuivat koko tien yli ja lättyyn olisi tullut useamman kerran, mikäli päätä olisi nostanut  tuulilasin yläpuolelle. Oppaan puheesta ei paljon erottanut, kun ei viitsitty toisten korvissa olleta nappeja omiin tunkea, mutta ainakin George Michaelin kuulin jossain talossa asuneen.

Enimmäkseen mentiin omakotialueilla, mutta välillä reitille osui taajamia, kuten Coconut Grove ja Coral Cables, joilla voi olla hyvinkin merkitystä perusamerikkalaiselle, mutta jotka niminä eivät kerro eurooppalaisille mitään.

Little Havana sensijaan kertoo: Kuuban vallankumousta 1959 paenneet asettuivat asumaan  tälle aluelle, jonka nimesivät pääkaupunkinsa mukaan. Rakennukset tosiaan muistuttavat jonkin vanhan espanjalaisen kulttuurikaupungin arkkitehtuuria. Bussi pysähtyi Havannaan toviksi ja auton toisella puolen vanhat herrat pelasivat terassilla dominoa sikarit suussaan ja panamahatuissaan. Toisella puolen calypso soi viereisessä ravintolassa ja parit ottivat tuntumaa latinorytmeihin. Ei liene sattumaa, että turistibussin pysäkki sijaitsi juuri tällä kohtaa.

Espanjalainen naapurimmekin heräsi koomastaan ja rokkasi hillitysti istualtaan calypson tahtiin. Samassa hänellä soi puhelin, ja nauraa hörähdellen hän puhui jotain mandarinochinosta ja littlehavanasta. Taisi olla suurikin elämysreissu miehelle, kun nukkui suurimman osan reitistä.

Auringonpaisteesta kun sukellettiin Downtownin pilvenpiirtäjäviidakkoon, niin aikansa meni, ennenkuin silmät tottuivat hämärään. Tosi ankean näköistä betoniviidakkoa, enkä keksi yhtään hyvää syytä, minkä takia tulisin tänne vaikka kävelylenkille.

Oli jo pimeä, kun nousimme S-bussiin. Kuljettajalle ei jostain syystä raha kelvannut, vaan vinkkasi menemään peremmälle. Ilmastointi oli säädetty jääkylmälle ja bussi eteni ruuhkassa noin 5 metriä minuutissä. Muutaman sadan metrin matkalla näimme kymmeniä poliisiautoja vilkut päällä ja osa huudatti vielä sireeniä, Olikohan Trumpin kannattama vapaa aseenkanto-oikeus kantanut hedelmää vai mistä oli kyse. Joka tapauksessa matka alkoi joutumaan paremmin, kun päästiin Miami Beachille johtavalle sillalle.

Keskellä käytävää pullisteli mies,  joka näytti Michael Jacksonin ja Mike Tysonin risteytykseltä. Pukeutui hattua myöten, kuin Jackson, mutta muuten muistutti Tysonia. Kaveri taisi olla Hi, kun jupisi itsekseen, ihaili hauiksiaan, venytteli ja väliin opasti suureen ääneen kanssamatkustajiaan, miten bussin etuosan matkustajien tulee mennä ulos etuovesta ja muitten bussin keskeltä. Kaveri seisoi itse keskellä bussia, eikä kenelläkkään tullut mieleenkään ottaa kosketuskontaktia mieheen vaan kaikki luikkivat hyvin liukkaasti lähimmästä ovesta. Onneksi Mike jäi bussista 8:n kadun kohdalla, niin me muut saatoimme hengittää vapaammin.

Kun vihdoin   pääsimme 72 streetille, oli jalat jo jäätyneet tunnottomiksi  erinomaisen ilmastoinnin takia, ja piti ensiaskeleet ottaa varovasti kuin  nuorallakävelijä, ettei olisi rojahtanut pitkin   pituuttaan bussin kaytävälle. 15 kilometrin matka kesti uskomattomat 1,5 tuntia jääkylmässä bussissa.

Wallgreenistä kipaistiin punkkupullo tunnelmallista koti-iltaa varmistamaan. Kassa kysyi jotain espanjaksi, mihin pudisteltiin vain päätämme. Takanani oleva nainen tuli hätiin, että onko meillä Wallgreenin   kanta-asiakaskorttia. No, eipähän ole tullut hankittua. Nainen tiedusteli, asummeko Miamissa? Häh… kai meistä nyt näkee, ettei täälläpäinkään. Ilmeisesti suomipojan  juomatavat ovat tuttuja täälläpäinkin, kun kuultuaan meidän olevan Suomesta hän vinkkasi vodkapulloihin päin ja kysyi, olenko varma etten tarvitse tuota herkkua. Vakuutin, että noita minulla on kotona kasapäin, mutta nyt olen lomalla. Nainen toivotti hyvää loman jatkoa ja mukavaa iltaa.

Huomenissa olisikin auton haku kentältä. Kertaakaan ei ole auto ollut sama, mitä on varattu, mutta nyt totisesti toivotaan että Alamo ei syö sanojaan. Palataanpa siihen myöhemmin.

Tallennettu kategorioihin USA | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Hieno matkailuvuosi 2016

2016-01-21 16.20.54

Edellisen Talven hyvin onnistunut Barcelonan matka sai meidät varaamaan lennot tammikuiseen Espanjan pääkaupunkiin. Koneen laskeutuessa Madrid Barajasiin oli ilta jo hämärtymässä, joten otimme taksin julkisilla kikkailun sijaan. Taksimaksu oli kiinteä 30 euroa, kuten olimme saaneet ennakkoon ymmärtää.

Homeawaysta varaamamme asunto sijaitsi Madridin ytimessä Calle de las Huertasin varrella, mistä oli matkaa Espanjan ja myös Madridin keskipisteeseen, Puerta del Solille vajaa kilometri. Pradon taidemuseo ja upea Retiron puisto sijaitsivat puolen kilometrin päässä vastakkaisessa suunassa. Alue oli mukavan rauhallista ja Huertasin kävelykadun varrella tunsi olevansa pikemminkin pikku- kuin suurkaupungissa. Lähikorttelit olivat täynnä tapaspaikkoja ja pikku baareja, joten iltaisin ei tarvinnut kauas kotoa lähteä.

20160113_1752112016-01-12 11.14.332016-01-12 11.11.332016-01-12 11.13.582016-01-12 11.18.532016-01-12 11.20.19

Sää oli viikon aikana mitä mainioin: yhtenä päivänä satoi, muutoin aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko viikon. Lähdin usein aamulenkille jo kahdeksan jälkeen , jolloin lämmintä oli pari-kolme astetta. Iltapäivisin elohopea sitten kiipesikin 12-15 asteeseen. Kovasti suosittelen talvimatkailua Euroopan kaupunkeihin, ellei sana “loma” tarkoita välttämättä rannalla makaamista. Talvisin on vähemmän turisteja ja hinnat kohdillaan.

20160112_1409412016-01-15 12.33.282016-01-15 12.46.462016-01-12 16.10.142016-01-12 15.44.392016-01-15 12.27.5920160113_150319

Madridissahan riittää hienoja rakennuksia, mitä bongailtiin etupäässä kävellen. Pitempiä matkoja taitettiin välillä metrolla ja välillä taksilla, joka on aika kohtuuhintainen.

2016-01-12 15.35.18

Pradon taidemuseossa piti tietysti käydä, kuten myös maailman suurimmassa kuninkaan linnassa, unohtamatta Atocha-aseman sisäpuutarhaa.

2016-01-13 11.44.232016-01-13 12.41.152016-01-13 12.11.422016-01-13 11.58.492016-01-13 12.42.332016-01-16 15.54.422016-01-16 16.14.542016-01-16 16.16.102016-01-16 16.18.192016-01-16 16.18.442016-01-16 16.20.092016-01-16 16.44.472016-01-12 11.54.152016-01-12 12.01.362016-01-12 12.00.162016-01-12 12.04.44

Jos Suomella onkin maailman kaunein “ykkösnainen”, niin eipä kuningas Felipenkään tarvi kuningatartaan hävetä, jos sattuvat joskus piipahtamaan Salella ja Jennillä vaikka päiväkahvittelemassa.

2016-01-16 16.50.582016-01-16 16.20.42

Kuninkaan linnan pihapiirissä on myös hieno Alamedan katedraali, jonka sisätilat jäivät tällä kertaa katsastamatta. Kävelyä tuli tarpeeksi yhdelle päivälle jo tuossa Bourbonien talossa.

2016-01-16 16.14.372016-01-16 16.12.30

Retiro park on mainio paikka käydä aamulenkillä, ja kyllä siellä monenlaista nähtävääkin on. Kaikessa suuruudessaan puistosta tulee mieleen Central Park, New York Cityssä.

2016-01-15 12.14.202016-01-15 12.10.582016-01-15 11.43.522016-01-15 11.45.412016-01-15 11.42.182016-01-15 12.00.192016-01-15 11.56.102016-01-15 12.05.022016-01-15 12.06.122016-01-15 11.55.31

Gran Via-katu on madridilaisten ylpeys, minkä varrella on kaikki luksusmerkkien putiikit edustettuna. Katu on myös Espanjan “Broadway”, eli teatterikatu. Paikallistin Suomessakin näkyvän Velvet muotitalon tarina-sarjan kulissina käyttämän rakennuksen Saran Gran Vian liikkeeksi.

20160121_19302920160121_1918582016-01-12 15.14.5820160113_171457

Espanjassahan täytyy aina syödä hyvin ja maistella kaikenlaiset herkut ja viinit. Mercado San Miguel on mainio paikka käydä päivätapaksilla.

20160114_12040420160114_12130520160114_12044420160114_12045720160114_121713

Maailman vanhimman ravintolan, Sobrino de Botinin sisätilat katsastettiin, muttei jääty jonottamaan pöytää.

20160114_12380720160115_144235_001-1-1

Plaza Espanjan viereisellä kukkulalla on egyptiläinen temppeli, mistä on hyvät näkymät vaikkapa kuninkaanlinnalle. Hyvä paikka vaikka piknikille.

20160115_15081420160115_151357

Santiago Bernabeun stadionilla kävin katsomassa Real Madrid-Sporting Gijon ottelun. Ronaldo pussitti kolme kertaa ja osoitti näin olevansa palkkansa arvoinen.

cropped-real-madrid-soccer-wallpaper

20160117_15354620160117_174100

Viikon vierähdettyä otettiin taksi Chamartinin asemalle mistä järjestyi kyyti historiallisiin lähikaupunkeihin. Ensiksi suunnattiin Avilaan.

20160118_160748

Rata Avilaan kulki historiallisen El Escorialin kautta, jonka kuninkallisen palatsin sain ikuistetua Samsungin muistikortille kiihdyttävässä junassa.

2016-01-19 12.25.07

Oli jokseenkin epätodellinen olo taksin kurvatessa vanhankaupungin portista sisään. Avila on täysin samassa kuosissa, mitä se oli jo 500 vuotta sitten. Tietysti vanhoihin rakennuksiin on ilmestynyt pikku putiikkeja, ravintoloita… hotelleja…

2016-01-19 12.11.552016-01-19 12.13.172016-01-19 12.12.532016-01-19 12.11.02

Oma hotellimmekin katedraalin kupeessa oli keskiajalta ja toiminut piispan palatsina.

2016-01-21 15.57.062016-01-18 20.05.042016-01-18 20.03.0020160118_160853

Kaupunki oli illalla hienosti valaistu… eikä juurikaan turisteja.

2016-01-18 20.23.172016-01-18 20.26.482016-01-18 20.21.542016-01-18 20.04.21

Aamutuimaan kävelin muurin päällä parinkilometrin matkan katsellen heräävää kaupunkia, ihastellen kaupungin ympärillä olevaa maisemaa ja vetäen keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

2016-01-19 11.41.152016-01-19 11.42.522016-01-19 11.20.492016-01-19 11.30.002016-01-19 11.36.16

Iltapäivällä jatkoimme matkaa toiseen hienoon kaupunkiin, Salamancaan. ” Kultainen kaupunki ” tunnetaan ennenmuuta yliopistostaan. Kaupungissa järjestetään myös paljon kielikursseja. Kaupungin keltaisenruskeat kivitalot näyttävät auringonvalossa kullatuilta… siitä tuo nimitys.

20160119_17332020160119_1739242016-01-20 13.13.342016-01-20 13.14.141455265101575Koll1

Jos on Avila hieno pimeällä, niin sitä on myös Salamanca…

20160120_19420220160120_19183520160120_19270920160120_19331420160120_19360620160120_19450420160120_19460820160119_19540720160119_20012820160119_200138

Nuo kaksi viimeistä kuvaa on otettu majoituksemme parvekkeelta. Kuubalaisveljekset pyörittävät pikku hotelliaan kaupungin parhaalla paikalla. Pension Los Angeles on paikan nimi ja bongasin se Illusian blogista: http://illusiafinland.blogspot.fi

Madridiin palattiin Segovian kautta, mutta harmiksemme kuulua Segovian aqveduktia emme päässeet junasta näkemään. Segoviasta Madridiin juna kulki etupäässä tunnelissa, ja piinasinkin itseäni miettimällä, mitä tapahtuisi jos tunnelissa tulisi vastaan juna samaa vauhtia. Meillä kun oli nopeutta parhaimmillaan 250 km/h.

Syy viimeisen yön hyvätasoisen hotellin halpaan hintaan selvisi, kun pujahti illalla hotellin edustan kadulle ilotyttöjen ja diilereiden sekaan.

Alkukesällä lähdettiin toteuttaan pitkään mielessä muhinutta matkaa saksanmaalle, eli Romantic Road. Lennot oli Frankfurtiin, missä vietettiin pari ensimmäistä yötä.

IMG_1624IMG_158920160605_141626

Kaupunki on tylsän bisneskaupungin maineessa ja sitähän se enimmäkseen on. Kyllä siellä silti päivän, pari- saa kulumaan vaikka piipahtamalla Main towerin huipulla ja ajelemalla pitkin kaupunkia siideriratikan kyydissä, missä 8 euron lipun hintaan sisältyy pullo omenasiideriä ja pikkupurtavaa.

20160605_14320420160605_14403420160605_16084820160605_150120Löytyy Frankista näitä Saksalle tyypillisiä ristikkotalojakin pilvenpiirtäjien lomasta.

20160605_16101520160605_16113220160605_16120220160605_170553

Main-jokivarressa on mukava lenkkeillä, joskin välillä on hyvinkin törkyistä.

IMG_1575IMG_1594IMG_1616IMG_1613

Varsinaisesti Romantic Strasse alkaa Wurzburgista jatkuen alas Fusseniin Itävallan rajalle, niin vuokrasimme auton ja siirryimme Wurzburgiin seuraavaksi yöksi.

IMG_1679IMG_1678

Puitteet romanttiselle lomalle alkoivat olla kohdillaan.

IMG_1666IMG_1663IMG_1643IMG_163720160607_092632

Hiljalleen ajeltiin pikkuteitä idyllisten maalaiskylien läpi allaolevaa karttaa tarkasti seuraten. Pysähdyttiin Rothenburg ob der Taubeen päiväpalalle, mikä onkin tämän reitin yksi “must see” kohteista.

romantic-strasseimg_1722img_1718img_1711img_1715img_1760img_1755Yöksi ajettiin Augsburgin kaupunkiin, missä sade hiukan latisti tunnelmaa.

img_1790img_1788

Kartasta bongasin Dachaun kaupungin sijatsevan lähistöllä ja historiafriikkinä en voinut sitä olankohautuksella sivuuttaa, vaikka nyt RR:lta poikettaisiinkin. Kaupunkiinhan natsit perustivat lajissaan ensimmäisen keskitysleirin, mistä osa on nykyään museona.

IMG_1860IMG_1834 (2)IMG_1833IMG_1838 (2)IMG_1856IMG_1855 (2)IMG_1845 (2)

Käynti oli lajissaan ensimmäinen. Valokuvanäyttely veti hiljaiseksi…

IMG_1858

Romantic Strasselle palattiin ennen Alppeja ja Schwangaun kylässä ihasteltiin hienoja linnoja, joista etenkin Neuschwansteinin “prinsessa Ruususen” linna on hyvin suosittu vierailukohde.

img_1906-2

Majapaikkamme ikkunasta avautui mukavat näkymät Itävallan Alpeille.

img_1916img_1910

Sateisessa säässä siirryimme seuraavana aamuna Itävallan puolelle. Garmisch-Partenkirchenin ja Seefeldin kautta ajeltiin Innsbruckiin, eli välillä oltiin Saksassa, välillä Itävallassa. Uskaltauduin nousemaan kabiinihissillä Seegrubbelle, mistä oli huikeat näkymät alas laaksoon.

IMG_2027IMG_2024IMG_1996

Monen tunnelin jälkeen löysimme itsemme päiväkahveilta Liechtensteinista. Hintataso on aika korkea tässä ruhtinaskunnassa. Vielä jos tulisi käytyä joskus Andorrassa ja Maltalla, niin olisi nämä Euroopan lilliputtivaltiot nähty.

img_2065img_2064img_2063img_2060

Yövyimme Oberteuringenin pikkukylässä, minkä jälkeen matkasimme idylliseen Heidelbergiin. Vaikka tämä kaupunki ei enää RR:n varrella olekaan, niin sama tunnelma täälläkin on. Meille suositeltiin linnaan tutustumista, mutta ihailtiin linnaa tälläkin kertaa päällisin puolin.

20160611_19433620160611_19350220160611_19415320160611_194215

Auto palautettiin Frankfurtiin ja matkattiin linnun tietä Alppien toiselle puolen Ranskan Rivieralle. Nizzan lentokentällä yritin saada hiljattain lataamaani Uberia toimimaan siinä onnistumatta, joten piti turvautua kiskurihintaisen taksin palveluksiin. Matkakumppanilla oli merkkipäivä tulossa, joten majoitukseenkin oli panostettu normaalia enemmän.

Kaupungissa pelattiin osa jalkapallon MM-otteluista joten hulinaa ja vilinää riitti.

20160614_172309

Kaupungissa oltiin vierailtu aiemminkin, joten nähtävyyksille saattoi huitaista kädellä.

Chateau-kukkulalle matkattiin kylläkin minijunalla, merkkipäivä vietettiin Monacossa ja Ezen kukkulakylässä ihailtiin hienoja maisemia. Muutoin pysyteltiin Boulevard des Anglaisin tuntumassa.

20160613_17092520160613_18232820160613_17054720160613_17043420160614_13384520160614_13470620160614_15254120160616_10381920160616_10392520160616_105110

Syyskuun lopussa vietettiin pariviikkoinen tuttuakin tutummalla Aurinkorannikolla. Mitään “mustsee-juttuja” ei tuohon pariviikkoiseen sisällytetty, vaan enemmän keskityttiin rentoutumaan. Toki naapuripaikkakunnillilla vierailtiin, eli Mijas Pueblossa, Benalmadenassa, Torremolinoksessa ja Marbellassa.

20160928_08551720160928_08545820160928_13354520160928_13272320161002_15532320161002_16305320161002_19111420161005_18355520161005_162418

Muutoin tuli aikaa vietettyä enimmäkseen meressä ja skootterin selässä.

20160929_15182120161006_095714

Kaikista ylläolevista kohteista löytyy tietysti pidemmätkin jutut tästä blogista.

Matkarikasta vuotta 2017 !

Tallennettu kategorioihin Espanja, Itävalta, Liechtenstein, Monaco, Ranska, Saksa | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Aurinkorannikko skootterin selästä

20161007_134705-2

Ystävämme Heli, Terhi ja Tony olivat kyllästyneet lama-Suomen leikkauksiin ja yt-neuvotteluihin. Omaisuus myyntiin, asuntoauto alle, ja kohti valoisampia näkymiä ja maisemia. Mistään kotiinpaluusta oli edes turha puhua näiden kavereiden kanssa. Tulevaisuus oli nyt muualla, kuin räntäsateen ja loskan seassa.

Yhden hauskan illan vietimme Fugen satamassa merellisten ruokien äärellä ja saimme kutsun tulla tutustumaan heidän uuteen kotikyläänsä Suomivillageen, joka sijaitsee jossain kukkuloilla lähellä Mijasta. Päätimmekin vuokrata skootterin joku päivä ja kierrellä samalla muutenkin lähiseutuja.

20161006_205049_001

Sitä ennen kuitenkin kierreltiin lähistöllä muilla tavoilla: Los Pacosin suomalaiskylään kävelin yhtenä helteisenä aamuna todetakseni, että jos Los Bolichesissa oli kyltit ensin espanjaksi ja sitten suomeksi, niin Los Pacosissa asiat on päin vastoin. Kylässä on myös suomalainen koulu, missä käsittääkseni saa opetusta kotimaisella kielellä ala-asteelta lukioon saakka.

20161002_11275720161002_113257

Torremolinosiin matkattiin junalla päivänä eräänä. Vaikka rannikolla on liikuttu jonkin verran, niin tuo kylä on jäänyt näkemättä. Juna-asemalta nousi portaat suoraan keskusaukiolle, missä oli bileet käynnissä. En tiedä, mistä oli kysymys, mutta aukio oli porukkaa täynnä ja paikalle pystytetyssä telttakatoksessa joku paikallinen laulu- ja soitinorkesteri tulkitsi vuoroonsa latinohittejä ja kansainvälisempää poppia.

Kun aukiolta käveli muutaman kymmenen metriä merta kohti, niin toisella plazalla oli tarjolla ruoka-annoksia sekä viiniä ja olutta. Ja kaikki euron hintaan. Flamencoa myös tanssittiin keskellä katua. Jotkin festarit täällä oli meneillään keskellä pyhäpäivää.

Meillä oli suunnitelmana kävellä Torresta rantaa pitkin Benalmadenan satamaan, joten lähdettiin hakemaan pääsyä rannalle. Torre on aika mäkistä maastoa ja aika kauan haettiin, ennekuin päästiin kapuamaan La Carihuela-nimiselle beachille. Rantaa myötäilevä laatoitettu kävelykatu jatkui kilometrejä kohti Benskua ja palveluja kyllä riitti. Ei päässyt nälkä eikä jano yllättämään tällä reitillä. Turismiin oli kyllä panostettu tällä alueella. Tosi hieno kävelykadun pätkä.

20161002_16305320161002_18565820161002_185731

Toinen pistokeikka tehtiin bussin välityksellä Marbellaan. Bussiin saattoi nousta Fuengirolan bussiasemalta ja reilun kolmen euron kyyti pysähteli kaikilla pysäkeillä ja maitolaitureilla, mitä tuossa matkalla oli. Matka kesti siitä huolimatta vain “siedettävät” tunnin ja kymmenen minuuttia.

20161005_132858

Lounas syötiin pääkadun varrella ja siirryttiin sen jälkeen rantakadulle. La Carihuelan tapaan rantakatu oli pyhitetty kevyelle liikenteelle ja polkupyörää suurempaa menopeliä siellä ei vastaan tullut. Olin lukenut, että Marbellasta olisi katukauppiaat häädetty, mutta todella väärää informaatiota olin saanut. Satamasta kun lähti suunnistamaan Puerto Banusta kohti, niin parinsadan metrin ajan piti hyppiä “Vuittonin” laukkujen ja “Niken” lenkkareiden yli. Täällähän noita tummia kauppamiehiä vasta olikin.

En käsitä, miten esimerkiksi paikalliset yrittäjät sietävät tätä bisnestä, että paperittomat siirtolaiset tulevat syömään heidän leipäänsä.

Oma teoriani on, että tämä on täysin mafian organisoimaa toimintaa, missä “kummisedät” voitelevat kaupungin virkamiehet ja ehkä poliisinkin ja näin saavat vapaasti pyörittää tuota laitonta toimintaa. Poliisipartion saapuessa paikalle nämä kauppiaat kyllä keräävät kamppeensa ja laahustavat nurkan taa tupakille, mutta muutamassa minuutissa ovat takaisin asemapaikallaan. Eli puhdasta teatteriahan tuo on.

Pahimmillaan kai tuo homma on Italiassa. Muistan, kun ehkä 6-7 vuotta sitten olin jälkikasvuni kanssa Bergamossa yhden kokonaisen päivän. Meni pari kolme vuotta ja dallailtiin samoilla hoodeilla, niin olipa meininki muuttunut. Välimeren vastarannalta oli saapunut siirtolaisia sankoin joukoin ja pyörittivät nyt huumekauppaa ja prostituutiota aseman kupeessa keskellä päivää. Napolista en viitsi edes kertoa, siellä voi jokainen käydä paikan päällä toteamassa tilanteen halutessaan.

Ajattelin, että tässä Golden mailin kupeessa olisi hintataso sen mukainen, kuin Marbellan imago luksuskohteena edellyttää. Eipä pari valkkarilasia silti juuri kukkaroa keventäneet ja rantatuolinkin olisi saanut vain euroa kalliimmalla kuin Fugessa.

Hyvin tietoisina siitä, että tuossa aidan takana on monituhatneliöisiä “huviloita”, joiden hinta liikkuu kymmenissä miljoonissa, käveltiin rantaa pitkin pitkälle laiturille saakka ja palailtiin samaa reittiä takaisin. Tuumailtiin, että voisi sitä täälläkin viikon pari joskus viettää.

20161005_18355520161005_16241820161005_16215620161005_164220

Fugen satamassa on skootterivuokraamo, jonka kovasti ranskalaisittain englantia mongertava virkailija veloitti luottokorttiani peräti 535 euroa vuorokauden vuokrasta. Toki aikoi palauttaa 500 euroa, mikäli minä toisin uutuuttaan kiiltävän menopelin naarmuttomana viimeistään huomenna tällä kellon lyömällä. Lupasin harkita asiaa.

Ensin tehtiin nostalgiakierros, eli hurautin Torreblancaan huvilan pihalle, missä pari vuotta sitten budjasimme viikon. Sama toistettiin Torremuellessa, missä vietettiin synttäreitäni 6 vuotta sitten. Huvilan omisti tuolloin vanha brittipariskunta, joka oli jo pistänyt tönön myyntiin ja aikoi viettää viimeiset vuotensa saarivaltion kamaralla. Tarkistin asian tuolloin netistä, ja sieltähän tuo Casa Blanca löytyi 790 000 euron hintaan. Meille vuokrasivat tuolloin huvilan alakerran uima-altaalla, jonka vesi oli lokakuun lopussa niin kylmää, että uiminen jäi pariin kertaan viikon aikana. Talossa oli tehty sittemmin remonttia,  eli ilmeisesti kaupat on tehty.

Kun vanhojen muistelusta aiheutuneet liikutuksen kyyneleet oli pyyhitty, siirryttiin menneisyydestä visioimaan tulevaisuutta, eli ajettiin muutama kilometri kohti Benalmadenaa.

Ensi keväänä on tarkoitus kierrellä vuokra-autolla Andaluciaa ja etelä-Portugalia ja ensimmäinen majoitus on varattu Benalmadenan Flat-hotelliin, joka sijaitsee muutaman kilometrin Benskun satamasta länteen. Parkkasin skootterin hotellin eteen ja muina henkilöinä käveltiin allasalueelle ja tilattiin kahvi ja olut. Hotellin aulassa pyörähdettiin lähtiessä ja tuumittin, että kyllähän tässä voi pari yötä majoittua ohimennen.

Seuraavaksi kurvailtiin Arroyo de la Mieliin, missä varovaisesti tiedustelin takapenkkiläiseltä, tekisikö tällä mieli nousta kaapelihissillä vuorelle. Ei kuulemma tehnyt, vaikka koitin vakuuttaa sen olevan peace of cake.

Benalmadena Pueblon jälkeen oli vasemmalla joku suuri valkoinen kultahuippuinen rakennus, mitä pysähdyimme ihmettelemään. Luulin rakennelmaa aluksi moskeijaksi, mutta se paljastuikin Buddhan temppeliksi. Ekaa kertaa oltiin nyt tällaisessa lafkassa, nuo Aasian maat kun on vielä kiertämättä. Temppelin pihalta on myös erinomaiset näköalat rannikolle. Temppelin näkee myös moottoritieltä, jos osaa oikeassa kohden tien sivuun vilkaista.

20161007_13463320161007_134753_00120161007_13510320161007_134705-2

Mijakseen ajettiin kuoppaista ja mutkaista tietä, eikä se ainakaan paremmaksi muuttunut kylän jälkeenkään. Ennen Alhaurin del Granden kylää oli risteys mistä oli suorin kulku Fugeen ja nyt tiekin parani merkittävästi, mutta päätettiin katsastaa Alhaurin del Grande, kun kerran tänne asti oltiin tultu. Lounastakin voisi jo nauttia.

Kylän keskustassa oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla, ja syynä oli tietysti juuri alkanut siesta. Kylä näytti samalta kuin Mijas, mutta ilman kaikkialla vellovia turistilaumoja ja rihkamaliikkeitä. Eli nyt oltiin siis aidossa Andalucialaiskylässä.

Aikamme kun suhailimme pitkin pikkukujia, niin tulimme pienelle aukiolle, minkä varrella voisi nälkää siirtää tuonnemmaksi. Pil Pil Pranwnsilla ja Ceasarsalaatilla pärjäisi pitkälle iltapäivään.

Takaisin rannikolle tultiin parempaa tietä, eikä alamäkeen tarvinnut kuin jarrutella. Eilisiltana oli käynnistyneet Fuengirolan feriat, joita vietetään kaupungin suojelupyhimyksen, Virgen del Rosarion kunniaksi. Nyt kaupungissa on monenmoista ohjelmaa ja väärälle päivälle tuli nyt skootteri vuokrattua. Katujen varsilla parveili flamencoasuihin pukeutuneita senjoritoja ja flamenco soi. Caballerot ratsastivat valkeilla ratsuillaan huoliteltuina pitkin katuja ja joillakin oli vielä Carmen selkää vasten. No, ehkäpä nämä karkelot jatkuvat vielä huomenna, niin päästään menoon mukaan, vaikka meillä ei oikein asiaankuuluvaa vaatepartta mukana olekaan.

20161009_131642

Pikaisesti opettelin Google Earthista reitin ulkoa ja käännettiin skootterin nokka kohti Suomivillagea. Sen verran mutkien takana tuo paikka on, ettei sitä kyllä muuten olisi löydetty. Värikäs metalliportti oli tiukasti suljettu, eli tähän yhteisöön ei ollut ulkopuolisella asiaa ilman kontaktia portin sisäpuolelle.

20161007_172146

Heli tuli avaamaan meille portin ja esitteli paikkoja samalla. Alueelta löytyi pieni kahvila, uima-allas ja jopa suomalainen sauna. Niinpä alueen asukkaatkin ovat etupäässä suomalaisia, kuten paikan nimestä voi päätellä. Ikäjakauma on vauvasta vaariin, tosin suurin osa taitaa olla eläkeläisiä. Rutusakiksi itseään kutsuva porukka on viihtynyt hyvin alueella, osa jopa yli kymmenen vuotta. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja yhteishenki on vahva.

Heli esitteli ensin vuokraamansa “omakotitalon”, minkä jälkeen kyläiltiin Terhin ja Tonyn luona. T & T olivat siis ajaneet Suomesta asuntoautolla,   koska    heillä on    pari    “pientä” lemmikkiä, joita olisi aika haasteellista muulla tavoin kuljettaa. Manteli ja Rusina nimiset hauvelit ovat Cane Corso-rotua ja pitävät ulkoilmaelämästä siinä kuin isäntänsäkin. Senpä takia isäntäväki olikin alkanut rakentaa pihalleen aitaa bambuista ja muusta lähistöltä löytyneestä materiaalista. Terassi oli rakennettu valkoisiksi maalatuista trukkilavoista, ja täytyy sanoa, että aika hienoa jälkeä saa aikaan, kun on mielikuvitusta ja kädentaitoa. Tässäpä on Mantelin ja Rusinan mukava viettää koiran elämää vapaana kahleista.

Feriasysteemit alkoi kutkuttaa mielessä niin hyvästelimme “rutusakin” ja palautimme mopon ennen pimeää, mutta pitihän se rantakatu kruisailla päästä päähän ennen sitä.

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Fugessa

20160929_104542

Myönteiset muistikuvat parilta aiemmalta Andalucian matkalta saivat minut varaamaan lennot jälleen Malagaan. 10 vuotta on tehty erilaisia kiertomatkoja kumppanini kanssa, niin tällä kertaa ajateltiin tehdä extreme-reissu, eli varata koko kahden viikon majoitus samaan paikkaan. Ajatuksena oli testata, kuinka sitä viihtyy 14 vrk samassa paikassa ilman erityisempiä suunnitelmia tekemättä erityisesti mitään. Tietysti horisontissa siintävät eläkepäivät pakottavat testaamaan erilaisia vaihtoehtoja talvikauden viettämistä silmälläpitäen.

Fuengirola on tuttu entuudestaan, eli hyvinkin helppo valinta tukikohdaksi. Kaupunki on suuresta ulkomaalaisväestöstä huolimatta aito espanjalaiskaupunki ja lisäksi sieltä on helppo liikkua muualle rannikolle. Yksi iso pointti on sen kuuluisa pitkä rantabulevardi, mitä pitkin on aamulenkillä mukava tallustella meren kohinaa kuunnellen. Myös paikan hintataso ilahduttaa lompakkoa. Eli kämpän etsintään…

Homeaway…Homelidays…Holidaylettings…Interhome… onhan noita sivustoja. Päätin ottaa sosiaalisen median avuksi asunnon etsintään ja tykkäsin Aurinkorannikon asunnot-profiilista. Sieltä taas löysin Casa Fuengirola-sivuston ja tykkäsin taas. Kriteereinä meillä on aina hyvä sijainti ja wifi, hyvä sänky, mielellään erillinen makkari, parveke tietysti täytyy olla ja vieläpä Fugen tapauksessa aamuauringon puolella ja merinäköala. Siistiä ja viihtyisää täytyy tietysti olla myös, kun kuitenkin pari viikkoa viihdytään. 

Kirsi ja Tommi Remes pyörittävät tuota Casa Fuengirola palvelua Facebookissa ja heidän kuudesta asunnostaan löysimme yhden, joka näytti täydelliseltä meille. Pari sähköpostia, ja asunto oli varattu.

Asunto oli helppo löytää. Ehkä kaupungin suurimmassa rakennuskompleksissa sijaitseva Hotel Palmeras ei näytä kovin houkuttelevalta päällepäin, mutta noin 160 valtavan hotellin huoneista on myyty yksityisille, jotka ovat sitten rempanneet asunnot joko itselleen tai bisnesmielessä. Sijainti ainakin on mitä parhain. Lisäksi hotellin palvelut on suurimmaksi osaksi käytössä vaikka nyt ei varsinaisesti hotellin asiakkaita ollakaan.

Kirsi oli meitä vastassa ja opasti meidät talon tavoille. Kertoili monenmoisia vinkkejä ja oli koonnut tietopaketin, mistä löytyi hyödyllistä tarinaa nähtävyyksistä, bussilinjoista yms. Kertoi myös, että heihin voi ottaa yhteyttä anytime jos mikä tahansa asia mieltä painaa, missä he voisivat olla avuksi. On tietysti helppoa ja miellyttävää varata asunto maanmiehiltä, kielen puolesta ja muutenkin on ehkä paremmin tiedossa, mitä pohjoinen kansa lomaltaan odottaa.

Vaikkapa sellainen pikkujuttu on otettu huomioon, ettei härmäläinen todellakaan latki haaleaa iltapäiväteetä, eikä irvistellen kumoa nukkekodin kupista espressoa kurkkuunsa aamuisin, vaan oikea kahvinkeitin täytyy olla. Asunto on todella hieno ja viihtyisä. Viimeisen päälle rempattu ja kaikinpuolin siisti. Yksi seinä lasia ja lisäksi lasitettu parveke, joka on huomattavasti suurempi, mitä kuvista voi päätellä. Aivan varmasti viihdyttäisiin…

20160927_13265520160927_13264620160927_132736

Ei muuta kuin repusta esille uimakamppeet, mitkä ovat saaneetkin levätä viimesyksyisestä Balkanin reissusta asti ja allaspartyihin.

20160928_084847

Piti laittaa oikein puhelinherätys, ettei missata aamulla auringonnousua. Ja todella hienohan se oli taas pitkästä aikaa. Kahvia hörppiessämme tuo maapallolle elämän antava planeetta kipusi merestä hehkuvana, muutamassa minuutissa.

20160928_08171620160928_081917

Ehdin vielä aamulenkille ennen suuria massoja ja aika rauhassa sai taapertaa hiljaisella rantakadulla. Otin suunnaksi lännen ja ajattelin käydä katsastaan olisiko Sohailin linna auki näin aamusta. Parin kilometrin taivallus  pitkin Paseo Maritimo el Reyta, missä rantaravintolat valmistuivat ottamaan vastaan uutta päivää ja aiuyntamienton väki lakaisi muistoja pois edellisyöstä.

20160928_08552620160928_08551720160928_09193120160928_08545820160928_09340120160928_093247

Mutkikasta polkua nousin linnanmäelle todetakseni, että linna on kiinni pari päivää ja avataan ylihuomenna yleisölle. Pihalta kuului kuitenkin ääniä ja pari jamppaa tupakoi portinpielessä, niin hivuttauduin lähemmäs selvittämään tilannetta. Portista näin linnan pihalla ihmisiä vanhanajan vaatteisiin pukeutuneena ja pitkän puomin päässä istui mies suuren kameran kanssa. Samassa toinen röökinkiskoja tuli ja kertoi linnan olevan yksityiskäytössä seuraavan kaksi päivää elokuvan kuvausten takia. Häkellyksissäni en huomannut kysyä, mitä filmiä siellä kuvattiin, enkä älynnyt tarjota apuani. Olenhan sentään toiminut nuoruudessani teknisenä avustajana eräässä Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa. Vahvasti teksasilaisittain miekkonen toivotti minut tervetulleeksi linnaan sitten ylihuomenna, kun filmaukset on saatu finaaliin. Murteesta päätellen saattoi kyseessä olla peräti Hollywood-tuotoksesta, mutta mistäpä näistä tietää.

20160928_09380320160928_09420020160928_094238

Laskeuduin alas Paseolle ja menin rantakahvilaan nauttimaan pullon kylmää vettä. Istuin merelle päin kääntyneenä ja annoin auringon hyväillä kasvojani.

Mijaksen valkoinen kylä sijaitsee Fuengirolan pohjoispuolella vuorenrinteessä noin 400 metrin korkeudessa. Paikallislehdestä luimme, että tänään olisi kylässä turismin päivä ja luvassa olisi paikallisten ruokien ja viinien maistelua ja flamenco-esityksiä. Uskaltauduimme paikan päälle vaikka epäilimme kylän hukkuvan ihmistulvaan tänä päivänä. Virgen de la Pena- aukiolla olikin tungosta, kun soluttauduimme viiniä tarjoavan kojun jonoon. Viini oli makeahkoa ja kysyin että onko se Malaga-viiniä? Samanlaista kuulemma, mutta Mijaksen omaa tuotantoa. Kiertelimme aikamme kojujen välissä ja jäimme seuraamaan Flamenco-esitystä.

20160928_122719

Mietin, että kehtaisko sitä toiset pikarilliset hakea tuota mainiota Mijaksen tuotetta. Rohkaisin mieleni ja juuri kun kurotin käteni kohti viinipikareita, työnnettiin mikrofoni suuni eteen ja tumma mieshenkiö tiedusteli englanniksi, antaisinko haastattelun paikalliseen televisioon? Tungoksessa kaikki pakotiet olivat tukossa, joten ei auttanut kuin myöntyä varsinkin, kun kamera näytti jo käyvän. Vaatimattomasta kielitaidostani olisi tuskin haittaa, kun dubbaavat kuitenkin espanjaksi ennen lähetyksen ulostuloa.

Mitä olen mieltä tästä festivaalista? “En oikein vielä mitään, kun juuri saavuimme…” Entäpä Mijaksen kylästä? “Kehuin, että kylä on ehdoton suosikkimme Aurinkorannikolla.” Ja mitäpä pidän flamencosta? “Arvostan niin suuresti tuota taiteenlajia, että olen jopa käynyt vihkiytymässä sen saloihin Sevillan parhaissa flamencopaikoissa.” Haastattelija kiitti ja lähtivät etsimään seuraavaa haastateltavaa, ja minä sain käteeni pikarilliset Mijaksen makeaa viiniä.       En tiedä tuliko tuo pätkä todella ulos tv:stä, mutta päätellen fanipostin määrästä, ei ainakaan prime timenä.

Kierreltiin kylää ja muisteltiin muutaman vuoden takaista visiittiä. Eipä mikään ollut juuri muuttunut. Pakolliset kuvat vuorenrinteestä merelle päin käytiin tietysti ottamassa ja palattiin Virgen de la Penan aukiolle päiväpalalle. Oli alkanut tuulemaan ja tuulenpuuskat lennättivät terassien aurinkovarjoja pitkin plazaa. Pari varjoa kolahti jo niin vaarallisen näköisesti viereisen ravintolan terassille, että tarjoilijamiehet sitoivat lopulta varjot kasaan.

20160928_13274720160928_13270720160928_13290720160928_13272320160928_133840-220160928_133545

Palasimme mutkaista tietä pitkin takaisin rannikolle. Suunnitelmissa oli käydä tänään kastautumassa mereen, mutta kovan tuulen nostattamat aallot olivat sitä luokkaa, että jopa minä, joka en yleensä haasteita kavahda, omaan sen verran itsesuojeluvaistoa, että tyydyin katselemaan rannalta pauhaavaa merta ja sen sylissä taituroivia surffareita. Tosiaan yhtään uimaria ei aalloissa tänään näkynyt.

20160929_15204520160929_15191220160929_15194920160929_151821

Seuraavana aamuna tuuli oli tyyntynyt ja tein pitkän aamulenkin Torreblancaan. Jos haluaa viettää rantapäivää vähän privaateimmissa tunnelmissa, kannattaa suunnata tänne.

20160930_10034220160930_09534820160930_10184020160930_101643

Takaisin kävelin Los Bolichesin kaupunginosan läpi, joka on todella vahvaa suomalaisseutua. Huomasin, että Centrossa on saunapäivä, joten päätin poiketa iltapäivällä löylyissä. Kävin myös Centroasuntojen toimistossa utelemassa, että minkälainen homma on vuokrata asunto pidemmäksi aikaa. Onnistuu kuulemma helposti.

20160929_110943

Saunassa vallitsi puheensorina, mitä harvemmin kuulee suomalaisen uimahallin löylyhuoneessa. Muut vaikuttivat olevan pitkäaikaisia rannikon asukkaita, eli olin ainoa turisti. Ei minullakaan nyt varsinaisesti saunaikävä ollut vielä parissa päivässä alkanut vaivaamaan, ihan mielenkiinnosta lähdin matkaan. Paluumatkalla bongailin suomalaisittain varsin mielenkiintoisia tarjouksia.

20161001_140639

Vastaavanlaisia tarjouksia oli kyllä muuallakin pitkin kaupunkia.

Tommi kävi esittäytymässä ja vaikutti ihan kunnon hemmolle. Toisti Kirsin sanat että voimme ottaa heihin yhteyttä missä tahansa asiassa. Hyvää palvelua, etten sanoisi! Kertoi myös, että lähiaikoina heillä tulee kaksi uutta asuntoa vuokrattavaksi kuuden nykyisen lisäksi, minkä tässä nyt ystävällisenä kutsuna lukijoilleni ilmoitan.

Uusi tangokuningas esiintyisi tänä iltana Iskelmäbaarissa, joten vannoutuneina tangomusiikin ystävinä päätimme suorittaa pakollisen Suomibaarikierroksen tänä iltana.

Ravintola Kukossa oli sopivasti pöytä vielä vapaana, kun illan esiintyjä aloitteli settiään. Istuimme pöytään, teimme ruokatilauksen ja kuuntelimme nuoren naisen tulkintoja Amy Winehousen ja Adelen hiteistä vanhemman miehen säestäessä kitarallaan. Tarja Leskinen ja Jerry Fox McCone oli kokoonpanon nimi.

Naapuripöydässä istui suomalaisseurue, joille brittitytöt kiikuttivat ruoka-annoksia. Vain pöydän päässä istuva vanha herra ei saanut tilaamaansa lihapulla-annosta sitten millään. Hänelle käytiin tarjoamassa milloin mitäkin, ja kaveri sanoi selvällä suomen kielellä tilanneensa lihapullia. Lopulta koko seurue oli aterioinut, mutta kiukusta pihisevä oldman ei ollut vielä annostaan saanut. Meinasi naurattaa, vaikka tilanne vaikutti vakavalta.

Vastikään avattu Tauskin baari sijaitsee Iskelmäbaarin nurkalla ja olihan se must see. Paikka ei ollut supersuosittu ainakaan näin alkuillasta. Lisäksemme baarissa oli ainoastaan kolme asiakasta. Seinillä oli Tauski-aiheista reksvisiittaa, mutta stara itte kuului olevan Suomessa.

20160929_110407

Iskelmäbaari on paljon pienempi mitä oltiin kuviteltu, mutta siitä huolimatta tunnelma ei mitenkään intiimi ollut. Asiakaskunta koostui pääasiassa eläkeikäisistä, joten tässä kerrankin sai tuntea itsensä nuoreksi. Ihmeteltiin, miten kannattaa lonkerotölkki rahdata Suomesta tänne Espanjaan ja myydä ravintolassa 3,5:llä eurolla, kun se Suomen juottoloissa maksaa tuplaten.

Virkaa tekevä tangokuningas Marco Lundberg pisti läppäriltä biisit pyörimään ja lauloi ikäänkuin karaokea. No, pikkusen parempi karaokelaulaja kyllä,  mitä järkiään. Marcon rouva nousi lavalle kuninkaan mentyä vissylle takahuoneeseen ja hyvin oli laulunlahjoja myös rouvalle annettu. Marco kävi vielä heittään toisen setin, mutta väsy alkoi painaa ja lähdettiin valumaan kotia kohti hyvissä ajoin ennen pilkkua.

20160929_213129_001

Asiaa riittää vielä toiseenkin postaukseen, joten pysy kanavalla!

Tallennettu kategorioihin Espanja | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Romantic road

 

img_1691-2

Romantic road, Romantische strasse, Romanttinen tie…

Saksan suosituin ja vanhin matkailureitti on noin 350 km pitkä kulkien läpi idyllisten pikkukaupunkien  ja halki kauniiden maalaismaisemien Itävallan rajalta Fussenista pohjoiseen Wurzburgiin , lähelle Frankfurt am Mainia. Me kuljimme tuon reitin kesäkuussa pohjoisesta etelään.

romantic-strasse

Aurinko paistoi suorastaan kuumasti, kun puolelta päivin starttasimme matkaan Wurzburgin Ibis-hotellin pihasta. Parikymmentä kilometriä taivallettiin moottoritietä, kunnes Tauberbishofsheimin paikkeilla käännyttiin tielle 290 ja tästä lähtien ajeltiinkin pieniä maalaisteitä pitkin.

img_1776img_1690-2img_1703

Pienten idyllisten ja värikkäiden maalaiskylien väliin oli kylläkin rakennettu tuulipuistoja ja valtavia aurinkopaneelipreerioita. Saksahan aikoo luopua ydinvoiman käytöstä joten korvaavaa teknologiaa rakentuu vauhdilla. Kyllä kuitenkin ihan perinteistä maalaismaisemaakin oli näkösällä yllin kyllin.

img_1694img_1695img_1696

Vaikka ajelimme hitaasti maisemista naatiskellen, olimme yllättävän nopeasti Rothenburg ob der Tauben kaupungissa. Kaupungin laidalla on suuri parkkipaikka, minne pysäköimme puun alle varjoon pientä korvausta vastaan ja kävelimme portista muurin sisäpuolelle keskiaikaiseen kaupunkiin.

img_1764img_1763

img_1711

img_1707img_1708img_1706img_1709-2

Kaupunki on Fussenin ohella varmastikin reitin suosituin must see-kohde ja kyllähän se katukuvassa näkyi ja kuului. Turisteja ei kuitenkaan riesaksi asti ollut, eikä minnekään tarvinnut jonottaa. Kahviteltiin kaupungin pääaukiolla sijaitsevalla terassilla, missä muut vierailijat tuntuivat olevan rapakon takaa.

img_1719img_1718img_1722img_1716img_171520160607_143549-1

Tietysti käveltiin paikkakunnan kuuluisimpaan tienristeykseen nappaamaan selfiet.

20160607_152629-1img_1751-2img_1755img_1760

Parituntisen visiitin jälkeen jatkettiin matkaa kohti Augsburgia, mistä meillä ei ollut muuta tietoa, kuin että on kohtalaisen suuri city. Tietysti olisi voinut majoituksen varata pienemmästäkin kylästä, mutta tuli varattua tuolta Augsburgista, kun se on reitin puolivälissä noin suunnilleen…

img_1788img_1790img_1792

Ei ehkä reitin parasta antia tämä Augsburg, varsinkin kun alkoi vielä sataa tihuuttaan…

Aamulla vietin aikaa hotellia vastapäätä olevalla hautausmaalla. Hienosti koristeltuja on haudat täälläpäin.

img_1817img_1818img_1816img_1815img_1820

Reitiltä poikettiin läheiseen Dachaun kaupunkiin, mistä löytyy keskitysleirimuseo. Siitä olenkin kirjoittanut oman postauksen jo aiemmin.

Kun Alpit alkoivat häämöttää horisontissa, palattiin Romantic roadille lähempänä Fussenia.

img_1873img_1874img_1877img_1879img_1881img_1882img_1884

Vuoren rinteeseen ilmestyi pieni valkoinen täplä, joka paljastui pian Neuschwansteinin linnaksi. Walt Disney on käyttänyt tuota linnaa esikuvanaan suunnitellessaan prinsessa Ruususen linnan. Kieltämättä yhtenäisyyksiä on. Linnan rakennutti aikanaan Baijerin kuningas Ludvig toinen ja nimensä se on saanut Righard Wagnerin  oopperasta Joutsenritari. Neuschwanstein tarkoittaa siis Joutsenkivilinnaa.

img_1888img_1897img_1900-2img_1906-2

Tästä suunnasta kun saapuu Schwangaun kautta Fusseniin, niin näkee myös toisen hienon linnan eli tuon edellämainitun Ludvig II:n isän rakennuttaman Hohenschwangaun linnan. Tästä tasangolta oli hyvä kuvata nuo molemmat rakennukset ulkoapäin ja jospa huomenissa käytäisiin tutustumassa jompaankumpaan lähemmin.

img_1904img_1898-2

20160609_114642

Steakhouse Fussen sijaitsee kaupungin keskustasta muutama sata metriä Itävallan suuntaan, Lech-joen rannalla. Oli tarkoitus piipahtaa illalla kaupungilla, mutta kun nähtiin millaisella paikalla meillä on seuraava majoitus, niin tyydyttiin tekemään vain kävelyretki läheisen kosken partaalla. Huoneesta oli sellaiset näkymät, että hädintuskin maltettiin käydä alakerran maineikkaassa pihviravintolassa syömässä.

20160608_18080620160608_16403620160608_201550img_191320160608_184423

Yöllä alkanut sade ei osoittanut laantumisen merkkejä, kun puolilta päivin starttasimme liikkeelle. Pakko oli skipata Fussenin kaupunki, kun vettä tuli niin ettei pyyhkimet ehtineet tuulilasia kuivata. Schwangaussa yritettiin jalkautua, mutta kymmenessä minuutissa sateenvarjot kastuivat läpi, eikä pitäneet vettä enää. Linnoihin tutustuminen jäi nyt hamaan tulevaisuuteen.

Jatkoimme matkaa Innsbruckin ja Liechtensteinin kautta Heidelbergiin.

Tallennettu kategorioihin Saksa | 2 kommenttia

Eze, kylä kukkulan laella

 

20160616_105110

Es…Es… höpötti harmaantunut ranskalaismies, ja osoitti sormellaan kukkulan päällä olevaa muutaman talon rykelmää. Kaveri oli noussut bussiin metelöivän nuorisojoukon kera, ja toimi jonkinlaisena matkanjohtajana tuolle poppoolle. Eli Eze siis lausutaan Es ja Nice Nis, oikeaoppisesti.

Oli siis menossa viimeinen lomapäivä, alkuillasta tulisi Lufthansan kone noukkimaan meidät kyytiinsä. Eilinen päivä oli ollut sateinen ja olimme viettäneet sen hienon asuntomme sisätiloissa sushi-illallista lukuunottamatta. Aurinko pilkisteli nyt tänä aamuna pilveraoista siihen malliin, että oli aika ottaa haltuun tuo viimeinen bucketlistalla oleva paikka Nizzan läheisyydestä, ennen iltapäiväksi ennustettua vesisadetta ja kotimatkaa.

Julkinen liikenne tuntui taas toimivan ja köröttelin pikkubussilla parin kilometrin matkan Garibaldin aukiolle. Aukion vieressä oli pitkähkö rakennus, mistä bussit lähtivät vielä muutama vuosi sitten eri suuntiin, mutta nyt sen kellarin suuaukko oli kyllä hiljainen. Rakennuksen päälle oli vielä timperöity jonkinlainen kulttuurikeskus, joten Nizzan matkahuolto on tainnut muuttaa muualle.

Aikani Place Garibaldilla pyörittyäni tulin siihen tulokseen, että ei tästä aukiolta kyllä busseja Monacon suuntaan lähde. Tutkiskelin karttaa puhelimen näytöltä päätellen, että korttelin päässä sijaitsevalta rue Barlalta saattaisin löytää oikean bussipysäkin. Kävelin rue Barlaa, kunnes tulin pysäkille, missä joukko aasialaisnuorukaisia näpläsi älypuhelimiaan. Tästähän sitä pääsisi Ezeen joko bussilla 82, tai bussilla 112, mikä jatkaisi matkaansa vielä Monacoon. Kumpi vaan kelpaisi, jos tilaa on. Bussi 82 tuli kymmenessä minuutissa ja onnistuin saamaan istumapaikan.

Puolen tunnin kuluttua olimme päätepysäkillä Eze Villagessa. Pysäkiltä oli vielä kiipeämistä itse kylään, joka sijaitsee noin 100 metriä pysäkin yläpuolella. Nykäisin pienen kaulan muihin bussissa olleisiin, jotka jäivät ihmettelemään pysäkille, että minne sitä on oikein tultu. Sai sitten rauhassa kävellä jonottamatta aika helppokulkuista polkua ylöspäin. Viittoja seuraillen löysin Jardin Botaniquen portille, missä piti kaivaa lompakko esille. Kuuden euron pääsymaksua vastaan luvattiin monien eksoottisten kasvien ihmettelyn lisäksi Rivieran kaunein maisema, joten maksoin maksun hyvillä mielin.

20160616_11182720160616_105758

Vielä muutamakymmenen metriä ylöspäin kapuamista kaktusten reunustamalla polulla ja tulin jonkin vanhan linnan raunioille rakennetulle näköalaterassille. Olin saavuttanut kukkulan korkeimman kohdan. Ja maisemathan olivat luvatun kauniit…

20160616_10443220160616_10452920160616_10450920160616_10474220160616_10493720160616_10461020160616_10510220160616_10514520160616_105123

Ilma oli senverran utuinen, ettei nyt ihan Korsikalle nähnyt, mutta Nizzan lentokenttä näkyi oikealla ja Italian puolelle oli toiseen suuntaan näköyhteys. Cap Ferratin niemelle rakennetun Villa Ephrussin saattoi erottaa paljaalla silmällä. Tuo hieno huvila tuli katsastettua silloin edellisellä Rivieran visiitillä.

Saattoi hyvin kuvitella, että kylä tänne kukkulan laelle on rakennettu alunperin nimenomaan puolustuksellisista syistä. Kylä sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla Italian ja Ranskan rajalla. Rinteen jyrkkyyden takia kylää on ollut liki mahdoton vallata ja linnakkeelta on parilla tykillä voinut hallita koko lahtea.

Aikoinaan itse Julius Caesar on johdattanut sotajoukkojaan kylän editse Gallian valloitusretkilleen. Tuskinpa on paljon kiinnittänyt huomiotaan kyläpahaseen , vaan mielessä on ollut hieman tärkeämmät kohteet, kuten vaikkapa Massina (Marseille) ja Lutetia (Pariisi).

20160616_110430

Palasin kylän kapeille kaduille. Hikiset turistilaumat kapusivat ylämäkeen kamerat kaulassaan. Käsityöliikkeet ja galleriat vuorottelivat pikku kujien varrella. Muistelin, että joku suomalaisnainenkin asuu kylässä ja pitää jokinlaista galleriaa täällä. Olisi aika mahdoton tehtävä löytää se näiden kymmenien joukosta, kun nimikin on unohtunut.

20160616_10402820160616_10382720160616_10381920160616_10392520160616_103901

Teki mieli istahtaa kupposelle johonkin pikku kahvilaan, mutta jalat veivät vaan alamäkeen, ja kohta olin bussin lähtöpaikalla. Tolpassa olevan aikataulun mukaan seuraava bussi Nizzaan lähtisi tunnin ja vartin kuluttua. En uskonut, että näin harvakseltaan busseja liikkuisi tällä välillä. Kipaisin jäätelön lähikahvilasta ja palasin pysäkille. Kyllä siinä takalisto ehti puutua kiviaidan päällä istuskellessa. Bussi tosiaan liikkui aikataulun mukaan.

Tie Nizzaan kulkee vuorenrinteessä korkealla meren yläpuolella. Villefrance sur Merissa yritin kaula pitkällä tähyillä alarinteeseen, josko onnistuisin paikallistamaan maailman kalleimman huvilan, venäläismiljardöörin omistaman Villa Leopoldin. Kaveri maksoi joku vuosi sitten kesämökistään huikeat 500 miljoonaa euroa. Taisin onnistua vilauksen näkemään tuosta Belgian kuninkaan rakennuttamasta residenssistä.

Tallennettu kategorioihin Ranska | Avainsanoina , | 4 kommenttia

Päiväkaljalla Monacossa

20160614_132616

Päivän plan oli seuraava: Hankkiutua paikallisbussilla Place Massenan tienoille, etsiä pysäkki jolta lähtee bussi kohti Ezen kukkulakylää, tehdä pieni visiitti Ezeen ja jatkaa sitten Monacoon loppupäiväksi. Kuulostaa ihan toteuttamiskelpoiselta idealta, eikö totta? Mutta eipä taaskaan mennyt kuin Strömsössä…

Googlemaps näyttää, että asuntomme edessä rue Fredric Passylla on bussipysäkki, mistä pääsee Nizzan keskustaan pari kertaa tunnissa. Aikamme odottelimme bussia ja aikataulun mukaan jo parikin bussia olisi pitänyt mennä ohi, mutta ainuttakaan ei näkynyt. Eipä voi näköjään luottaa Nizzan kaupungin liikennelaitokseen.

Turhautuneina päätettiin skipata Eze ja matkata junalla suoraan Monacon ruhtinaskuntaan, varsinkin kun kello tikitti vääjäämättömästi eteenpäin. Kartan mukaan Gare de Nice näytti olevan lähellä, mutta todellisuudessa matkaa oli eräänkin korttelin verran.

Isis oli julistanut, että jalkapallon EM-kisat tulevat olemaan yhtä veristä sotatannerta ja olimmekin jo panneet merkille kaupungilla partioineet, konetuliasein ja luotiliivein varustautuneet poliisiryhmät. Täällä asemanseudulla oli vielä maastopukuisia sotilaita lisäksi ottamassa islamistiradikaaleja vastaan. En tiedä, lisäsikö tuo näky turvallisuuden tunnetta vai oliko vaikutus päinvastainen.

Asemalla tungos oli melkoinen ja teimme tilaa eräälle kyynärsauvojen kanssa kamppailevalle naiselle. Onneksemme nainen tuli samalle lippuautomaatille kanssamme ja tarjoutui auttamaan meitä lippujen hankinnassa. Vaikka jo olimmekin Pariisissa oppineet käyttämään tuota lipunmyyntihärveliä, oli se taito parissa vuodessa unohtunut, eikä tehnyt mieli alkaa sen saloja muistelemaan, etenkään kun selän taakse alkoi muodostua jonoa. Olisin pikku tipin antanut ranskattarelle, mutta ei ottanut vastaan. Vastasi vain ystävällisyyteen samalla mitalla.

Mentoniin matkalla olevan paikallisjunan penkit täyttyivät nopeasti, ja käytävilläkin seisoi porukkaa. Vastapäätä meitä istui nuori arabimiehen näköinen kaveri joka vaikutti aika hermostuneelta. Välillä oli oikea käsi poskella, välillä vasen… katse harhaili, eikä miekkonen oikein sopivan rentoa asentoakaan löytänyt. Mieleen hiipi Pariisin ja Brysselin terrori-iskut, ja sen kun yhdisti vielä Isisin esittämään uhkaukseen ja äsken asemalla partioineiseen sotilaisiin, niin mielikuvitus lähti laukalle. Kukaan muu ei näyttänyt kiinnittävän kaveriin mitään huomiota. Sanoin seuralaiselle, että jos tuo nuorimies työntää kätensä sylissään olevaan reppuun, niin silloin tämä poika toimii…

Muistui mieleen vuosi 2006 ja Lontoon metro… Oli mennyt jo jonkun aikaa Lontoon pommi-iskuista, joissa sai surmansa kymmeniä ihmisiä. Seisoimme Victorian asemalla, matkalla Covent Gardeniin. Junaa odotellessa kuulutettiin toistuvasti pitämään huolen tavaroista, eikä varsinkaan jättämään laukkua mihinkään. Juna tuli, ja parin pysäkin päästä kuulutettiin jotain, mistä en saanut selvää. Seuraavalla asemalla juna kuitenki tyhjeni täysin, ja älysin minäkin nousta laiturille. Jälleen tuli kuulutuksia, joissa kehoitettiin pitämään huolta tavaroistaan ja juna, josta äsken noustiin lähti pakittamaan tulosuuntaan. En tiennyt, mistä kaikesta tässä oli kyse, mutta ihmiset laiturilla vaikuttivat hermostuneilta. Varttitunnin kuluttua saapui metro, mihin laiturillaolijat pakkautuvat. Juna kiihdytti tunneliin ja vieressäni seisova tumma mieshenkilö alkoi kaivella reppuaan.

Kaveri veti valkoista johtoa repun syövereistä ja juuri kun olin tarraamassa häntä ranteista, putkahti hopeanvärinen mp-3 soitin näkösälle ja heppu pisti tyynesti napit korvaansa, eikä onneksi huomannut panikoitumistani…

Tämä vähältäpitiylilyönti kävi nyt mielessäni, kun arabinuorukainen alkoi kaivella reppuaan Monacoa edeltävässä tunnelissa. Käsi kävi repussa nopeasti ja tuli esille… tyhjänä.

En uskaltanut herpaantua hetkeksikään, vaan seurasin tiukasti nuoren miehen liikkeitä ja eleitä, kunnes juna pysähtyi Monte Carlon asemalle ja jäimme kyydistä. Kylläpä siinä maalaispojan ajatukset kävivät taas ylikierroksilla täällä suuressa monikulttuurisessa maailmassa. Onneksi en sentään munannut itseäni ja seuralaistani.

Tuon ylläolevan kirjoitin 11.7 ja nyt tätä kirjoittaessa 17.7 hermoiluni Mentonin junassa tuntuu taas hyvinkin perustellulta.

Kasinon aukio oli aidattu ympäriinsä ja meteli melkoinen. Hotel de Paris oli remontissa ja sitä taidettiin myös laajentaa. Katuporat, piikkauskoneet ja nosturit yhdistettynä ruuhkaiseen liikenteeseen muodostivat sellaisen äänien sekamelskan, että teki mieli laittaa kädet korville. Jotenkin onnistuimme luovimaan itsemme kasinon taakse, hotelli Fairmontin katolla sijatsevaan puutarhaan. Sieltä pystyi ikuistamaan muistikortille tuon pienen valtion lähes kokonaan.

20160614_13335820160614_13335120160614_13382620160614_13435220160614_133611

Formulakisoista kuulun neulansilmämutkan ikuistettuamme nousimme kasinonaukion ihmistungokseen. Janotti jo siihen malliin, että päätimme tehdä once in the lifetime experiencen ja istahdettiin Euroopan kalleimmaksi mainitun kahvilan terassille. Terassi oli ääriään myöten täynnä ja kissimirrikaulaiset tarjoilijat kiikuttivat juosten tilauksia pöytiin. Viiteen minuuttiin yksikään ei ehtinyt pysähtymään kohdallamme ja kun edellisiltä asiakkailta pöytäämme jääneestä kuitista luin pienen oluen maksavan 18,4 euroa, huomasimme paikan olevan aivan liian rauhaton meille.

20160614_13470620160614_13454620160614_135214

Mäkeä alas parisataa metriä, niin satamasta löytyi rauhallisempi terassi, josta vapautui valkoinen sohva juuri parahiksi. Tässä oli mukava paikka lepuuttaa jalkojaan ohikulkevia loistoautoja ihastellen. F1-kisojen aikana tämä baari on kyllä kaikkea muuta kuin rauhallinen: Satamaan tullessaan F1- autot menevät suoraan terassin editse ja kasinon kurville noustessaan kaasuttelevat tämän Botticelli snackbaarin katon kautta.

20160614_14024520160614_140156

Baarimikko kertoi, ettei heillä ole kuohuviiniä myynnissä, ainoastaan shamppanjaa ja sekin kallista. Ajattelin, että vähintään kolmekymppiä lasi, mutta kalleuskin on näköjään suhteellista. 8 euroa veloitti per pikari, niin minusta sen on halpaa, kun ollaan sentään Monacon huvipursisatamassa.

20160614_15254120160614_15254920160614_152634

Muutaman kymmenen metrin päässä oli tien päällä Pirellin mainos ja muisteltiin, että niiltä huitteilta noustiin Nizzan bussiin muutama vuosi takaperin. Käveltiin pysäkille ja bussiin päästiin saman tien. Seisomapaikoilta ihasteltiin rantamaisemia sen minkä pystyi. Bussin päätepysäkki oli Nizzan satamassa ja siitä oli vielä kävelymatkaa Place Massenalle, mistä otettiinkin riksakyyti lähemmäs kotikontuja. Yhtään bussia ei näkynyt ja ratikat eivät liikkuneet. Taitaa olla lakko päällä. Pyörä teki ensin kierroksen vanhassa kaupungissa, ja vei meidät sitten Boulevard Gambettan alkupäähän Promenade des Anglaisia pitkin.

Aurinko paistoi lämpimästi, katu oli täynnä iloisia ihmisiä ja ei käynyt mielessäkään mahdollisuus, että vain kuukauden päästä kadulla makaisi kymmeniä ruumiita terrori-iskun jäljiltä.

Tallennettu kategorioihin Monaco | Avainsanoina , , | 4 kommenttia

Nizza, Cote d`Azur

20160613_182328

Hyvin tietoisena eteläisen Ranskan matkailupääkaupungin taksien korkeista hinnoista latasin kotoa lähtiessä Uber-sovelluksen puhelimeeni, jos vaikka kokeilisi tätä uutuutta matkalla Nice airportista Nice Villeen. En kuitenkaan osannut sitä käyttää… se ei vaan löytänyt mobiiliverkkoa jostain syystä. Tai löysi, mutta ei kuitenkaan suostunut toimimaan verkossa syystä, joka on arvoitus vieläkin. Ehkäpä luurini asetuksissa on jossain täppä, mikä estää mobiilidatan käytön ulkomailla. Seuralaiseni osoitti jo hermostumisen merkkejä helteisessä säässä, joten päädyimme taksijonoon pitkin hampain.

Niinhän siinä kävi, että taksi veloitti hävyttömän paljon enemmän kuin on tarpeen, kun mustan mersun eturengas kolahti jalkakäytävän reunaan rue Fredric Passyn ja Boulevard Gambettan kulmassa. Matkabudjetti ei kuitenkaan tähän kaatunut ja soitin hostillemme, mä mistä löytäisin sen huoneiston?

Vaikka kirjeenvaihtoa oli käyty männäviikkoina sujuvasti englanniksi, tuntui puhelinkeskustelu välillämme tuottavan suunnattomia vaikeuksia. Hostimme sanavarasto oli kovin suppea ja kun siihen lisää provensenranskalaisen aksentin, niin kuullunymmärtäminen oli kohdallani varsin haasteellista. En tiedä, miltä oma oppikouluenglantini pohjanmaalaissuomalaisella aksentilla sävytettynä kuulosti hänen korvissaan, mutta ymmärtämättömyys oli kyllä molemminpuolista. Siitä päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, että odotan häntä läheisen boulangerien edustalla.

Pian eteeni ilmestyi puhelin korvallaan noin nelikymppinen mies, joka olisi sopinut mihin ranskalaiseen elokuvaan tahansa näyttelemään periranskalaisen miehen osaa. Kaveri huhuili minua etunimeltä, vääntäen senkin hauskan kuuloiseksi. Käteltiin, ja kaveri vei meidät asunnon sisäänkäynnille, missä tapasimme myös hänen viehättävän vaimonsa.

Asunto sijaitsi neljännessä kerroksessa ja oli vielä hulppeamman näköinen, mitä Homeawayn sivustolta saattaa päätellä. Meitä nauratti kovin, kun yritimme toisiamme kovasti ymmärtää.

Asunto tosiaan on rempattu lattiasta kattoon tyylillä ja nykyaikaisesti. Lattiat on marmoria, kylppäri ylellinen ja keittiössä koneet uusia. Kun lisäksi mielettömän kokoisella parvekkeella valkoisella sohvalla istuskellessa voi markiisia siirrellä sähköisesti, unohtui se närästys, mitä tunsin maksaessani ennakkoon asunnon vuokran.

Hinnat eivät olleet kovin huokella tasolla ylipäätäänkään jalkapallokisojen takia, ja parvekkeellisen asunnon löytäminen Nizzan keskustasta kohtuuhintaan oli ollut työlästä.

Kun vielä sekä makuuhuoneen, keittiön että olohuoneen seinän sai auki parvekkeelle ja pimennysverhot sai ylos nappia painamalla, alkoi 95 euron vuorokausihinta tuntua suorastaan huokealta. Ainoa harmituksen aihe oli, että viivymme täällä ainoastaan neljä yötä.

Asunnosta saa lisäinformaatiota kuvien kera Homeawayn sivustolta: https://www.homeaway.fi/loma-asunto/p1889667

Kadunkulmassa oli mobiilimallinen takeawaypizzeria, mistä sai pizzan, kaksi olutta, vesipullon ja viinipullon 16,5 euron yhteishinnalla. Kertakaikkisen hienolta tuntui nauttia edellämainittu päivällinen ylellisellä parvekkeella kynttilän valossa Provencen pimenevässä illassa.

Nizzan ranta on pientä ja isompaa pyöreää kiveä, eikä näinollen paras mahdollinen uimista ajatellen. Koska ilma oli lämmin, muttei hiostava, tyydyimme istuskelemaan kaislamaton päällä ja seuraamaan vedessä ilakoivia ihmisiä. Hain lähikaupasta patongit ja pienet punkkupullot ja näin vietimme parituntisen piknikin Nizzan kentältä nousevia koneita bongaillen. Nizzan rantavesi on kyllä turkoosinpaa, kuin missään muualla olen nähnyt.

20160613_14023620160613_140248

Päivän D-vitamiinipitoisuuden saatuamme nousimme Promenade de Anglaisille ja suuntasimme Place Massenaa kohti. Hotelli Negrescon kohdalla piti tietysti pysähtyä kuvaamaan. Sieluni silmin saatoin nähdä Björn  Wahlroosin kättelemässä typerä virne ruskettuneilla kasvoillaan kutsuvieraita, jotka olivat saapuneet juhlimaan herran 60-vuotis syntymäpäivää tuohon maineikkaaseen hotelliin. Nallen kasvoilta kuvastui myös lievä pettymys, kun ei ollut saanut edes isolla rahalla koottua eniten nuoruudessaan diggaamaansa The Who-yhtyettä keikalle bileisiinsä. Oli kuitenkin saanut yhtyeen laulajan, Roger Daltreyn liikahtamaan Nizzaa kohti yksityiskoneella. Illan aikana Roger tulisikin todistamaan, että jaksaa se setä vieläkin heilua ja ääntä vielä lähtee. Tämä tapahtui tietysti jo viime vuoden puolella.

Toinen juttu, mikä tuosta hotellista tulee mieleen on, kun Microsoftin perustaja ja maailman rikkaimpana miehenäkin tunnettu Bill Gates oli majoittunut hotellissa  ja pitänyt oleskelustaan niin paljon, että oli tarjoutunut ostamaan koko höskän. Hotellin omistava vanha rouva oli todennut, että voi poika, kun ei sun rahat riitä.

Hotelli on näin ollen maailman kallein, kun ei Billin yli 500 miljardin dollarin omaisuus riitä sen ostoon. Kaikkea ei voi rahalla hankkia. Majoittuminen tuossa residenssissä maksaa noin 300 eurosta ylöspäin yöltä perushuoneessa. 

20160615_11495820160613_153449

Edellisellä Nizzan visiitillä olimme hypänneet minijunan kyytiin Le Meridien-hotellin edustalta, toiveena päästä Chateau-kukkulalle suuremmin ponnistelematta. Tuolta kukkulaltahan avautuu parhaat näkymät Nizzan kaupunkiin ja rannikolle. Syystä, joka ei meille valjennut, juna pyörähtikin  vain vanhassa kaupungissa palaten takaisin rannalle ja myöskin lipun hinta palautettiin. Nyt päätimme paikata tuon aukon sivistyksessä ja toiveena hyvät selfiet kukkulalta istahdimme aidalle odottelemaan tuota pientä turistijunaa. Mitään merkkiä ei pysäkistä ollut, eikä junaa näkynyt.

20160613_15423920160613_15431720160613_15475220160613_155225

Puolen tunnin odottelun jälkeen luovutimme ja kurkkukin kaipasi jo kostuketta, joten lähdimme etsiskelemään sydäntyynyterassia Albertin puiston vierestä, missä edellisellä visiitillä olimme helpottaneet janoista oloamme. Terassi löytyi ja tyynytkin olivat paikoillaan, muttei puhettakaan, että terassille olisi voinut mennä. Terdulla olevasta tauluteeveestä näkyi jalkapallo-ottelu, terassi oli täynnä tatuoituja, kaljupäisiä jalkapallofaneja ja meteli sen mukainen.

Jatkoimme matkaa Place Massenalle, ja suihkulähteen viereltä löysimme myös edellämainitun “possujunan”, eli tuon mainion kaupunkikulkupelin pysäkki oli siis siirtynyt rantakadulta tänne. Lipun hinta oli pompsahtanut seitsemästä eurosta kymmeneen, mutta ajattelimme saavamme kuitenkin rahalle katetta ja hyppäsimme kyytiin.

20160613_16112220160613_164624

Vanhankaupungin terassit olivat täynnä jalkapallon EM-kisoja seuraavia ihmisiä ja tunnelma oli aika riehakasta näin iltapäiväksi. Nizzan stadionillahan pelataan alkusarjan otteluita ja banderolleista päätellen taisi olla Puolan peli menossa, mutta en tiedä ketä vastaan. Tuolla rantakadullakin näitä jalkapallorekvisiittaan sommistautuneita henkilöitä tuli vastaan pilvin pimein. Melkoista huumaa aiheuttaa tuo aikuisten miesten pallonperässä juokseminen.

20160614_172309

Vieux Villesta juna koukkasi rannan kautta kukkulan toiselle puolen satamaan. Pikku sightseeing siellä ja sitten puksuteltiinkin rinnettä pitkin Chateau-kukkulalle. Juna pysähtyikin kukkulan päälle 15 minuutiksi, että hidasliikkuisinkin ehtisi selfien napata alhaalla olevaa Promenade de Anglaisia vasten. Ensin menimme kukkulalla olevan ravintolan taakse, mistä sai kylläkin kohtalaisia otoksia, mutta onneksi löysin kuitenkin vielä sen parhaan paikan ravintolan sisäpihalta kuvaamista ajatellen.

20160613_17092520160613_16520120160613_17054720160613_17053220160613_170434

Koska emme olleet ehtineet janoamme sammuttaa vielä alhaalla kaupungissa, korjasin virheen täällä kukkulalla ja ostin meille oluet ainoasta lähistöllä olevasta baarista. Juomat oli kyllä sitten hinnoiteltu sen mukaan, ettei lähistöltä kilpailua löytynyt. Minijuna jo vihelti ilmoittaen, että lähdön aika oli koittamassa, joten juomat piti kumota kurkkuun pahemmin maistelematta.

Jean Medecin ja rannan välisellä alueella on kävelykatuja pullollaan terasseja ja pikku liikkeitä, ja näillä kaduilla vietimmekin iltapäivää ennen paluutamme rue Fredric Passylle.

Tallennettu kategorioihin Ranska | Avainsanoina , | Jätä kommentti